Hevosuutisia

Lopultakin saatiin myös kaksi vanhaa tuttua, Juni ja Tinden, sieltä edellisestä paikasta kesän viettoon samalle kesälaitumelle ja vanha lauma ainakin osittain kasaan. Yhteinen kesäloma jäi vähän lyhyeksi, mutta nämä pojat, Blesen ja Tinden, ottivat siitä kaiken ilon irti ja vanhoja ystävyyden siteitä on lujitettu oikein urakalla. Majakka ja perävaunu.

Hevoset solmivat ystävyyssuhteita ihan siinä missä ihmisetkin, ja toisaalta voivat olla myös solmimatta - kaikki hevoset eivät tule toimeen keskenään. Mutta aika kylmästi niitä heitellään paikasta toiseen, laumoja hajotetaan ja ystäviä erotetaan. Vanha tamma Stjerne, joka ostettiin tänne lasten ratsuksi, paljastui 21-vuotiaaksi (se myytiin tänne 17-vuotiaana...). Se oli elellyt edellisessä paikassa lähes koko ikänsä, mutta yhtäkkiä se napattiin viimeisiksi vuosiksi eroon ystävistään. Täällä sen on hyvä olla, mutta silti olen lukevinani sen silmistä surua ja ikävää.

Tänään loppuu hevosten kesäloma ja ne tuodaan takaisin kotiin. Blesen ja Stjerne tänne, Tinden ja Juni sinne entiseen kotiin. Onneksi eivät ole kovin kaukana toisistaan, joten pääsevät ainakin tapaamaan toisiaan. Viimeistään ensi kesänä. Joka on täällä ennen kuin huomataankaan :).

Unelmien toteuttamisesta

Pitää vielä vähän jatkaa eilisen postauksen tiimoilta. Mulle tuli nimittäin puhelu, jossa ystävä kysyi, että mitä kauheaa siellä on tapahtunut, kun oli niin synkkä kirjoitus... Itse vähän hämmästelin, kun ei sen ollut tarkoitus olla suoranaisesti synkkä, kunhan jupisin itsesäälissä :). Ja nuo molemmat postaukseen päässeet ystäväni (jotka eivät muuten tiettävästi lue tätä blogia), ovat olleet ne parhaat kannustajat tänne muuton yhteydessä, joten heillekin sattui vain huono päivä. Tai he olivat kommenteissaan kovin suomalaisia. Ja minä saatan olla ihan samanlainen. Ainakin näihin norjalaisiin verrattuna.

Mutta vaikka itsekin käyttäydyn täällä kovin suomalaisesti, niin ehkä myös näen selvemmin jotain suomalaisuuden perusjuttuja. Ja eniten just itseni kautta.

Kyllähän Suomessa vähän on niin, että kell' onni on, se onnen kätkeköön. Ainakin aika moni kommentoi, että pitää unelmansa omana tietonaan tai sitten on katunut niiden kertomista. Aika useinhan se on niin, että jos kerrot haaveistasi, niin vastassa saattaa olla vähän ehkä kateuteen perustuva "mikä tuo kuvittelee olevansa" -asenne (eri termein viestitettynä), tai sitten sellainen rakkaudellinen ja välittävä "kunhan se nyt ei vain pety" -asenne. Aika harvoin sellainen "Wau, hieno juttu, kuulostaa tosi hienolta, kyllä sä pystyt siihen, kannattaa ainakin yrittää"- asenne. 

Jos nyt sattuisi niin, että se unelma ei toteudukaan, osoittautuu huonoksi valinnaksi tai johtaa peräti epäonnistumiseen, niin mitä sitten? Onko se niin vaarallista? Miksi me suomalaiset niin hirveästi pelätään epäonnistumista? Miksi meillä epäonnistuminen on usein häpeä, kun se jossain muualla kannustaa yrittämään uudestaan? Miksi meillä niin usein ollaan joko suoraan vahingoniloisia tai sitten taputetaan olkapäälle lohduttaen ja sanotaan: mitäs mä sanoin? Kun jossain muualla nostetaan ylös ja kannustetaan yrittämään uudestaan. Vai onko se niin?

Koska kyllähän ne parhaat jutut lähtee usein jonkin mahdottomalta tuntuvan asian unelmoinnista. Se saattaa lähteä tosi pienestä. Unelma jalostuu suunnitelmaksi ja suunnitelma ehkä teoiksi. Mutta joku tosi hyvä juttu saattaa pysähtyä jo siihen ensimmäisen pienen idean tai unelman lyttäämiseen. Koska se ensimmäinen ääneen lausuttu pieni unelma on usein vielä niin kovin hauras, että se ei ehkä kestä minkäänlaisia iskuja.

Kävin etsimässä yhtä itämaista viisautta, mutta kohtalo päätti näyttää minulle unelmien toteuttamisen kaavan

Viisaita sanoja. Niin kuin Tommy Tabermanillakin:

Kerran aloitettuasi uneksimisen

älä hetkeksikään lopeta.

Uneksi vain mahdottomia,

sillä huomista eivät

järkevät latteudet kiinnosta.

Ole hyvä unelmiasi kohtaan,

ja anna niiden toteutua.

Äläkä koskaan kuvittele,

että sinun unelmasi on ainoa.

Älä hämmästele ihmeitä,

iloitse niistä.

Kävele vetten päällä.

Herätä kuolleita henkiin.

Muista, että hymyily 

on uneksimista

Hyvää viikonloppua!

Hevosia sumussa

Olen viikonlopun yrittänyt vangita sumua kankaalle öljyväreillä. Kun menen taidekurssille ja muut maalaavat puun tai talon, opettelevat tekniikkaa, pitää minun maalata sumua. Ja tehdä maalaus, jossa on sanoma - siinä tekniikan opettelemisen rinnalla, öljyvärit kun eivät todellakaan ole hallussa. Ja meinaan sitten heittää maalaukseni seinään monta kertaa, koska en saa sumua onnistumaan, sisäistä kuvaa siirrettyä kankaalle, eikä se sanomakaan tahdo välittyä. Voisikohan sitä rimaa joskus vähän laskea? Niinpä laitan tähän nyt valokuvia aika tasan vuoden takaa. Tuolta sen sumun pitäisi näyttää.

Viikonlopun yhdeksän hevosen hoitopesti sujui pääsääntöisesti hyvin. Tänään aamulla menin syöttämään naapurin hevoset kahdeksan pintaan, ja omat hevoset söivät rauhallisesti tarhassaan. Ajattelin käväistä pikaisesti ennen aamiaista. Kun olin just saanut heinät naapurin hevosten eteen, näköpiiriini ilmestyi ylimääräisiä hevosia. Tiedättekö tunteen, kun näkee jotain, mitä ei oikein voi uskoa, sitä laittaa silmänsä kiinni ja avaa ne hitaasti uudelleen, toivoen, että silmissä oli vaan jotain vikaa. Niin tein nytkin, mutta avatessani silmäni, näin edelleen viisi ylimääräistä hevosta. Nämä omat hevosemme tulivat perässäni naapuriin - ajattelivat kai, että siellä on paremmat murkinat. Tai mitä lie. Juoksivat muutaman mutkan kautta naapurin tyhjään tarhaan, ja siellä ne sitten olivat kaikki yhdeksän hevosta samassa pienessä pihassa. 

Ei taas tiennyt, olisiko naurattanut vai itkettänyt. Olisinko ollut vihainen vai imarreltu. Varmasti vähän kaikkea. Välillä nauratti ihan älyttömästi ja välillä raivostutti. Hevosilla oli hauskaa ja ne selvästi olivat iloisia tempauksestaan. Hyvä juttu - vähän vaihtelua! Ei ne mihinkään karanneet, tulivat vain mukanani syöttämään naapurin hevosia. Eikä naapurinkaan hevosia tuntunut häiritsevän. Tuhatkiloiset ardennenhevoset (korjattu, kyseessä siis ardennen ei bretagnen hevoset :) ) innostuivat laukkailemaan tarhassaan ja heittelemään ilopukkeja - siinä tanner tömisi.  Kaksi naapuriin äskettäin muuttanutta vuoden ikäistä varsaa ihmettelivät moista menoa ja yrittivät välillä vähän hirnua kimeällä äänellä. Jos siellä olisi vaikka äiti kaikken noiden hevosten joukossa? 

Vaikka hevosemme juoksivat hyvin hallitusti perässäni, viiden hevosen kotiin palauttaminen ei sujunut ihan yhtä hallitusti. Yritin toimia pillipiiparina, mutta ei mennyt läpi. Piti soittaa ystävä hätiin ja hakea kotoa kättä pidempää, sillä välin kun hevoset söivät naapurin hevosten talviheinät ja sotkivat kasvimaan. Sitten mentiin kaksi kerrallaan takaisin kotiin ja laakson sunnuntaiaamu täyttyi hirnunnasta, kun osa porukkaa oli väistämättä hetken eri paikassa kuin se toinen osa. 

Taidekurssille pääsin tunnin myöhässä ja nyt kroppaa särkee, kuin paremmankin urheilusuorituksen jälkeen. Kello on kymmenen, mutta taidan painua nukkumaan. Ehkä näen unta sumussa laukkaavista hevosista?

Telepatiaa

Syksyn sumuiset aamut paljastavat kaikenlaista. Kaikki kiinni kaikessa ja yhteydessä toiseen hienon hienoin seitein. Yleensä niitä ei näe, mutta siellä ne ovat. 

Ja ihan samalla tavalla me kaikki ollaan yhteydessä toisiimme, luontoon ja universumiin. Vaikka niitäkään lankoja ei aina näe, se ei tarkoita sitä etteikö ne siellä olisi. Toinen soittaa juuri kun ajattelit. Ottaa puheeksi asian, jota juuri mietit. Tulee vastaan, juuri kun tarvitset. Tai sitten avaat juuri oikean kirjan, juuri oikeasta kohdasta ja juuri oikealla hetkellä. Päädyt huomaamattasi oudolle nettisivulle, josta saat vastauksen kysymykseesi. Saat sähköpostin juuri oikealta ihmiseltä. 

Näitä tapahtuu yhä useammin ja yhä selvemmin ainakin omassa elämässäni. Samaa kertovat monet ystävät. Elämä on täynnä ihmeellisiä yhteensattumia. Niitä on vain niin paljon ja usein, että ne eivät voi olla pelkkiä sattumia. Tuntuu, että pitää olla melkein varovainen puheidensa ja ajatustensa kanssa, koska viestit tuntuvat menevän perille ihan sanattomastikin. Toisaalta saat vastauksen ja neuvon kun sitä tarvitset.

No eihän siinä mitään. Täytyy vain pitää mieli kirkkaana ja puhtaana. Ajatella hyviä ja positiivisia ajatuksia jatkuvan murehtimisen sijaan. Puhua ja ajatella ihmisistä hyvää selän takana. Harkita tarkkaan, mitä toivoo. Ihan helppo juttu, eikö?

Vaatii vähän harjoittelua. Nukahdin liian aikaisin ja heräsin liian aikaisin ja maailma ei näytä kovin valoisalta paikalta puoli neljä aamuyöllä. Mikä taika siinäkin oikein on? No, ehkäpä sain ajatusmyrskyn käännettyä miellyttävämpää suuntaan :). Nyt kettu huutaa ulkona. Jätän aamuyön valvomisen sille ja yritän palata vielä hetkeksi unten maille ja kauniiden unin pariin. Ja sitten herätä kauniiseen lauantaiaamuun. Sitä samaa toivon teille. 

Pitkän päivän ilta

Aamupäivä oli hektinen. Tilan isäntä palaa pian reissultaan ja täällä on vähän kuin historiallisessa kartanoromaanissa, vaikka ei täällä nyt ihan kartanossa asutakaan. Niissähän aina palvelusväkeen tulee vauhtia kun isäntä oli tulossa kotiin. Täälläkin päätalon kellariin rakennetaan uutta seinää, taloa pestään ulkopuolelta, navettakompleksia siivotaan ja piha täyttyy autoista ja traktoreista. Yksi hevonen alkoi tietenkin ontua ja naapurin kengittäjä piti tilata sitä ihmettelemään. Kissalla on kyljessä haava ja sitäkin piti tutkia. Eläinlääkäriltä kuitenkin vältyttiin ainakin toistaiseksi.

Minua alkoi moinen stressata, joten painuin ystävän kanssa marjaan. Löydettiin lopultakin se kolkka, missä on paljon mustikoita, mutta hieman liian myöhään. Mustikat ovat edelleen suuria ja komeita, mutta jo vähän mauttomia. Poimin sitten iloisesti sekaisin mustikoita, puolukoita ja variksenmarjoja - mitä sattui eteen osumaan. Metsässä oli taas niin hienoa ja iltapäivän kruunasi kahvihetki rantakalliolla auringon jo painuessa vuorten taakse.

Äsken talo konkreettisesti tärisi ja hetken taas mietin, mitä ulkona oikein tapahtuu. Hevoset ne vain leikkivät tarhassa ja laukkasivat edestakaisin taloni ohi. Pysähtyivät kuitenkin tervehtimään minua sieraimet laajentuneina, hengitys höyryten ja täysikuu silmissä loistaen, ja sitten jatkoivat taas. Ontuva Juni muiden mukana. Ehkä se on ihan hyvä merkki. 

Kun kävin ottamassa kuvan kuusta, tunnelma oli maaginen ja vähän pelottavakin - sattui olemaan juuri keskiyö. Jännittävän tunnelman laukaisi kuitenkin tarhan pimeydestä kuuluva tosi pitkä hevosen pieru… sitä ne omenat teettää. Eikä pelottanut enää yhtään :D.

Pahoittelen,  jos pilasin runollisen tunnelman, mutta tilanne oli niin hassu, että pakko oli kertoa…

Mutta nyt hyvää yötä. Yritetään nukkua superkuusta huolimatta. Saa nähdä, käykö itselleni samalla tavalla kuin viime yönä. Nukahdin kyllä ihan hyvin, mutta kuu herätti valvomaan kolmelta yöllä...

Onko teissä kuuhullun vikaa?

Healingin tarpeessa

Väsynyt päivä. Nukuttaa koko ajan. Syytän tätä jo kuukauden kestänyttä sairastelua - ensin flunssa ja sitten se pirun ruokamyrkytys. Ulkona oli hieno ilma, mutta minä nuokuin netissä. Myöhäinen aamiainen muuttui kahvin kautta lounaaksi lähes samalla istumisella. Lopulta raahauduin pihalle ottamaan valokuvia ihan väärillä asetuksilla ja sitten naapuriin päiväkahville. Illalla pakolliset koirien lenkitykset ja hevosten paijaamiset. 

Hoidan itseäni nyt superannoksilla maitohappobakteereita ja vitamiinipillereitä. Rehottavalta kasvimaalta haen tuoreita porkkanoita, mangoldia ja lehtikaalia. Tänään söin ensimmäisen kurkun. Jospa se tästä.

Totesin, että krassien siemenet ovat vaihtuneet istutusvaiheessa. Pienikokoiset puskat ovat tulleet laatikoihin ja kurkkivat sieltä nippa nappa laidan yli. Suuret puskat tukahduttavat hernepenkin. Piti kyllä olla päinvastoin. 

Kasvimaalla on vähän ylitarjontaa ja mietin, voikohan herneen varsia syöttää hevosille? Kitkeä pitäisi ja poimia pavut pakkaseen. Sitoa tomaatteja ja ajaa nurmikkoa. Siirtää villiviiniä ja siivota satulahuonetta. Mutta kun ei jaksa. Ainakaan tänään ei jaksanut, mutta ehkä huomenna. Kello on yksi yöllä, enkä ole nukkumassa, koska en oikein jaksa siirtyä sänkyyn. Fiksua. 

Ystävä (norjalainen...) oli nähnyt jossain kuvan, kuinka hevoslauman keskelle oli viety sänkyjä ja ihmiset makasivat siellä meditoiden. Horse-healingia kuulemma. Se haluaisi kokeilla huomenna. Yritän ystävällisesti ylipuhua aloittamaan ihan normaalista paijaamisesta. Vaikka silmät kiinni. Tai ehkä tuolista. Saattaisi nimittäin ne sängyt laitumella hämmästyttää paitsi hevosia, niin myös naapureita. 

Toisaalta ajatus moisesta aktiviteetista tuntuisi nyt houkuttelevalta. Ottaa pitkät päikkärit hevosten keskellä. Herätä sitten siihen, kun hevoset olisivat siirtyneet johonkin ihan muualle, itse makaisi sängyssä keskellä tyhjää laidunta ja  norjalaiset olisivat pysähtyneet tien varteen miettimään, onko tuo normaalia suomalaiselle vai onko se tullut hulluksi? Sillä on tainnut olla liikaa vastuuta?

Kaukana kavala maailma

Oma aarteemme, Buvatnet, kirkasvetinen järvi metsän keskellä ja vuorten sylissä. Viitisen kilometriä metsäautotietä ylämäkeen. Siellä käydään aamu-, päivä- ja iltauinnilla. Joskus unillakin :). Usein eväät mukana. Itse uskaltaudun harvakseltaan veteen asti, mutta sielu lepää, vaikka ei veteen menisikään. Lähes täydellinen hiljaisuus. Sen rannalta poimitaan myös marjat - mustikat ja puolukat. Maisemat kuin lapsuudenmaisemiani Etelä-Savosta, mutta jos nostaa katseensa, saattaa nähdä Vassfaretin lumihuiput. 

Kaukana vaino, riita, kaukana kavala maailma.

Turistina Suomessa

Terveisiä Suomesta, Oulusta. Ystäväni kysyi tänään, onko minulla ikävä Norjaan. Totesin, että ei. Täällä on nyt tosi mukavaa olla, eikä ole ikävä Norjaan. Hmmm.

 

No, se ei johdu suinkaan siitä, että haluaisin asua täällä vaan oikeastaan ihan päinvastoin. Se johtuu siitä, että tunnen lopultakin irtautuneeni täältä. Norjassa on nyt kotini ja olen täällä lomalla. Tunnen itseni turistiksi. Oulu on kiva kaupunki käydä; täällä on monta tosi tärkeää ystävää. Ja on tosi kiva olla maalaiselämän jälkeen välillä kaupungissa, kävelymatkan päässä Stockmannilta. Mutta huomaan, että maalaiselämä on tehnyt päälleni ja mielelleni niin hyvää. Rauhoittanut. Se on hyvä huomata.

 

Ja on mukava olla kävelymatkan päässä Pionista - rakkaan ystäväni Kristan ihanasta kukka- ja sisustuskaupasta. Pioni Living - puutarhurin unelma. Siellä voisin viettää vaikka koko päivän, koska siellä on niin hyvä olla. Pioni on nimittäin täynnä enkeleitä...

... ja kaikkea muuta ihanaa. Aarreaitta, jossa voi vaellella loputtomiin ja löytää pieniä aarteita...

Nauttia kauneudesta, ilman tunnetta, että on pakko ostaa jotain...

Vaikkakin kauppa täynnä kaikkea ihanaa kotiin tai lahjaksi. Pientä ja vähän isompaa. Ja kukkia...

Pioni on nimittäin myös Oulun paras kukkakauppa. Omistaja Krista on nero tekemään kimppuja, mutta se ei ole se juttu. Se juttu on on siinä, kuinka Krista ne tekee. Ne ei ole vain kauniita kukkakimppuja tai asetelmia, vaan ne on tehty juuri sille, joka ne ostaa. Rakkaudella ja ajatuksella. Ja siinä on vinha ero - uskokaa pois.

Eikä niitä enkeleitä ole vain hyllyillä ja myyntipöydillä. Niitä on siellä muutenkin...

Vaikka ei olisi enkeleihin uskonutkaan, niin Pionissa niihin alkaa väkisinkin uskoa. Olen ollut todistamassa lukuisia kertoja, kun hämmentyneillä asiakkailla alkaa kyyneleet valua. Tuosta vain, kesken kiertelyn. Surun kyyneleet, ilon kyyneleet, uupumuksen kyyneleet, helpotuksen kyyneleet, kaipauksen kyyneleet. Hämmentävää, mutta ei pelottavaa. Hyvää tekevää itkua. Ihmeellistä. Sitä tapahtuu ihan kaikenlaisille asiakkaille: naisille, miehille, kiireisille bisnestyypeille, työttömille, äideille, lapsille, nuorille, vanhoille. Aivan kaikenlaisille ihmisille. Yhteisen ystävämme pieni poika oli kerran todennut "Äiti, täällä ihanaa. Ihan niin kuin taivaassa " :).

 

Enkelit hoitaa, sanoo Krista. Ja kun sen on itse kokenut ja nähnyt, on vaikeaa olla uskomatta. Kannattaa käydä itse kokemassa jos liikutte Oulussa.

 

Tarkempia tietoja ja koordinaatteja löytyy kotisivuilta  tai Facebookista

 

 

ps. on minulla ikävä hevosia ja kissoja. Ihmiset pärjäävät kyllä, mutta eläimistä on aina huoli kun ei ole itse vahtimassa, että niillä on kaikki varmasti hyvin :/ . 

 

A Perfect Day



Täydellinen kevätpäivä. Aurinkoa pilvettömältä taivaalta. Lämpötila nollan tietämillä. Vuoristojärvi. Valkoisena hohtava keväthanki. 

 



Nuotio ja loistoeväät. Makkaraa, olutta, kahvia, pullaa ja suklaata. Ja appelsiineja.

 

Yllätysvieraita, joista toinen lumiukkoikäinen :). Sen verran oli pakkasen puolella, että isompaa lumiukkoa ei syntynyt. Ystävällistä lumisotaa. Jaettu lampaantalja ja suklaa.

Iltapäivää kohti  sinisempiä sävyjä ja jään päälle kohoavaa usvaa.

Välillä tuli mieleen lapsuuden maisemat Itä-Suomessa ja  keväiset kävely- ja hiihtoretket jäälle...

mutta sitten sitä taas muisti, miten korkealla sitä oikeastaan ollaankaan.

Nyt kasvoja kuumottaa, takassa  palaa  tuli, pihalla loimottaa lasten tekemät lumilyhdyt, kahvi maistuu hyvälle ja täydellinen auringonpaiste on vaihtunut täydelliseen kuutamoon. Mitä muuta sitä tällaisena päivänä voi tuntea kuin lähes  täydellistä onnea? Ainakin hetkittäin.

Pikku Potilas

Mitäs tässä...ihan koko elämä on ollut hevostelua nyt muutaman päivän. Ensin Tinden sai oman sviitin, mikä tarkoitti, että loput kuusi hevosta piti juottaa ämpäreistä. Teki minulle ihan terää kantaa vesiämpäreitä ja heinää. Annostelen pikkupotilaalle lääkettä 600 kiloon asti ja sitten suupielestä koko käsi suuhun. Tai melkein. Vielä on käsi jäljellä ja Tindenin kanssakin ollaan kavereita. Olen sen lahjonut huolella porkkanoilla. Ja kissa toimi assistenttina olkapäältäni käsin.

 

Hevosten entinen emäntä muistutti, että minulla, niin kuin hänelläkään, ei ole mitään velvollisuutta auttaa hevosten hoidossa. Totesin, että minulla ei ole velvollisuutta ketään ihmistä kohtaan, mutta velvollisuus hevosia kohtaan. Tietenkin. Hevoset tarvitsevat enemmän huomiota kuin tällä hetkellä saavat ja minä voin siinä nyt auttaa. Minulla on aikaa ja mahdollisuus. 

Mieleeni tuli ihana Pikku prinssi ja kettu. Vain ihminen voi kesyttää eläimen ja jättää sen sitten. Vain ihminen antaa ihmisten ongelmien mennä edelle. Minäkin olen joutunut joskus tekemään niin. Eläin ei tee sitä koskaan. Eläimelle ystävyys on ikuista. Aina.

 

"Kettu vaikeni ja katseli kauan pikku prinssiä.
- Ole hyvä...kesytä minut! se sanoi.
- Kyllähän minä mielelläni, pikku prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.
- Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupasta valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!
- Mitä minun tulee tehdä? pikku prinssi kysyi.
- Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi..."

ps. ja jos hyvin käy, saatan jatkossa syöttää hevosille porkkanoita suoraan ikkunasta. Tallin vierestä vapautuu ihana pieni talo... mutta siitä enemmän, jos se toteutuu... olisi aika siirtyä vähän eteenpäin. ei paljon, mutta vähän. Tuntuu ihan siltä.

Ystäviä hädässä

Tämä ystävänpäivä alkoi dramaattisissa merkeissä. Ajoin aamupäivällä kauppaan ja palatessani ajoin noiden hevosystävieni tarhan ohi. Näin, että siellä kaikki ei ollut niin kuin pitää. Yksi hevosista makasi kyljellään maassa kolmen miehen ihmetellessä ympärillä. Käännyin pihaan ja sydäntä kylmäsi. Pelkäsin pahinta.

Kävi ilmi, että siellä makasi Tinden, tuttu edellisen postauksen kuvista. Se makasi kyljellään eikä suostunut nousemaan. Ei tiedetty, kuinka kauan se oli siinä maannut. Ensin sillä oli pää ylhäällä, mutta sitten se laittoi päänsä alas ja huokasi syvään. Olin aivan varma, että se kuolee.. Miehet miettivät, mitä tehdä, soittelivat eläinlääkärille ja minä silittelin sen päätä ja juttelin sille. Yritin kannustaa nousemaan ylös. Se katseli minua väsyneenä ja yritin suojata sen silmiä lumisateelta.

Sitten, yhtäkkiä, kävi vähän kuin Mustassa Orissa :).Tinden päätti nousta ylös. En tiedä, tehosiko houkutteluni vai päättikö se vain itse yrittää. Se ponnisti huojuville jaloilleen ja kävi ilmi, että ongelma oli sen toisessa takajalassa - se ei aluksi varannut sille ollenkaan. Se oli myös ihan kankea kylmästä maattuaan lumessa ties kuinka kauan.

Sain talutettua sen talliin ja siinä kävi ilmi, että jalka ei ole ainakaan murtunut. Luojan kiitos. Sitten tuli eläinlääkäri ja ongelmaksi paljastui kavio - ilmeisesti kaviopaise. Se voi olla tosi kipeä, mutta ennuste on onneksi aika hyvä. Tinden sai kipupiikin ja jotain muuta lääkettä ja vaikutti olevan ihan tyytyväinen syödessään heinää tallissa villaloimi päällään. Kultainen, hieno Tinden! Itkettää kun vain ajattelee, miten huonosti olisi voinut käydä.

Kävin nyt illalla vielä tarkistuskäynnillä. Nyt se vaikutti olevan ainoastaan seurankipeä, koska se on eristetty muista hevosista. Tepasteli turpa kiinni selässäni ja hirnui perääni kun kävin hakemassa sille lisää heinää. Jalka vähän kipeä, mutta se ei ontunut enää kovin pahasti. Menen aamulla taas katsomaan. Pidetään peukkuja, että Tinden paranee!

 

Mr. Murphy on ollut taas kylässä. Yleensä tuolla ei tapahdu mitään erityistä, mutta kun talon isäntä yrittää lomailla ja hevosia hoitaa paikan "isännöitsijä", hevoset ensin karkaavat ja sitten yksi sairastuu ja meinaa kuolla. Käy sääliksi molempia miehiä.

 

Itsekin olen nyt tosi väsynyt. Säikähdin kunnolla ystäväni puolesta.

 

Hevoseton mies on huoleton mies! Tiedän sen, mutta taidan itsekin olla nyt pääsemättömissä näistä kavereista. Ei minulla mitään virallista velvoitetta ole, mutta ystävyys velvoittaa. Ystäviä ei jätetä.

 

Hyvää Ystävänpäivää kaikille! Huolehtikaa toisistanne joka päivä - niin ihmisystävistä kuin eläinystävistä!

 

 

 

Lisäys 15.2. Tiedoksi kiinnostuneille: Tinden voi hyvin - on lääkekuurilla seuraavat viisi päivää. Spruuutalla nieluun kahta eri sorttia. Ak. vastaa lääkkeen annosta. Aikaisempaa lääkintäkokemusta on kissoista, mutta ei kai se sen kummempaa ole? Vähän isompi pää? :D

Yllätysvieraita

 

Minulla kävi maanantai-iltana yllätysvieraita. Tai olisi käynyt, mikäli olisin osannut avata oven. Eivät mokomat soittaneet ovikelloa, joten se paljastui vasta seuraavana aamuna. Minä podin sisällä onnellisen tietämättömänä flunssaa. Sekö lienee oli tukkinut korvani, että en kuullut yhtään mitään...

 

Tiistaiaamuna menin Ivarin kanssa pihalle ja ihmetys oli suuri, kun piha oli täynnä hevosen kavioiden jälkiä. Ja niitä oli siis paljon - ikäänkuin ratsuväki olisi rynnistänyt pihamme halki. Se oli sikäli yllättävää, että lähimmät hevoset asuvat siis tuolla kahden kilometrin päässä.

 

Mutta niin olivat kaikki seitsemän ystävääni lähteneet reissuun ja kopsutelleet ensin kaksi kilometriä tietä pitkin ja sitten alas koivukujaa pitkin tähän pihaan. Pyyhältäneet portaitteni ohi, navetan ympäri ja tuonne takapihalleni, keittiön ikkunan taakse. Siellä oli vietetty aikaa vähän kauemminkin ja pidetty kakkataukoa. Ja kun ei kukaan tullut avaamaan ovea ja tarjoamaan porkkanoita, oli porukassa päätetty lähteä takaisin kotia kohti. Nälkä siinä varmaan oli juostessa tullut.

 

Kun tiistaina huomasin, että oli käynyt vieraita, hyppäsin autoon ja lähdin tarkistamaan, että vieraat olivat varmasti päässeet turvallisesti kotiin. Ja siellä ne seisoivat tyytyväisenä. Olivat vieläkin kovasti tohkeissaan ja yrittivät selvästi kertoa, että "Käytiin kylässä!".

 

 

Kuvia tästä seikkailusta ei ymmmärrettävästi ole. Eikä olisi, vaikka olisin vieraani huomannutkin. Mustia hevosia pilvisenä uudenkuunyönä olisi aika haastavaa kuvata. Laitan kuitenkin kuvia toissa keväältä. Silloin kun olin täällä kolmatta kertaa ja tänne muutto oli vasta pienen pieni mahdottomalta tuntuva unelma.

 

 

Tällaisia reissuja toivottavasti taas edessä. Tulkaa tekin joskus! Voin suositella!

Värien virtaa

Tein itselleni vuonna 2007 oman elämäni aarrekartan. Sellaisen kollaasin, johon liimailin kuvia asioista, joita haluan elämääni. Siinä on kuvia ateljeesta, hirsiseinistä, valkoisista taloista, hevosista, kasvihuoneesta. Yksi toisensa jälkeen, nuo kuvat ovat alkaneet muuttua todeksi. Ensin sain yhdessä kuvassa olleet pitkät, ruskeat unelmieni kumisaappaat muutama vuosi sitten :D. Sitten muutin tänne norjalaiseen "tuppukylään". Naapurissa seisoo viisi hevosta vapaasti käytössäni, valkoisia taloja riittää. Puutarhakin häämöttää ja hirsiseinistä tulee niistäkin jossain vaiheessa todellisuuttani. Ja täällä on aktiivinen taidekerho, maleklubb. Olen onnekas!

 

 

Maleklubb on sellainen noin kymmenen naisen porukka, ikähaitari viidestätoista reiluun viiteenkymppiin. Joukossa on pari tosi aktiivista, jotka saavat toiminnan pysymään hengissä. Itse en lue itseäni vielä noihin aktiivisiin - tosin nyt päädyin jo yhdistyksen hallitukseen :). Meillä on ollut kaksi kertaa vuodessa viikonlopun kurssi, jolloin Espanjassa asuva norjalainen taiteilija Ellen Hegg tulee meitä opettamaan. Osa porukasta on matkustanut myös Ellenin luo Espanjaan viikoksi maalaamaan. Itsekin haluan vielä joku päivä toteuttaa tuon haaveen. Väliaikoina kokoonnutaan sitten keskenämme ja tilaa voi jokainen käyttää myös täysin vapaasti.

 

 

Näillä viikonlopun kursseilla meillä on aina tietty tekniikka, jota opetellaan. Usein aihekin on jossain määrin valmiina, joten aloittaminen on helppoa. Nyt maalattiin elefantteja. Tai lähes kaikki maalasivat - rohkeimmat poikkesivat aiheesta. Minä en vielä uskaltanut vaan otin varman päälle. Sitäpaitsi rakastan elefantteja. Niiden suuruutta, viisautta ja inhimillisyyttä.  Oli ihmeellinen prosessi, kun kuva alkoi muodostua kankaalle.

 

 

Mainitsin jossain postauksessani, että piirtäminen oli minulle lapsena tärkein asia maailmassa. Olen vuosien saatossa vähän kouluttanut itseäni, mutta sitä lapsuuden intohimoa en ole saavuttanut. Välillä on ollut vuosien taukoja, että en ole tehnyt mitään. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että suurin este tuon intohimon ja maalaamisen riemun edessä on oma vaativuuteni. Milloin tuo sisäinen kriitikko on kasvanut niin suureksi, että se vie kaiken tilan luovuudelta ja ilolta?

Mutta kun tuollaisella viikonlopun kurssilla päääsee alkuun, niin ah ja voi! Onko suurempaa nautintoa! Vaikka sitä välillä repiikin itseään hiuksista luomisen tuskassa, koska päässä niin selvänä oleva kuva ei suostu siirtymään kankaalle. Mutta silti. Kun pääsee siihen flow-tilaan, jolloin tekemisen tila muuttuu olemisen tilaksi ja aika katoaa. Ei vain pysähdy, vaan katoaa kokonaan. Sitä uppoaa siihen tekemiseen täysin ja haltioituu niistä kuvista, joita kankaalle virtaa. Se on upeaa! Se on puhdasta onnea:).

Ja kun kahdeksan ihmistä ovat yhtä aikaa tuossa flowssa, luovuuden virrassa, niin koko paikan energia nousee. Ja siinä tunnetaan sellaista syvää ystävyyttä ja toveruutta iästä ja taustasta riippumatta.

Maanantaina heräsinkin sitten toinen sierain aivan tukossa ja kun se lopulta aukesi, se ei enää suostunut menemään kiinni. Hirvittävä nuha tuli ja yllätti minut niin, että en ehtinyt kaivaa edes sitä valkosipulia kaapista. Päivitin facebookiin, että ensin alkoi virtaamaan luovuus ja sitten nenä.

 

 

No, joogaopettajaystäväni kysyi heti, että kumpi sierain oli tukossa. Vasen se oli, ja on edelleen. Nuhani on hyvin toispuoleinen. Vasen sierain on kuulemma yhteydessä oikeaan aivopuoliskoon, ja oikea aivopuolisko on se intuitiivinen, luova ja tunteellinen puoli. Ehkä olin siis intuitiivisesti oikeassa:). Ehkä tuo maalaaminen todellakin vapautti jotain virtauksia tuolla oikeassa aivopuoliskossa, ja nyt voi vain toivoa, että ne luovuuden esteet poistuvat tämän nuhan myötä?  Ainakin tuo maalaaminen vaikutti minuun niin syvästi, että miksipä sillä ei olisi myös fysiologisia vaikutuksia? Ken tietää...

Tai sitten se oli se ateljeetilan kokolattiamatto :D