maanantai 26. lokakuuta 2015

Tarina pienestä ystävästä









Läheisellä ravitallilla kissa sai vuosia sitten pentuja. Pienin niistä oli kaikkein suloisin ja herttaisin, ja tallin omistajan pieni tyttö antoi sille nimen Lille Venn, Pikku Ystävä. Se leikattiin ja sillä oli koti. Se oli kaikkien tallityttöjen suosikki.

Lille Venn oli kuitenkin vähän liiankin kiltti ja suloinen, ja niinpä se joutui kasvettuaan muiden kissojen kiusaamaksi. Erityisesti yksi tallin kissoista oli ollut sitä kohtaan hyvin aggressiivinen. Niinpä sille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin lähteä vaeltamaan. 

Se oli pitkään poissa, sitä nähtiin milloin missäkin. Pitkän tauon jälkeen se palasi kerran takaisin tallille. Tallilla työskentelevät tytöt olivat halunneet ottaa sen sisälle ja antaa sille ruokaa, mutta Lille Venin elämässä oli tapahtunut liikaa pahoja asioita, eikä se enää luottanut ihmisiin. Kun yksi tallitytöistä oli yrittänyt ottaa sen syliinsä, se oli raapinut pahasti tämän käden, hypännyt alas ja kadonnut. Sen jälkeen se ei enää palannut tallille.

Kun muutin Norjaan pian neljä vuotta sitten, asuin ensin naapuritilalla pienessä pihamökissä. Toisinaan näin pihalla mustavalkoisen kissan, joka kuitenkin pakeni välittömästi ihmisen nähdessään. Muutaman kerran yllätin sen nukkumasta verannallani olevassa korituolissa. Valkoinen istuintyyny oli mustissa karvoissa, mutta ei se haitannut. Ajattelin, että tuo kissa ei ollut varmaan pitkään aikaan saanut maata pehmeällä tyynyllä.

Kun puolitoista vuotta myöhemmin muutin nykyiseen kotiini, samainen mustavalkoinen kissa näyttäytyi tällä pihalla. Se oli kuitenkin täysin villi ja pakeni aina ihmisen nähdessään. Hyvä että pakeni, koska ainakin kerran tilan isäntä oli sen perässä pyssyn kanssa. Menin silloin väliin, koska tiedän, että kissan ampuminen on vaikeaa ja kovin epävarmaa. Vaikka kuolema olisikin silloin ollut ehkä parempi vaihtoehto tuolle lainsuojattomalle. 

Olin asunut tässä noin puoli vuotta, kun eräänä syksyisenä iltana palatessani hevosten luota, kuusen juurelta kuului naukumista. Huutelin aikani, koska luulin jonkun talon kissoista olevan siellä. Kuusen alta ilmestyi kuitenkin tuo mustavalkoinen "villikissa", joka yhtäkkiä tuli luokseni, antoi minun silittää ja lähti sitten kävelemään häntä pystyssä edelläni kotiin. Näytti siltä, että se yksinkertaisesti päätti alkaa kissakseni. Syystä tai toisesta.

Sen jälkeen se ei paljon ole portailtani väistynyt. Sen reviiri on huomattavan pieni, yleensä maksimissaan sata metriä. Jos menen ovesta ulos, se tulee välittömästi paikalle, ellei ole oven edessä odottamassa. Se istuu portaillani, nukkuu kukkaruukuissa (!) tai siinä samassa korituolissa, missä se nukkui jo edellisen taloni verannalla. Se asuu vintilläni. Se kävelee perässäni ulkona touhutessani ja auttaa hevosten hoidossa. Kun vien Ivaria ulos valjaissa, se kävelee perässämme kymmenen metrin päässä. 

Muistona ikävistä vuosista, se saattaa edelleen säikähtää äkillistä liikettä kuin potkua peläten. Mutta kun eilen ajoin kotiin, näin auton ikkunasta kuinka se leikki yksinään pihallani ja ajoi takaa omaa häntäänsä. Onnellisena. Sydämessäni läikähti.

Kissa numero viisi on siis saanut tarinan ja nimen. Se on Lille Venn, pentueensa pienin ja söpöin. 

Ps. haasteena olisi saada Ivar hyväksymään tämä ystävällinen naapuri. Lille Venn saisi puolestani asua myös sisällä, mutta Ivar on voimakkaasti eri mieltä... Joka tapauksessa se on nyt kissani ja otan siitä vastuun, mitä elämässäni tapahtuukin. Enää se ei joudu kulkemaan.

Ps. Lille Venn asuu nyt siis vintilläni, jossa on suht lämmintä. Olen tehnyt sille lämpimän laatikon styrokseineen ja villahuopineen, mutta toistaiseksi se on valinnut oman nukkumapaikkansa sahanpurujen seassa.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Tuli kiire puolukkaan






Ei säätiedotuksen mukaan pitänyt tulla vielä pakkasta, mutta niin vain lämpötila laski viime yönä  -7 asteeseen.  Siinä meni krassit ja kosmoskukat. Hevosten juoma-astiassa oli aamulla sentin jääkerros ja maa oli valkoinen kuurasta. 

Kyllähän siihen osaa tähän aikaan vuodesta jo noin periaatteessa  varautua, mutta silti talven tulo aina vähän yllättää. Ja jos ei muuten olisi uskonut, että talvi on tulossa, niin ensimmäinen postilaatikkoon ilmestynyt sisustuslehden joulunumero sen viimeistään iski tajuntaan. Vähän aikaista joululahjavinkeille mielestäni?

Mulla on ikävä taipumus jättää asioita viime tippaan. Ajattelen, että huomennakin ehtii, ja niitä huomisia riittää. Mutta silloin jos haluaa pitää kasvimaata tai vaikkapa poimia marjoja, niin tällainen ajattelu ei oikein toimi. Tai ei siis toimi ollenkaan. Aika monta kukkaa jäi kukkimatta, kun en kylvänyt niitä ajoissa. Mustikat jäi lähes poimimatta, kun menin metsään ihan liian myöhään, ja puolukkaankin tuli nyt tosi kiire.

Onneksi puolukat ei niin pakkasista piittaa ja nyt tuolla ämpärissä on kymmenisen litraa punaisia, vähän pakkasenpuremia, mutta hyviä marjoja. 

lauantai 3. lokakuuta 2015

Seikkailu nimeltään elämä










Vähän vielä postikorttimaisemia. Istun nyt täällä laakson pohjalla aamukahvipöydässä ja palaan mielessäni noihin maisemiin. Siihen välillä epäuskoiseen tunteeseen, kun istuu tuolla ylhäällä ja katselee ympärilleen. Edelleen tulee nimittäin hetkiä, jolloin on vähän vaikea tajuta, että elän todellakin nyt täällä. Sellaisia "miten ihmeessä ole tänne päätynyt" - hetkiä. Se on hyvä tunne, ja olen tosi kiitollinen siitä, että elämällä oli vielä tällainen seikkailu tarjottavanaan. 

Vaikka olen aika itsenäinen eläjä ja toisinaan jopa erakkoluonne, niin en ole koskaan ollut mikään yksinreissaaja.  Matkat haluan suunnitella yhdessä, kokea yhdessä ja muistella yhdessä. Kyse ei ole niinkään pelosta (olen liikkunut yksinkin), vaan siitä, että yksin matkustaminen tai yksin liikkuminen on mielestäni yleensä tylsää - jotenkin kokemukset vahvistuvat kun niitä voi jakaa jonkun toisen kanssa. 

Mutta jotkut asiat täytyy tehdä yksin. Meitä oli isompi porukka tuolla Jotunheimenin reissulla, mutta tuonne vuorelle halusin mennä itsekseni. Ja onneksi menin. 

Nyt laskeskelen, että vieläkö tuonne ehtisi tehdä yhden reissun ennen lumen tuloa. Pian nimittäin vuorten yli menevä tie suljetaan talveksi, ja nyt tuo niin kaunis vuoristo muuttuu kylmäksi ja tylyksi. Talvisin laaksossa asuminen on huomattavasti lempeämpi vaihtoehto.

***

Täällä on edelleen kaunis syyssää. Hirvenmetsästys on alkanut ja toinen koirista on joutunut jäämään kotiin. Ajattelin viedä sen lohtulenkille.

Hyvää viikonloppua!

torstai 1. lokakuuta 2015

Pyhiinvaellus


Lintuparvi lentää korkealla jäljettömiin,
viimeinenkin pilvi haihtuu pois.

Istumme kaksin, vuori ja minä,
kunnes jäljelle jää vain vuori.

-Li Po-

Viisi vuotta sitten, syyskuun loppupuolella, olin ensimmäistä kertaa tuolla vuoristossa Jotunheimenin kansallispuiston kupeessa. Maisema teki niin nöyräksi ja hiljaiseksi, että muistan sanoneeni ystävälleni, että nyt voisin mennä tuohon kiven viereen makaamaan ja sulautua maahan. Kuolla pois. 

Kun silloin vuoren rinnettä vyöryi satoja poroja ohitsemme, tunsin, että en ollut yhtään merkityksellisempi kuin yksikään noista poroista, mutta toisaalta en myöskään vähäisempi. Tunsin olevani osa luontoa. Todella tunsin sen sisässäni.

En tietenkään halunnut silloin oikeasti kuolla, mutta siinä kokemuksessa oli jotain niin suurta ja pyhää, että siinä oli kaikki. Siltä tuntui. Sitä on vaikea selittää.

Nyt viisi vuotta myöhemmin, kiipesin samalle vuorelle. Nyt yksin. Yksikään kuva tai mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä tunnetta, kun istuu keskellä tuota maisemaa ja noita värejä. Ei ketään missään. Ainoastaan muuttolintujen parvi yläpuolellani.

Mietin mennyttä viittä vuotta. Sitä, kuinka se ensimmäinen matka muutti koko elämäni. Mietin hetken voiko tätä kutsua pyhiinvaellukseksi, mutta kyllä voi. Tämä reissu oli minulle juuri sitä. Pyhiinvaellusmatka.

Ja kun jonain päivä minusta aika jättää, niin toivottavasti joku käy sirottamassa tuhkani juuri tuolle vuorelle.