Hyvää uutta vuotta 2016!

Viimeiset pari kuukautta ovat olleet monessakin mielessä melkoista vuoristorataa ja sen takia ei blogikaan ole juuri päivittynyt. On tapahtunut paljon hyvää, mutta myös hankalia asioita, ja olen käynyt läpi melkoisen psyykkisen prässin - enkä ole vieläkään ihan selvillä vesillä. Olen todellakin joutunut kohtaamaan omia syviä pelkojani. Miettimään sitä, milloin ja mihin asti joustaa ja milloin sanoa ei. Missä ovat omat rajani, missä vastuuni. Yrittänyt tehdä eroa ihmisen ja tämän tekojen välillä. Olla luja, mutta pysyä pehmeänä, niin kuin Tommi Taberman on runossaan sanonut. Toisen syyttämisen sijaan yrittänyt miettiä omia reaktiotani, koska se on se ainoa asia, jolla oikeasti on merkitystä. Ollut syvästi kiitollinen viisaista ystävistäni. 

Mutta uskon, että elämä laittaa meidät tiukkoihin paikkoihin jostain syystä. Jotta saisimme mahdollisuuden oppia itsestämme jotain tärkeää ja mahdollisuuden kehittyä. Ei tämä kaikki ole sattumanvaraista, vaikka siltä joskus tuntuukin. Eikä todellakaan aina helppoa. Tiedän, että on vähän tylsää, että en voi lähteä availemaan tapahtumien kulkua sen tarkemmin, mutta ehkä palaan niihin vielä. Kaikki on vielä liian kesken ja liian henkilökohtaista, jotta pystyisin asioista sen tarkemmin puhumaan.

Ehkä tässä kävi niin, että olin taas jämähtänyt paikoilleni näennäisen turvalliseen tilaan, joten elämä pakottaa minut liikkeelle ja tekemään valintoja. Mitä tiukemmin olemme tarrautuneet vanhaan, sitä voimakkaamman potkun tarvitsemme. Joskus, ja aika useinkin, on nimittäin niin, että muutoksen ja uuden pelossa tarraudumme myös huonoihin olosuhteisiin, ihmissuhteisiin tai vaikkapa työpaikkoihin. Tuttu tuntuu turvalliselta, vaikka se olisi meille kuinka vahingollista tai hyödytöntä. 

Tuleva vuosi alkaa tosi mielenkiintoisesti ja tulee muuttamaan paljon. Merkittävin juttu on se, että aloitan ensi viikolla ihan "oikeissa", ammattiani vastaavissa töissä. Olen tästä mahdollisuudesta tosi iloinen, ja odotan jännityksellä, mitä kaikkea se tuo tullessaan.  

Hevostenkin kanssa tulee muutoksia, mutta ne ovat vielä ihan auki ja niistäkin enemmän tuonnempana. Ja kun yksi tai kaksi asiaa elämässä muuttuu, saattaa se tuoda mukanaan muutakin, mutta se jää nähtäväksi. Päällimmäisenä on kuitenkin tunne, että olen menossa parempaa kohti. Odotan tulevaa vuotta innolla ja ilolla.

Ja blogi sitten - tähänkin kaipaisin vähän muutoksia, mutta katsotaan. Jatkan tätä varmaan muodossa tai toisessa. Juuri nyt en kuitenkaan halua/ pysty/ jaksa ottaa tästä mitään stressiä. Minua kuitenkin ilahduttaa, että täällä edelleen riittää uskollisia kävijöitä ja kommentoijia. Lämmin, lämmin kiitos kaikille teille!

***

Aurinko tuokoon sinulle uutta energiaa päivisin,

kuu korjatkoon sinut pehmeästi öisin,

sade huuhdelkoon pois huolesi,

tuuli puhaltakoon uutta voimaa olemukseesi,

Käyköön kulkusi lempeästi läpi maailman 

ja sallittakoon sinun tuntea sen kauneus 

kaikkina elämäsi päivinä.

Hyvää uutta vuotta 2016!

Hyvää Joulua!

Hengissä ollaan, vaikka blogin puolella on ollut hiljaista. Käyty joulumyyjäiset, kirkon joulukonsertit ja ihan perinteiset jouluostoksetkin. Ulkona vielä maa valkoisena, mutta nyt mennään taas plussan puolella.

Täällä kotona ei kummempaa joulutunnelmaa ole. Lahjat katoavat kohta matkalaukun uumeniin ja joulu menee Suomen puolella läheisten luona. 

Ylihuomisesta lähtien päivä alkaa pitenemään, ensimmäinen siemenluettelo putosi jo postilaatikkoon, ja pian alkaa taas matka kohti valoa. Joulu merkitsee meille kaikille vähän eri asioita, mutta talvipäivän seisaus on mielestäni myös juhlimisen arvoinen hetki vuoden kierrossa - siitä kirjoitin enemmän viime vuonna.

Nyt on hyvä pysähtyä hetkeksi ja toivotankin teille kaikille

Oikein rauhallista ja levollista joulun aikaa, kuinka sen sitten vietättekin !

Hyvien ihmisten hyvät teot

Taas eletään vuoden hämärintä aikaa. Yksi leuto päivä sulatti lunta ja pakkanen sen taas jäädytti - nyt on todellinen pääkallokeli. Jätänkin suosiolla väliin niin kylämme joulumyyjäiset kuin adventtikirkonkin ja vietän ensimmäistä adventtia ihan täällä kotona. Violetti adventtikynttilä palaa lipaston päällä ja radiossa soi joululaulut. Huomenna vaihdan sitten radiokanavaa ja kuuntelen joululauluja seuraavan kerran vasta jouluna. Ainakin yritän.

Mutta nyt täällä on oikein tunnelmallista. Hevoset rouskuttavat ulkona päiväheiniään, kissat nukkuvat ja kynttilät palavat. Kaikki on ihan hyvin, juuri nyt.

Maailmalla ja politiikassa kuohuu mutta antaa kuohua. Median täyttää pahuus, ennakkoluuloisuus, itsekkyys, valehtelu ja oman edun tavoittelu. Ja ne tavallisten ihmisten tekemät pienet hyvät teot jäävät uutispimentoon.

Kuten vaikka se, kuinka ystäväni kielitaidoton isä oli koiraa ulkoiluttaessaan löytänyt märän ja palelevan nuoren miehen jätesäkin alta pohjoissuomalaisen kaupungin puistosta. Mies oli Sri Lankasta, ja yrittämässä perheensä luo Norjaan. Ystäväni isä vei tämän kotiinsa, lämmitti saunan ja antoi ruokaa. 

Tavallinen suomalainen mies, joka istuu usein jäähallissa kannustamassa suosikkijoukkuettaan. Juuri sellainen mies, joka voisi yhtä hyvin seistä mielenosoituksessa huutamassa Suomea suomalaisille. Mutta hän on valinnut toisin. Tekee aamiaista vastaanottokeskuksessa ja vie apua tarvitsevia kotiinsa lämmittelemään. Tekemättä siitä mitään numeroa, koska niin kuuluu tehdä. Lähimmäistä pitää auttaa. Eikä hän ole ainoa, hyvien ihmisten hyvät teot eivät vain ylitä uutiskynnystä. 

Hyvää ensimmäistä adventtia.

Se taitaa olla sitten talvi...

Talvi tuli  yhtäkkiä ja tilaamatta. Lumi satoi samana päivänä kun palasin lomaltani ja sen jälkeen pakkanen onkin pysytellyt tuolla kymmenessä asteessa. Autoa pitää lämmittää ja sisälläkin meinasi tulla vilu, kun lattialämmitys reistaili.

Aurinko on painumassa vuorten taakse pariksi kuukaudeksi ja jaksaa paistaa tähän pihaan enää hetken aamupäivisin. Mutta jos aurinko ei paistakaan, niin aamuinen tähtitaivas kyllä korvaa sen. Kun kävin aamukuudelta antamassa hevosille aamuheinät, kuu oli jo painut vuorten taakse ja tähtitaivas oli käsittämättömän upea. Seisoin pitkään linnunradan alla ja ihmettelin universumin kauneutta. Kaikki täällä maapallolla tapahtuva ruma ja paha, puhumattakaan omista pikkumurheista, tuntui hetken olevan kovin pientä sen suuruuden rinnalla.

Jos itse vielä vähän arastelen tuota äkillistä kylmyyttä, niin hevosia ja hevostyttöjä se ei tunnu häiritsevän. -12 ja hyytävä tuuli päälle, mutta mitä siitä. Se on sitä norjalaista sisua.

Edelleen Roomasta

Ajattelin, että kirjoitan sitten kotona juttuja Roomasta. Mutta jos Roomaa kokiessa Norja tuntui olevan tosi kaukana, niin sama toimii myös toisin päin:  kun tulin tänne talvisten joulukorttimaisemien keskelle, tuntuu Rooma olevan valovuoden päässä. Ei ainoastaan toisessa maassa, vaan kokonaan toisessa universumissa. On vaikea käsittää, että vielä reilu viikko sitten nojailin Ponte Siston sillankaiteeseen ja yritin imeä itseeni viimeisenä iltana tuota viimeisen kuvan maisemaa ja tunnelmaa. 

Kuvat on suttuisia, hämäriä ja rakeisia, mutta niin on Roomakin. Ja silti niin hurmaava. Mutta oma perspektiivini on tietenkin turistin. Kun juttelin paikallisten kanssa, heidän kokemansa todellisuus on aika lailla toinen. Heille Rooma on myös turisrimassoja, ruuhkia, kaupungin rappeutumista, jäteongelmia, mafiaa, korruptiota, byrokratiaa ja rikollisuutta. 

Käsilaukusta kannattaa pitää kiinni, mutta siitä huolimatta vihannestorin hampaaton mummo antoi rahani takaisin, kun meinasin maksaa vihanneksista ihan liikaa. Nyt pahimman turistikauden ulkopuolella, roomalaiset olivat ystävällisiä ja hymyileviä - tällä reissulla en tavannut yhtään silmiään pyörittelevää tai erityisen tylyä tarjoilijaa tai myyjää.

***

Viime viikolla kävelin ystäväni kanssa Trasteveressa ja erään rakennuksen edessä seisoi sotilaita rynnäkkökivääreineen. Ystäväni sanoi enteellisesti, että olisi hirveää, jos joku alkaisi yhtäkkiä ampua. Sanoin silloin, että yhtä lailla katolta voisi pudota nyt ruukku jomman kumman päähän. Perjantaina Pariisissa joku alkoi ampua. Se olisi voinut tapahtua Roomassakin. Tai Oslossa.

Kun ajoin lentokentältä kotiin, keli oli hirveä ja keskellä tietä vastaan tullutta bussia väistäessäni autoni lähti heittelehtimään. Sain kuitenkin pidettyä sen tiellä enkä törmännyt vastaantuleviin, koska niin oli tarkoitus. Minun aikani ei ollut vielä. 

Marraskuinen Rooma

Kirkonkellot soi, skootterit pärisee, kissat mouruaa ja ihmiset huutelevat toisilleen italiaksi. Asumme aika lailla keskellä Roomaa, ihan sattumalta yhden Rooman pittoreskeimman, pienen keskiaikaisen aukion, Arco degli Acetarin, laidalla. Tuntuu, että koti Norjassa on valovuoden päässä.

Rooma on näin marraskuussa lämmin, mutta vähemmän helteinen, kiireinen, mutta vähemmän ärsyttävä, tuoksuva, mutta ei haiseva. Ja yhtä ihana kuin ennenkin.

Tavallisesta roomalaisesta supermarketista ostetut tomaatit tuoksuvat samalta kuin tomaatit lapsuudessa. Ovat vähän kuhmuisia ja epämuodostuneita, mutta tuoksuvat ja maistuvat senkin edestä. Siinä kiteytyy aika hyvin koko roomalainen elämänmuoto. Vähän rujoa ja kolhiintunutta, mutta tuoksuvaa ja maistuvaa ( ja sitten voi tietenkin miettiä, kuinka hyvin meidän kaupoissa myytävät tomaatit kuvaavat meidän elämänmenoa siellä pohjoisessa :D ). 

Sikäli on kotoista, että meni varmaan tunti, kun kissa ilmestyi oven taakse. Kuinka ollakaan. Ja kun tänään aamulla lähdettiin liikeelle, juoksi se taas kurnuttaen paikalle. Kissa numero kuusi.

Marraskuu

Vaikka marraskuu ei ihan lempikuukauteni olekaan, niin onhan näissä sumuisissa aamuissa kyllä oma kauneutensa. Ja toisaalta, mitä pidemmälle syksy etenee, sitä lähempänä ollaan ensi kevättä. Kahden kuukauden kuluttua voi alkaa taas selailemaan siemenluetteloa... Omaa elämänohjettani "elä hetkessä" saattaa olla aika vaikea toteuttaa näin marraskuussa, mutta niin kai niitä elämänohjeita yleensäkin on. Helppoja teoriassa, mutta vaikeita toteuttaa.

Myös blogin kirjoittaminen on tuntunut viime aikoina kovin vaikealta - tuntuu, että ei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa, vaikka olisihan sitä ihan niin kuin ennenkin. Tämä hiipivä pimeys vaan tuntuu sumentavan ajatuksetkin. Toisaalta en ole blogeja paljon lukenutkaan, saati kirjoitellut facebookiin tai mitään muutakaan - koko some on tuntunut viime aikoina vähän vastenmieliseltä. Netissä liikkuu nykyään niin paljon negatiivista ja suorastaan vastenmielistä kirjoittelua, että se on ikäänkuin saastuttanut mielessäni koko nettimaailman - vaikka eihän se niin oikeasti ole. 

Tästä on seurannut se hyvä juttu, että olen lukenut enemmän ihan oikeita kirjoja. Viimeksi viime vuoden Finlandia-voittajan, Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät". Se oli alkukankeuden jälkeen erinomainen, älykäs, tragikoominen ja viiltävä kuvaus nykymaailmasta ja myös sosiaalisesta mediasta. Ja siitä huolimatta myös erittäin viihdyttävä. Suosittelen lämpimästi. Itsellä se meinasi jäädä ensimmäisen noin sadan sivun aikana monta kertaa kesken, mutta tempasi sitten totaalisesti mukaansa. Joten ei kannata heti luovuttaa, jos siltä sattuisi tuntumaan. Ei alkukaan huono ole, mutta tarina käynnistyy vähän hitaasti.

Ensi viikolla tähän aikaan olenkin sitten taas nauttimassa Rooman valosta ja lämmöstä, joten tähän tulee nyt sitten taas pieni kirjoitustauko.

Hyvää marraskuuta. Yritetään pysyä kaikesta huolimatta positiivisena - maailmassa on tällä hetkellä ihan liikaa negatiivista energiaa. 

Tarina pienestä ystävästä

Läheisellä ravitallilla kissa sai vuosia sitten pentuja. Pienin niistä oli kaikkein suloisin ja herttaisin, ja tallin omistajan pieni tyttö antoi sille nimen Lille Venn, Pikku Ystävä. Se leikattiin ja sillä oli koti. Se oli kaikkien tallityttöjen suosikki.

Lille Venn oli kuitenkin vähän liiankin kiltti ja suloinen, ja niinpä se joutui kasvettuaan muiden kissojen kiusaamaksi. Erityisesti yksi tallin kissoista oli ollut sitä kohtaan hyvin aggressiivinen. Niinpä sille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin lähteä vaeltamaan. 

Se oli pitkään poissa, sitä nähtiin milloin missäkin. Pitkän tauon jälkeen se palasi kerran takaisin tallille. Tallilla työskentelevät tytöt olivat halunneet ottaa sen sisälle ja antaa sille ruokaa, mutta Lille Venin elämässä oli tapahtunut liikaa pahoja asioita, eikä se enää luottanut ihmisiin. Kun yksi tallitytöistä oli yrittänyt ottaa sen syliinsä, se oli raapinut pahasti tämän käden, hypännyt alas ja kadonnut. Sen jälkeen se ei enää palannut tallille.

Kun muutin Norjaan pian neljä vuotta sitten, asuin ensin naapuritilalla pienessä pihamökissä. Toisinaan näin pihalla mustavalkoisen kissan, joka kuitenkin pakeni välittömästi ihmisen nähdessään. Muutaman kerran yllätin sen nukkumasta verannallani olevassa korituolissa. Valkoinen istuintyyny oli mustissa karvoissa, mutta ei se haitannut. Ajattelin, että tuo kissa ei ollut varmaan pitkään aikaan saanut maata pehmeällä tyynyllä.

Kun puolitoista vuotta myöhemmin muutin nykyiseen kotiini, samainen mustavalkoinen kissa näyttäytyi tällä pihalla. Se oli kuitenkin täysin villi ja pakeni aina ihmisen nähdessään. Hyvä että pakeni, koska ainakin kerran tilan isäntä oli sen perässä pyssyn kanssa. Menin silloin väliin, koska tiedän, että kissan ampuminen on vaikeaa ja kovin epävarmaa. Vaikka kuolema olisikin silloin ollut ehkä parempi vaihtoehto tuolle lainsuojattomalle. 

Olin asunut tässä noin puoli vuotta, kun eräänä syksyisenä iltana palatessani hevosten luota, kuusen juurelta kuului naukumista. Huutelin aikani, koska luulin jonkun talon kissoista olevan siellä. Kuusen alta ilmestyi kuitenkin tuo mustavalkoinen "villikissa", joka yhtäkkiä tuli luokseni, antoi minun silittää ja lähti sitten kävelemään häntä pystyssä edelläni kotiin. Näytti siltä, että se yksinkertaisesti päätti alkaa kissakseni. Syystä tai toisesta.

Sen jälkeen se ei paljon ole portailtani väistynyt. Sen reviiri on huomattavan pieni, yleensä maksimissaan sata metriä. Jos menen ovesta ulos, se tulee välittömästi paikalle, ellei ole oven edessä odottamassa. Se istuu portaillani, nukkuu kukkaruukuissa (!) tai siinä samassa korituolissa, missä se nukkui jo edellisen taloni verannalla. Se asuu vintilläni. Se kävelee perässäni ulkona touhutessani ja auttaa hevosten hoidossa. Kun vien Ivaria ulos valjaissa, se kävelee perässämme kymmenen metrin päässä. 

Muistona ikävistä vuosista, se saattaa edelleen säikähtää äkillistä liikettä kuin potkua peläten. Mutta kun eilen ajoin kotiin, näin auton ikkunasta kuinka se leikki yksinään pihallani ja ajoi takaa omaa häntäänsä. Onnellisena. Sydämessäni läikähti.

Kissa numero viisi on siis saanut tarinan ja nimen. Se on Lille Venn, pentueensa pienin ja söpöin. 

Ps. haasteena olisi saada Ivar hyväksymään tämä ystävällinen naapuri. Lille Venn saisi puolestani asua myös sisällä, mutta Ivar on voimakkaasti eri mieltä... Joka tapauksessa se on nyt kissani ja otan siitä vastuun, mitä elämässäni tapahtuukin. Enää se ei joudu kulkemaan.

Ps. Lille Venn asuu nyt siis vintilläni, jossa on suht lämmintä. Olen tehnyt sille lämpimän laatikon styrokseineen ja villahuopineen, mutta toistaiseksi se on valinnut oman nukkumapaikkansa sahanpurujen seassa.

Tuli kiire puolukkaan

Ei säätiedotuksen mukaan pitänyt tulla vielä pakkasta, mutta niin vain lämpötila laski viime yönä  -7 asteeseen.  Siinä meni krassit ja kosmoskukat. Hevosten juoma-astiassa oli aamulla sentin jääkerros ja maa oli valkoinen kuurasta. 

Kyllähän siihen osaa tähän aikaan vuodesta jo noin periaatteessa  varautua, mutta silti talven tulo aina vähän yllättää. Ja jos ei muuten olisi uskonut, että talvi on tulossa, niin ensimmäinen postilaatikkoon ilmestynyt sisustuslehden joulunumero sen viimeistään iski tajuntaan. Vähän aikaista joululahjavinkeille mielestäni?

Mulla on ikävä taipumus jättää asioita viime tippaan. Ajattelen, että huomennakin ehtii, ja niitä huomisia riittää. Mutta silloin jos haluaa pitää kasvimaata tai vaikkapa poimia marjoja, niin tällainen ajattelu ei oikein toimi. Tai ei siis toimi ollenkaan. Aika monta kukkaa jäi kukkimatta, kun en kylvänyt niitä ajoissa. Mustikat jäi lähes poimimatta, kun menin metsään ihan liian myöhään, ja puolukkaankin tuli nyt tosi kiire.

Onneksi puolukat ei niin pakkasista piittaa ja nyt tuolla ämpärissä on kymmenisen litraa punaisia, vähän pakkasenpuremia, mutta hyviä marjoja.