torstai 28. helmikuuta 2013

Madventures

Näin hiihtoloman kunniaksi, ja koska Norjassa asutaan, vielä yksi reippailupostaus. Tänään oli taas upea aurinkoinen päivä ja päätimme ystäväni kanssa lähteä valloittamaan vuortamme.
 
Stamskollen, ensimmäistä kertaa vuonna 2013.


Stamskollen on aika tavallinen paikallinen retkikohde, siellä käy vuoden mittaan paljon väkeä päiväkotiryhmistä lähtien. Korkeutta sillä on n. 450 m, mutta maisemat komeat molempiin suuntiin Begna-joen laaksoon. Vuorelle pääsee kahta eri reittiä. Toinen on lyhyempi, mutta jyrkempi, ja toista kautta on vähän pidempi matka, mutta huomattavasti helpompi kulkea. Mehän valittiin tietenkin se jyrkempi. Se on tunnin kiipeäminen kesällä...


Alkumatkasta joku muukin oli kulkenut tätä reittiä. Päättänyt kuitenkin kääntyä takaisin kilometrin jälkeen hakkuuaukioiden alettua. Mutta mehän ei kännytty takaisin, Suomesta kun ollaan... Ja oli niin kaunis ilma ja komeat maisemat.


No, tällä puolella on paikoitellen tosi jyrkkiä nousuja. Ne oli onneksi metsässä ja siellä ei ollut niin paljon lunta. Mutta sitten siellä oli näitä aukeita paikkoja, ja siellä taas lunta riitti. Ja meillä ei ollut siis lumikenkiä vaan ihan kävelypelillä mentiin. Voin kertoa, että 50 metriäkin on aika pitkä matka hakkuuraivikossa kun lunta on puoleen reiteen...


Syvyysvaikutelmaa ei ihan kuvasta näe, mutta jalanjälkien sivussa näkyy käden jäljet... Välillä jouduttiin etsimään omia polkuja puiden siimeksessä, koska siellä lunta oli vähän vähemmän. Lumen alla oli tosin melkoista louhikkoa ja kaatuneita puita.


Niissä hankalimmissa paikoissa ei kuitenkaan menty veren maku suussa, vaan pidettiin aika tiheään suklaa- ja vesitaukoja. Ja osoittautui, että aerobinen kunto oli kohtuullisen hyvä. Sydän ja hengitys pysyivät menossa mukana ihan hyvin, mutta lihaksista alkoi voima loppua. Viimeiset 30 metriä ennen huippua pidin tauon joka askeleen jälkeen. Siinä taisi hankikin olla syvimmillään. Hymy pysyi kuitenkin kasvoilla koko ajan ja oli oikeastaan aika kivaa.
 
 
Mutta siis tosi, tosi tyhmää! Tuossa olisi voinut käydä huonostikin, jos olisi mennyt nilkka tai jotain. Ja varusteet eivät olleet reitin vaativuuden tasalla. Ja mukana ei tulitikkuja, ei puukkoa, ei yhtään mitään. Ja iltapäiväkin aika pitkällä. Olimme kuin japanilaisturistit ja minä olen kuitenkin entinen partiolainen.... No, keli oli hyvä ja ei siellä mitään lumivyöryvaaraa ollut, mutta kuitenkin. Ei hengenvaraa, mutta ihan kohtullinen riski loukata itsensä tai väsyä totaalisesti. Ja sitten olisi pitänyt kutsua apua ja voi sitä nöyryytystä... No, meillä oli tänään hyvät suojelusenkelit mukana.
 
Tähän vajaan tunnin nousuun meni nyt melkein kolme tuntia.


Ja kun kiipesimme ylös, meillä ei ollut minkäänlaista varmuutta siitä, että toisella puolellakaan olisi polkua. Periaatteessa oli ihan mahdollista, että joutuisiime kahlaamaan myös alas. Ja kello oli jo yli neljä - aikataulu kun oli vähän pettänyt. Onneksi sieltä toiselta puolelta oli polku alas. Muhkurainen kinttupolku, mutta polku kuitenkin.


Mutta vaikka tiesimme olleemme vähän tyhmiä, kyllähän me olimme myös tyytyväisiä itseemme :). Ei nyt olla mitään ihan tyttösiä enään. Eikä todellakaan mitään ekstreme-urheilijoita. Tee ja pulla maistuivat tosi hyvälle.


Ja leima käteen, totta kai. Uskovat sitten alhaalla, missä ollaan käyty :). Bruk beina, käytä jalkojasi!
 
 
No, mehän käytettiin. Kun ajoin takaisin kotiin, jalat piti nostaa autoon käsivoimin. Ja nyt tuntuu ihan siltä, että huomenna on kroppa kipeä...
 
 

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

A Perfect Day


Täydellinen kevätpäivä. Aurinkoa pilvettömältä taivaalta. Lämpötila nollan tietämillä. Vuoristojärvi. Valkoisena hohtava keväthanki. 
 

Nuotio ja loistoeväät. Makkaraa, olutta, kahvia, pullaa ja suklaata. Ja appelsiineja.
 

Yllätysvieraita, joista toinen lumiukkoikäinen :). Sen verran oli pakkasen puolella, että isompaa lumiukkoa ei syntynyt. Ystävällistä lumisotaa. Jaettu lampaantalja ja suklaa.



Iltapäivää kohti  sinisempiä sävyjä ja jään päälle kohoavaa usvaa.


Välillä tuli mieleen lapsuuden maisemat Itä-Suomessa ja  keväiset kävely- ja hiihtoretket jäälle...


mutta sitten sitä taas muisti, miten korkealla sitä oikeastaan ollaankaan.


Nyt kasvoja kuumottaa, takassa  palaa  tuli, pihalla loimottaa lasten tekemät lumilyhdyt, kahvi maistuu hyvälle ja täydellinen auringonpaiste on vaihtunut täydelliseen kuutamoon. Mitä muuta sitä tällaisena päivänä voi tuntea kuin lähes  täydellistä onnea? Ainakin hetkittäin.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Aarrejahdissa

Tässä olisi aarrekarttaa kesälle 2013 kollaasien muodossa. Eikö tuleva kesä näyttäisi aika mukavalta (ja työteliäältä), jos tämä aarrekarttani toteutuisi?  Osaatteko arvata, mistä nämä kuvat kertovat?

Kuvatekstejä seuraa. Jo huomenna olen viisaampi :)














ps. Kuvista aika monet on nyt netistä napattu, laatu vähän vaihtelee eikä niihin valitettavasti ole lähteitä... 

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Pikku Potilas

Mitäs tässä...ihan koko elämä on ollut hevostelua nyt muutaman päivän. Ensin Tinden sai oman sviitin, mikä tarkoitti, että loput kuusi hevosta piti juottaa ämpäreistä. Teki minulle ihan terää kantaa vesiämpäreitä ja heinää. Annostelen pikkupotilaalle lääkettä 600 kiloon asti ja sitten suupielestä koko käsi suuhun. Tai melkein. Vielä on käsi jäljellä ja Tindenin kanssakin ollaan kavereita. Olen sen lahjonut huolella porkkanoilla. Ja kissa toimi assistenttina olkapäältäni käsin.
 
Hevosten entinen emäntä muistutti, että minulla, niin kuin hänelläkään, ei ole mitään velvollisuutta auttaa hevosten hoidossa. Totesin, että minulla ei ole velvollisuutta ketään ihmistä kohtaan, mutta velvollisuus hevosia kohtaan. Tietenkin. Hevoset tarvitsevat enemmän huomiota kuin tällä hetkellä saavat ja minä voin siinä nyt auttaa. Minulla on aikaa ja mahdollisuus. 

Mieleeni tuli ihana Pikku prinssi ja kettu. Vain ihminen voi kesyttää eläimen ja jättää sen sitten. Vain ihminen antaa ihmisten ongelmien mennä edelle. Minäkin olen joutunut joskus tekemään niin. Eläin ei tee sitä koskaan. Eläimelle ystävyys on ikuista. Aina.

 
"Kettu vaikeni ja katseli kauan pikku prinssiä.
- Ole hyvä...kesytä minut! se sanoi.
- Kyllähän minä mielelläni, pikku prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.
- Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupasta valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!
- Mitä minun tulee tehdä? pikku prinssi kysyi.
- Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi..."




ps. ja jos hyvin käy, saatan jatkossa syöttää hevosille porkkanoita suoraan ikkunasta. Tallin vierestä vapautuu ihana pieni talo... mutta siitä enemmän, jos se toteutuu... olisi aika siirtyä vähän eteenpäin. ei paljon, mutta vähän. Tuntuu ihan siltä.

torstai 14. helmikuuta 2013

Ystäviä hädässä

Tämä ystävänpäivä alkoi dramaattisissa merkeissä. Ajoin aamupäivällä kauppaan ja palatessani ajoin noiden hevosystävieni tarhan ohi. Näin, että siellä kaikki ei ollut niin kuin pitää. Yksi hevosista makasi kyljellään maassa kolmen miehen ihmetellessä ympärillä. Käännyin pihaan ja sydäntä kylmäsi. Pelkäsin pahinta.

Kävi ilmi, että siellä makasi Tinden, tuttu edellisen postauksen kuvista. Se makasi kyljellään eikä suostunut nousemaan. Ei tiedetty, kuinka kauan se oli siinä maannut. Ensin sillä oli pää ylhäällä, mutta sitten se laittoi päänsä alas ja huokasi syvään. Olin aivan varma, että se kuolee.. Miehet miettivät, mitä tehdä, soittelivat eläinlääkärille ja minä silittelin sen päätä ja juttelin sille. Yritin kannustaa nousemaan ylös. Se katseli minua väsyneenä ja yritin suojata sen silmiä lumisateelta.

Sitten, yhtäkkiä, kävi vähän kuin Mustassa Orissa :).Tinden päätti nousta ylös. En tiedä, tehosiko houkutteluni vai päättikö se vain itse yrittää. Se ponnisti huojuville jaloilleen ja kävi ilmi, että ongelma oli sen toisessa takajalassa - se ei aluksi varannut sille ollenkaan. Se oli myös ihan kankea kylmästä maattuaan lumessa ties kuinka kauan.

Sain talutettua sen talliin ja siinä kävi ilmi, että jalka ei ole ainakaan murtunut. Luojan kiitos. Sitten tuli eläinlääkäri ja ongelmaksi paljastui kavio - ilmeisesti kaviopaise. Se voi olla tosi kipeä, mutta ennuste on onneksi aika hyvä. Tinden sai kipupiikin ja jotain muuta lääkettä ja vaikutti olevan ihan tyytyväinen syödessään heinää tallissa villaloimi päällään. Kultainen, hieno Tinden! Itkettää kun vain ajattelee, miten huonosti olisi voinut käydä.

Kävin nyt illalla vielä tarkistuskäynnillä. Nyt se vaikutti olevan ainoastaan seurankipeä, koska se on eristetty muista hevosista. Tepasteli turpa kiinni selässäni ja hirnui perääni kun kävin hakemassa sille lisää heinää. Jalka vähän kipeä, mutta se ei ontunut enää kovin pahasti. Menen aamulla taas katsomaan. Pidetään peukkuja, että Tinden paranee!
 
Mr. Murphy on ollut taas kylässä. Yleensä tuolla ei tapahdu mitään erityistä, mutta kun talon isäntä yrittää lomailla ja hevosia hoitaa paikan "isännöitsijä", hevoset ensin karkaavat ja sitten yksi sairastuu ja meinaa kuolla. Käy sääliksi molempia miehiä.
 
Itsekin olen nyt tosi väsynyt. Säikähdin kunnolla ystäväni puolesta.
 
Hevoseton mies on huoleton mies! Tiedän sen, mutta taidan itsekin olla nyt pääsemättömissä näistä kavereista. Ei minulla mitään virallista velvoitetta ole, mutta ystävyys velvoittaa. Ystäviä ei jätetä.
 
Hyvää Ystävänpäivää kaikille! Huolehtikaa toisistanne joka päivä - niin ihmisystävistä kuin eläinystävistä!
 
 
 

Lisäys 15.2. Tiedoksi kiinnostuneille: Tinden voi hyvin - on lääkekuurilla seuraavat viisi päivää. Spruuutalla nieluun kahta eri sorttia. Ak. vastaa lääkkeen annosta. Aikaisempaa lääkintäkokemusta on kissoista, mutta ei kai se sen kummempaa ole? Vähän isompi pää? :D

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Yllätysvieraita

 
Minulla kävi maanantai-iltana yllätysvieraita. Tai olisi käynyt, mikäli olisin osannut avata oven. Eivät mokomat soittaneet ovikelloa, joten se paljastui vasta seuraavana aamuna. Minä podin sisällä onnellisen tietämättömänä flunssaa. Sekö lienee oli tukkinut korvani, että en kuullut yhtään mitään...
 
Tiistaiaamuna menin Ivarin kanssa pihalle ja ihmetys oli suuri, kun piha oli täynnä hevosen kavioiden jälkiä. Ja niitä oli siis paljon - ikäänkuin ratsuväki olisi rynnistänyt pihamme halki. Se oli sikäli yllättävää, että lähimmät hevoset asuvat siis tuolla kahden kilometrin päässä.
 

Mutta niin olivat kaikki seitsemän ystävääni lähteneet reissuun ja kopsutelleet ensin kaksi kilometriä tietä pitkin ja sitten alas koivukujaa pitkin tähän pihaan. Pyyhältäneet portaitteni ohi, navetan ympäri ja tuonne takapihalleni, keittiön ikkunan taakse. Siellä oli vietetty aikaa vähän kauemminkin ja pidetty kakkataukoa. Ja kun ei kukaan tullut avaamaan ovea ja tarjoamaan porkkanoita, oli porukassa päätetty lähteä takaisin kotia kohti. Nälkä siinä varmaan oli juostessa tullut.
 

Kun tiistaina huomasin, että oli käynyt vieraita, hyppäsin autoon ja lähdin tarkistamaan, että vieraat olivat varmasti päässeet turvallisesti kotiin. Ja siellä ne seisoivat tyytyväisenä. Olivat vieläkin kovasti tohkeissaan ja yrittivät selvästi kertoa, että "Käytiin kylässä!".
 
 
Kuvia tästä seikkailusta ei ymmmärrettävästi ole. Eikä olisi, vaikka olisin vieraani huomannutkin. Mustia hevosia pilvisenä uudenkuunyönä olisi aika haastavaa kuvata. Laitan kuitenkin kuvia toissa keväältä. Silloin kun olin täällä kolmatta kertaa ja tänne muutto oli vasta pienen pieni mahdottomalta tuntuva unelma.
 
 
Tällaisia reissuja toivottavasti taas edessä. Tulkaa tekin joskus! Voin suositella!

tiistai 12. helmikuuta 2013

Värien virtaa

Tein itselleni vuonna 2007 oman elämäni aarrekartan. Sellaisen kollaasin, johon liimailin kuvia asioista, joita haluan elämääni. Siinä on kuvia ateljeesta, hirsiseinistä, valkoisista taloista, hevosista, kasvihuoneesta. Yksi toisensa jälkeen, nuo kuvat ovat alkaneet muuttua todeksi. Ensin sain yhdessä kuvassa olleet pitkät, ruskeat unelmieni kumisaappaat muutama vuosi sitten :D. Sitten muutin tänne norjalaiseen "tuppukylään". Naapurissa seisoo viisi hevosta vapaasti käytössäni, valkoisia taloja riittää. Puutarhakin häämöttää ja hirsiseinistä tulee niistäkin jossain vaiheessa todellisuuttani. Ja täällä on aktiivinen taidekerho, maleklubb. Olen onnekas!
 
 
Maleklubb on sellainen noin kymmenen naisen porukka, ikähaitari viidestätoista reiluun viiteenkymppiin. Joukossa on pari tosi aktiivista, jotka saavat toiminnan pysymään hengissä. Itse en lue itseäni vielä noihin aktiivisiin - tosin nyt päädyin jo yhdistyksen hallitukseen :). Meillä on ollut kaksi kertaa vuodessa viikonlopun kurssi, jolloin Espanjassa asuva norjalainen taiteilija Ellen Hegg tulee meitä opettamaan. Osa porukasta on matkustanut myös Ellenin luo Espanjaan viikoksi maalaamaan. Itsekin haluan vielä joku päivä toteuttaa tuon haaveen. Väliaikoina kokoonnutaan sitten keskenämme ja tilaa voi jokainen käyttää myös täysin vapaasti.
 
 
Näillä viikonlopun kursseilla meillä on aina tietty tekniikka, jota opetellaan. Usein aihekin on jossain määrin valmiina, joten aloittaminen on helppoa. Nyt maalattiin elefantteja. Tai lähes kaikki maalasivat - rohkeimmat poikkesivat aiheesta. Minä en vielä uskaltanut vaan otin varman päälle. Sitäpaitsi rakastan elefantteja. Niiden suuruutta, viisautta ja inhimillisyyttä.  Oli ihmeellinen prosessi, kun kuva alkoi muodostua kankaalle.
 
 
Mainitsin jossain postauksessani, että piirtäminen oli minulle lapsena tärkein asia maailmassa. Olen vuosien saatossa vähän kouluttanut itseäni, mutta sitä lapsuuden intohimoa en ole saavuttanut. Välillä on ollut vuosien taukoja, että en ole tehnyt mitään. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että suurin este tuon intohimon ja maalaamisen riemun edessä on oma vaativuuteni. Milloin tuo sisäinen kriitikko on kasvanut niin suureksi, että se vie kaiken tilan luovuudelta ja ilolta?


Mutta kun tuollaisella viikonlopun kurssilla päääsee alkuun, niin ah ja voi! Onko suurempaa nautintoa! Vaikka sitä välillä repiikin itseään hiuksista luomisen tuskassa, koska päässä niin selvänä oleva kuva ei suostu siirtymään kankaalle. Mutta silti. Kun pääsee siihen flow-tilaan, jolloin tekemisen tila muuttuu olemisen tilaksi ja aika katoaa. Ei vain pysähdy, vaan katoaa kokonaan. Sitä uppoaa siihen tekemiseen täysin ja haltioituu niistä kuvista, joita kankaalle virtaa. Se on upeaa! Se on puhdasta onnea:).


Ja kun kahdeksan ihmistä ovat yhtä aikaa tuossa flowssa, luovuuden virrassa, niin koko paikan energia nousee. Ja siinä tunnetaan sellaista syvää ystävyyttä ja toveruutta iästä ja taustasta riippumatta.


Maanantaina heräsinkin sitten toinen sierain aivan tukossa ja kun se lopulta aukesi, se ei enää suostunut menemään kiinni. Hirvittävä nuha tuli ja yllätti minut niin, että en ehtinyt kaivaa edes sitä valkosipulia kaapista. Päivitin facebookiin, että ensin alkoi virtaamaan luovuus ja sitten nenä.
 
 
No, joogaopettajaystäväni kysyi heti, että kumpi sierain oli tukossa. Vasen se oli, ja on edelleen. Nuhani on hyvin toispuoleinen. Vasen sierain on kuulemma yhteydessä oikeaan aivopuoliskoon, ja oikea aivopuolisko on se intuitiivinen, luova ja tunteellinen puoli. Ehkä olin siis intuitiivisesti oikeassa:). Ehkä tuo maalaaminen todellakin vapautti jotain virtauksia tuolla oikeassa aivopuoliskossa, ja nyt voi vain toivoa, että ne luovuuden esteet poistuvat tämän nuhan myötä?  Ainakin tuo maalaaminen vaikutti minuun niin syvästi, että miksipä sillä ei olisi myös fysiologisia vaikutuksia? Ken tietää...

Tai sitten se oli se ateljeetilan kokolattiamatto :D

 

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Gamle Guri ja Huldran soitto

Yksi Norjan hienoja erityispiirteitä on se, että muinainen historia, vanhat legendat, myyttiset olennot ja viikinkiaikaiset symbolit ovat edelleen niin voimakkaasti läsnä kaikessa. Esimerkiksi Sauvakirkot eivät ole todellakaan "vain" vanhoja kirkkoja. Niillä kaikilla on on oma sielunsa ja oma tarinansa, niin kuin kerroin jo täällä. Kirkoille on ennen vanhaan annettu jopa nimi, yleensä naisen nimi, ja aikaisemmin myös Reinlin sauvakirkkoa on kutsuttu nimellä "Gamle Guri". Se on pieni, melko vaatimaton sauvakirkko ilmeisesti varhaiselta 1300-luvulta. Mutta silläkin on ihan oma luonteensa, oma taikansa ja oma tarinansa. Aivan ihmeellinen pieni kirkko, joka nököttää ihmeellisellä paikallaan ja näyttää siltä, kuin se olisi juuri nostettu paikoilleen.

 
Tarinan mukaan näin on käynytkin. Ei tosin ihan äskettäin. Vanhan legendan mukaan, se nimittäin rakennettiin toiseen paikkaan, alemmaksi virran rannalle. Huldraväki ei kuitenkaan ollut tyytyväisiä sen sijaintiin, ja niinpä he siirsivät sen eräänä yönä nykyiselle paikalleen.

"Ho er gamal, Reinlikyrkja no,
Ja, mange hundre år.
Og huldrefolket flytte ho,
til staden der ho står."

 "Tässä, missä vanha Reinlikirkko seisoo nyt, jo monta sataa vuotta, niin huldraväki sen tähän siirsi,  paikallee nykyiselleen." (hyvin vapaa suomennos...)

http://no.wikipedia.org/wiki/Hulder
Toisen legendan mukaan kirkkoväki kokoontui jumalanpalvelukseen kirkon valmistuttua. Kun pappi seisoi saarnastuolissaan, kuului ulkoa voimakasta soittoa. Pappi ja seurakuntalaiset ryntäsivät ulos tuon kauniin soiton perässä. He näkivät Huldran seisovan Langebergin korkeimmalla huipulla soittamassa. Musiikki oli niin riipaisevan kaunista, että kukaan kuulijoista ei voinut sitä koskaan enää unohtaa... 
 
Pappi käski Huldraa poistumaan, mistä Huldra suuttui ja heitti jättimäisen kiven kirkkoa kohden. Pappi piti kuitenkin ristiä kohotettuna Huldraa kohden, ja kivi putosi maahan ennen osumistaan kirkkoon. Sillon ilmestyi jättimäinen pukki näkyviin Huldran takaa, se puski Huldran alas vuorelta ja Huldra sai surmansa.
 
Huldran soittamaa melodiaa on soitettu myöhemmin häissä ja muissa juhlissa, ja sitä kutsutaan nimillä Langebergslåtten tai Lyarslåtten.
 
 
Täälläkin arvellaan olleen ensin pakanallinen palvontapaikka, mutta kristinuskon saavuttua Valdrekseen vuonna 1023, se tarinan mukaan hävitettiin ja paikalle rakennettiin kirkko. Nykyisen kirkon arvellaan olevan siis 1300-luvun alusta, mutta kaivauksissa nykyisen kirkon perustusten alta on löytynyt ainakin kahden aikaisemmman kirkon jäänteitä, varhaisimmat 1100-luvulta.
 



 

Kirkon kellotapuli sijaitsee portin yhteydessä - kirkon pihaan saavutaan siis tapulin läpi. Kun itse vierailin Reinlin sauvakirkossa ensimmäisen kerran toukokuussa 2011, ilma oli keväästä huolimatta syksyisen harmaa ja sateinen. Meitä oli paikalla viisi henkilöä. Kiertelin kirkkoa ja huomaamattani muut poistuivat takaisin autolle. Huomasin tämän vasta kun kirkon kellot alkoivat soida. Tapuliin oli ilmestynyt joku soittamaan kelloja, joten en päässyt poistumaan kirkon pihalta.
 
Kuva: http://www.reinli.no/

Seison kirkon kulmalla nojaten ikiaikaiseen seinään katsoen laaksoon ja voimakas tuuli alkoi puhaltaa kasvoilleni. Kellot soivat niin kuin satoja vuosia. Aika katosi. Tuota hetkeä ja tuota soittoa en voi koskaan unohtaa, niin kuin ensimmäiset kirkkovieraat eivät voineet koskaan unohtaa Huldran soittoa.  
 
Kuva: http://www.reinli.no/

Niin Gamle Guri valtasi paikan sielussani ja minun täytyy palata yhä uudestaan tuon vanhan kirkon luokse. Jäin miettimään, kuka mahtoikaan soittaa kirkon kelloja tuona toukokuisena iltapäivänä?
 
 

maanantai 4. helmikuuta 2013

Kahdeksan totuutta


Norjalaisen päiväkirjan Heli ilahdutti minua tällaisella tunnustuksella - tuo kuva on muuten tosi kaunis!


 
 
Pitäisi kertoa itsestään kahdeksan totuutta... ei ihan helpppoa päättää, mitä sitä haluaisi kertoa. Tai mitä muut pitäisivät yhtään mielenkiintoisena.... mutta tässä tulee ajatuksenvirtaa. Onkohan sitä vähän narsistinen, kun näihin on niin kiva vastailla?
 
 
1. Minulla ei ole koskaan ollut astianpesukonetta (eikä muuten mikroakaan). Astianpesukoneen olisin tarvinnut monta kertaa ja tarvitsisin edelleen, koska käsintiskaus ei todellakaan ole minun juttuni! Mutta näin on vain käynyt. On ollut kivaa 50-luvun keittiötä, eikä ole viitsinyt rikkoa tunnelmaa, on ollut niin pieni keittiö, että sinne ei mahtunut ja nyt sitten ei edelleenkään sellaista ole... ehkä seuraavassa kodissa? Mikroa en halua, koska en usko säteilytettyyn ruokaan. Ei kannata vakuutella muuta - en usko :D
 
 
 
2. Olen tosi kiinnostunut historiasta, vanhoista tavaroista ja vanhoista tarinoista. Ollut sitä jo ihan pienestä lapsesta lähtien. Olen jopa opiskellut arkeologiaa avoimessa yliopistossa. En kuitenkaan halunnut siitä ammattia, koska ajattelin silloin "järkevästi" ja työllistymismahdollisuudet vaikuttivat huonoilta...Sitä olen joskus katunut. Olisin ollut varmaankin onnellinen arkeologina. Olen utelias ja sinnikäs ja rakastan arvoituksia... olen myös taitava lapioimaan, enkä pelkää pölyä ja likaa.
 
 
 
 3. Minussa asuu myös pieni luontoaktivisti. Olin varmaan 7-vuotias, kun kävin jättämässä lappuja läheiselle metsätyömaalle: "Jättäkää nämä puut rauhaan!", "Puuntappajat!", "Julmurit!". Tämä oli ihan omaa keksintöä, olin tuikitavallisesta perheestä, enkä tuollaisesta aktivismista ollut kuullutkaan. Olen sittemmin joutunut kääntämään takkiani näissä puuasioissa :).  Mutta kun jouduin kaadattamaan mökilläni muutaman vanhan kuusen, kävin pyytämässä niiltä jokaiselta anteeksi, silittämässä kantoa ja podin tosi huonoa omaatuntoa...


4. Olen aina luokitellut itseni enemmän koiraihmiseksi kuin kissaihmiseksi, mutta siitä huolimatta minulla on ollut kissoja viimeiset 25 vuotta, eikä yhtään koiraa... Jouduimme antamaan pois labradorimme kun oli 16-vuotias ja silloin päätin, että en ikinä ota koiraa, jos en voi olla varma, että se saa elää luonani koko elämänsä ja liikkua päivittäin mukanani. Tuollaista tilannetta ei ole toistaiseksi tullut. Ivar-pentua naurattaa - vai että koiraihminen!
 
 
 
5. Nauran tosi tyhmille ja lapsellisille vitseille tai sitten hyvälle tilannehuumorille. Pikkutuhmat( tai enemmän tuhmat) vitsit naurattavat hyvin harvoin - ainakaan jos se ainoa vitsi on siinä "tuhmuudessa". Ja ehkä tämä koskee vähän kaikkia sellaisia perinteisiä vitsejä. Viimeksi facebookissa nauratti älyttömästi seuraava juttu... Niin tyhmä, mutta naurattaa edelleen :D. Iltalehdessä oli myös juttu "Näille lapset nauraa". Nauroin makeasti jokaiselle vitsille....
 
 
 
6. Rakastan puutarhanhoitoa vaikka en ole siinä erityisen taitava. Siinä itse tekeminen on minulle lopputulosta tärkeämpää. Olen onnellisimmillani kädet mullassa. Tuollainen vähän boheemi ja villi Carl Larsson-puutarha on makuuni :). Antaa kaikkien kukkien kukkia.

 
 7. Piirtäminen oli minulle lapsena henki ja elämä. Saatoin paremman puutteessa pirtää samaa ruutupaperia täyteen uudestaan ja uudestaan ja pyyhkiä sen välillä tyhjäksi. Kuulun täällakin paikalliseen maalauskerhoon, "maleklub", kannan selkä vääränä kotiin maalausvälineitä, mutta en enää löydä sitä samaa iloa kuin lapsena. Se surettaa. Sisäinen kriitikkoni on kai liian ankara... Tyhjiä kankaita ja keskeneräisiä töitä riittää, vaikka pää olisi täynnä kuvia...
 
 
8. Sain ajokortin 18-vuotiaana, mutta en ajanut autoa yli 20 vuoteen. Otin uusia ajotunteja kun jouduin Oulussa taas auoton rattiin. Ensimmäinen "vähän" pidempi ajomatkani oli Oulusta tänne Etelä-Norjaan, tavallisella pikkuautolla, tammikuussa ja hirveässä kelissä.... En edelleenkään pidä erityisesti autolla ajamisesta - varsinkaan näillä Norjan kapeilla, mutkittelevilla ja kuoppaisilla teillä.
Erityisesti inhoan talviautoilua - useammastakin syystä...
 
 

Ja nyt on sitten taas sama ongelma - kenelle jakaisin tätä eteenpäin. Minusta kun tuntuu, että kaikki seuraamani blogistit ovat jo tehneet tämän haasteen tässä lähimenneisyydessä...
 
Mutta teen tämän kanssa nyt niin, että heitän tämän SINULLE, joka ehkä luet blogiani, mutta et ole tätä juttua vielä tehnyt. Ota haaste vastaan, ja tee tämä sama kahdeksan totuutta. Ja sitten muista ilmoittaa minulle, niin käyn lukemassa vastauksesi ja tutustumassa blogiisi muutenkin.