Eksyin pariinkin uuteen blogiin, jossa bloggari hyvin selkeästi tuntui tietävän, mikä hänen elämäntehtävänsä ja intohimonsa täällä maan päällä on. Katsoin myös televisiosta haastattelun nuoresta naisesta, jolla on selvä elämäntehtävä, mutta nyt vakavan sairauden seurauksena ehkä vain pari vuotta aikaa toteuttaa se. Ja sen seurauksena vielä palavampi intohimo saada asioita eteenpäin. Katsoin myös äskettäin Nepalissa kiipeilyonnettomuudessa menehtyneen suomalaisen vuorikiipeilijän haastattelun.
Vaikka kahdella jälkimmäisellä on surullinen kohtalo, tunsin silti vähän kateuden piston noita ihmisiä kohtaan. Elää elämäänsä tietäen, mikä se oma juttu on. Tehdä valintoja ja suunnata energiaansa siihen yhteen päämäärään.
Vaikka kahdella jälkimmäisellä on surullinen kohtalo, tunsin silti vähän kateuden piston noita ihmisiä kohtaan. Elää elämäänsä tietäen, mikä se oma juttu on. Tehdä valintoja ja suunnata energiaansa siihen yhteen päämäärään.
Ja sitten tämä tietenkin käynnisti oman pohdinnan siitä, mikä minun intohimoni tai elämäntehtäväni täällä maan päällä oikein on? Toistaiseksi on tullut enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Mietin niitä elämäni hetkiä, jolloin olen ollut kaikkein onnellisimmillani. Aika helppoa. Hevosten kanssa, puutarhassa, metsässä ja maalatessa.
No, mutta mikä noista on sitten se elämäntehtäväni ja intohimoni? Vai joku ihan muu? Ongelmana on, että on niin monta mielenkiintoista juttua… Kun niitä on monta, teen vähän sitä ja tätä syventymättä kunnolla mihinkään. Voin puhua hetkittäisestä innostumisesta, onnellisuudesta ja nautinnosta, mutta intohimosta tai elämäntehtävästä?
Entä voiko intohimon tai elämäntehtävän päämäärä olla se, että tekee omasta elämästään mahdollisimman antoisaa, mukavaa, jännittävää, vai pitääkö siinä olla joku suurempi päämäärä: tehdä tästä maailmasta vähän parempi paikka? Onko arvokkaampaa, jos elämäntehtävänä ja intohimona on taistella vaikkapa ilmastonmuutosta vastaan, kuin että intohimona ja elämäntehtävänä on valloittaa maailman korkeimmat huiput tai rakentaa kehostaan täydellinen?
Ajattelin kirjoittaa lapulle elämäni tärkeät jutut (tässä tapauksessa jättää pois perheen, ystävät ja terveyden ym.), ja sitten siitä yksi kerrallaan viiivata yli ja katsoa, mikä jää jäljelle. Mutta tarvitseeko intohimoa miettiä? Tarvitseeko sitä oikeasti tehdä tuollaisia temppuja, jotta selviäisi mihin sitä oikein suhtautuu intohimoisesti? Eikö sen pitäisi olla vähän niin kuin itsestään selvää?
Vai onko se niin, että päättämällä ja keskittämällä kaiken tarmonsa johonkin asiaan, se muodostuu vähitellen intohimoksi ja elämäntehtäväksi?
Onko niin, että oikeasti vain harvalla käy niin onnellisesti, että on selkeän lahjakas vaikkapa matemaattisesti, musiikillisesti tai liikunnallisesti ja sitä omaa intohimoaan ei tarvitse sen enempää miettiä. Useammalla kyse ei ole erityislahjakkuudesta, vaan enemmänkin päätöksestä, sinnikkyydestä ja energian suuntaamisesta tiettyyn päämäärään: tekee valinnan ja sitten pitää sen päämäärän selvänä mielessään… ja sitten on suuri enemmistö niitä, jotka elävät elämänsä ihan onnellisena ilman mitään sen suurempia intohimoja tai elämäntehtäviä. Ja sitten jokunen onneton, joka viettää elämänsä miettien ja etsien sitä omaa intohimoaan...
Eli kuten sanoin, enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Tervetuloa pohtimaan, jos ei ole muuta tekemistä näin pääsiäisen alla :). Onko sinulla jokin intohimo tai elämäntehtävä? Oletko niin onnekas, että tunnet intohimoa työtäsi kohtaan? Vai tunnetko intohimoa jotain harrastustasi kohtaan? Ja voiko sen vain päättää: tämä on elämäntehtäväni ja tähän suuntaan tästä lähtien kaiken energiani?
Vai tarvitseeko sitä suurta intohimoa tai elämäntehtävää edes kaikilla olla? Onko se hyvän elämän edellytys? Kukan elämäntehtävänähän on olla kukka, ja sen elämä on kuitenkin merkityksellinen. Mitäpä, jos ihmisen elämäntehtävänä onkin olla ihminen? Ei me nyt niin hirveän paljon erota kukasta, vaikka niin kuvitellaankin. Samaa luontoa kaikki.
Vai ollaanko?
Vai tarvitseeko sitä suurta intohimoa tai elämäntehtävää edes kaikilla olla? Onko se hyvän elämän edellytys? Kukan elämäntehtävänähän on olla kukka, ja sen elämä on kuitenkin merkityksellinen. Mitäpä, jos ihmisen elämäntehtävänä onkin olla ihminen? Ei me nyt niin hirveän paljon erota kukasta, vaikka niin kuvitellaankin. Samaa luontoa kaikki.
Vai ollaanko?
Minä kuulun niihin onnellisiin, jotka ovat löytneet oikean koulutuksen ja oikean työn, johon voi suunnata intohimonsa. Asialla on kuitenkin varjopuolensa, liian intohimoinen suhtautuminen työhön voi kostautua uupumuksena. Myös oman identiteetin liittäminen työhön on kyseenalaista. Näitä juttuja olen joutunut pohtimaan ja ottamaan välillä etäisyyttä asioihin. Intohimo yhteen asiaan voi olla myös pakenemista joistakin tosiasioista, joita ei halua kohdata. Kun liikut vaarallisilla vuorenrinteillä, arki ei kosketa sinua ja tärkeintä elämässä on se mihin seuraavaksi asetat jalkasi. Se on vapauttavaa, olen itsekin kokenut noita tunteita retkilläni. Ilman intohimoa tuskin kehittyy esimerkiksi taitavaksi muusikoksi, lahjakkuus on vain alkusysäys, loppu tarvitsee paljon työtä, jonka dynamona toimii intohimo. Kunnianhimoa ja intohimoa on vaikea erottaa toisistaan ja usein ne kietoutuvatkin yhteen.
VastaaPoistaMinusta elämäntehtäväksi riittää pyrkimys kunnon ihmiseksi, yksikin oivallus ihmisen henkisestä kehityksestä. Suurimmat vuoret voi valloittaa omassa mielessään.
Siinä on tietenkin myös riskinsä, jos suhtautuu työhönsä intohimoisesti - usein kun unohtuu, että myös mukavat ja intohimoa tuottavat asiat voivat uuvuttaa. Itsekin olen sen kokenut.
PoistaMikä tahansa päämäärä onkaan, yleensä se vaatii paljon myös työtä. Itse kaipaisin sitä intohimoa, joka saisi minut puurtamaan jonkin asian kimpussa, mutta paradoksi on siinä, että jos vain alkaa puurtaa, niin se intohimo saattaa syttyä vähitellen. Ja tämä samahan koskee myös inspiraatiota. Jos vain istuu sohvalla odottamassa insipaariota, niin todennäköisesti saa pelata aika monta pasianssia ennen sen ilmestymistä :).
Vaikka kunnianhimo ja intohimo usein kietoutuvat yhteen, niin mielestäni ne ovat kuitenkin eri asia. Kunnianhimossa on ulkoinen mutta intohimossa sisäinen motiivi? Toki kunnianhimo on hyvä motivaattori puskemaan eteenpäin ja siinä se intohimokin saattaa sitten syttyä.
Pyrkimys kunnon ihmiseksi on täysin riittävä ja erittäin hyvä elämäntehtävä. Ainakin periaatteessa ja muiden kohdalla :). Itselle se ei ihan tunnu nyt riittävän, mutta nimenomaan omissa silmissä - en niinkään mieti sitä, miltä elämäni muiden silmissä näyttää.
Minäkään en ole ehkä vielä löytänyt intohimoani ainakaan työelämän puolella. 4-kymppisenä huomaan olevani tilanteessa, jossa haluaisin vaihtaa kokonaan alaa, mutta en tunne intohimon paloa mitään selkeää ammattia kohtaan, mikä vaikeuttaa alan valintaa. Pelkään, että ellen tunne suunnatonta intohimoa, valitsen väärin. Hieman siis minäkin kadehdin ihmisiä, jotka ovat jo kenties nuoresta lähtien toteuttanut jotain intohimoaan ja uskoneet myös asiaansa.
VastaaPoistaToisaalta olen alkanut kallistua hieman siihen suuntaan, että hyvän elämän elämiseen ei tarvita mitään suurta päämäärää. Varsinkin nyt, kun itselläni on lapsia, koen, että jo yksistään turvallisen ja tasapainoisen kodin antaminen heille on iso asia ja siitä saan myös todellista merkitystä ja vastuuta elämääni.
Haaveilen kyllä siitä, että tekisin jostain rakkaasta harrastuksesta itselleni ammatin, mutta onko se enää silloin voimia-antava harrastus, jos siitä tulee työtä? Kas siinä mietittävää pääsiäisen ylikin :)
Usein riittää sekin, että alkaa katsoa omaa elämäänsä vähän uusin silmin. Tarve muutokseen kun saattaa olla myös sellaista taitavasti naamioitunutta sitku ja mutku-asennetta.
PoistaOlen joskus ennenkin sanonut, että ei sen muutoksen tarvitse välttämättä olla suuri - joku muuttaa ulkomaille, joku vaihtaa ammatia, joku työpaikkaa ja joku ihan vaan asennetta :).
Näissä riittää mietittävää pääsiäisestä jouluun ja joulusta pääsiäiseen :)
Mielenkiintoinen postaus jalleen kerran :) Itse olen miettinyt samoja juttuja paljon ja varsinkin mita tulee toihin..Kun en oikein tieda mika se "mun juttu" olisi. Ei nykyinen tyo kuitenkaan ole mikaan unelmahomma.
VastaaPoistaNykyäänhän ihmisten elämä on sikäli muuttunut, että harva pysyy samassa ammatissa tai ainakaan työpaikassa koko ikäänsä - ennenhän se oli aika lailla vakio.
PoistaToisaalta on ihan hyvä, että nuoruuden päätökset ei ole kiveen kirjoitettuja, mutta joskus tuntuu, että olisi aika onnekasta valmistua ammattiin, josta riittää ammennettavaa koko työuran ajan.
Ei ole helppoa, ei :)
Minulle oli suuri helpotus, kun tulin siihen tulokseen, ettei minun tarvitse saavuttaa tässä elämässä mitään eikä jättää itsestäni jälkeä historiaan. Saan elää ja kuolla kuin yksi muurahainen muiden joukossa.
VastaaPoistaTuon, mitä Maija kirjoitti, voin allekirjoittaa myös.
Kiva tapa saada oikea tärkeysjärjestyksensä selville on pyytää kaveria apuun, sitten kun on kirjoittanut ne kymmenen tärkeintä asiaansa lapuille. Kaveri sitten selkäsi takana laittaa laput järjestykseen kysymällä sinulta aina kahta kerrallaan: kumpi on tärkeämpi, A vai B? Siinä saa kysellä aika kauan. Lopullinen järjestys voi olla itsellekin yllätys.
Olet ihan oikeassa, ei sitä tarvitse saavuttaa mitään. Tavallinen elämä ja pyrkimys elää se mahdollisimman hyvin on täysin riittävä tavoite. Ehkä en kuitenkaan tarkoita sillä intohimolla niinkään sitä tavoitetta tai päämäärää, vaan sitä joka päiväistä kipinää, joka saa loikkaamaan sängystä innoissaan ylös. Edes joka toinen päivä :).
PoistaTuossa tehtävässä on vähän sama idea kun siinä paperissa yliviivaamisessa - niin kauan pitää poistaa niitä tärkeitä asioita, kunnes on se yksi jäljellä. On pakko, mitään mutku välihuutoja ei sallita :).
Nauratti ja tulit mieleeni kun tänään mietin, että mitä jos nyt kuolla kupsahtaisin. Viimeiset sanani olisivat varmaan "Mut tää on vielä kesken! Jäi vinttikin siivoamatta!"
Itse rahoitin sen myymällä kesämökin, mutta ei sillä kovin pitkään porskuta ainakaan Norjassa :). Onpahan tämäkin koettu. Voisin kyllä jatkaakin, mutta toisaalta tuntuu, että tällainen vapaakellunta ei ole ihan mun juttu ja palkkatyö saattaa tuoda elämään enemmän struktuuria.
VastaaPoistaNorjassa tosi monet tekevät vajaata työviikkoa - hyvä palkkataso tekee sen mahdolliseksi. Se on kyllä aika ihanteellista.