tiistai 15. maaliskuuta 2016

Suloiset kevätaamut









Voi tätä aurinkoisten kevätaamujen autuutta, kun aurinko paistaa sisään asuntoon jo ennen aamukahdeksaa. Vapaapäivä, kuppi kahvia ja auringossa nuokkuvat kissat. Pakko tarttua kameraan, ja pakko oli eilen tarttua pitkästä aikaa myös maalausvälineisiin. Tälle viikolle luvattu aurinkoa ja kymmenen astetta lämmintä. 

Takana pitkä talvi, joka laittoi koko elämän aika lailla ympäri ja uusiksi. Jotkut asiat jäivät taakse, mutta ne tärkeimmät säilyvät ja tilalle tuli paljon uutta, josta ei vielä puoli vuotta sitten ollut aavistustakaan. 

Jos joskus, niin nyt pitää ottaa hetkestä kiinni. Nämä kevätaamut ovat täällä taas vain hetken.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Hups...


Minähän olen kuvitellut syöttäväni viimeisen viikon ajan Lille Veniä tuohon portaille. Olen toki tiennyt, että siinä käy joku muukin syömässä. Eilen kun Lille Venn siirtyi sisäruokintaan, päätin lopettaa tuon ulkoruokinnan, etteivät muut kissat turhaan opi etsimään ruokaa tästä minun rappusiltani.

No äsken ihmettelin kun Ivar oli levoton. Menin katsomaan ulos ja siellä olikin kovin äkäinen rouva vastassa. MISSÄ RUOKAKUPPI????? Se oli tunkemassa ovesta väkisin sisään häntä sahanpuruissa. NÄLKÄ!!!! Pitkäkarvainen versio Lille Venistä, "hieman" erikoisella nenän värityksellä. Mietinkin jossain vaiheessa, että kuulenko jostain naukumista?

Tämä on nyt sitten se kissa, joka ei ole suostunut muuttamaan tuonne tien toiselle puolelle ravitallin mukana, vaan on jäänyt majailemaan tähän pihaan. Siis kotoisin samalta ravitallilta kuin Lille Venn ja saattaa olla peräti sen sisko. Pakkohan sille oli antaa ruokaa, kun sekin päätti ryhtyä kesyksi...  ihan pakko. En vain voinut vetää ovea sen nenän edestä kiinni, oli sen verran tomera tapaus.

Sisälle en kuitenkaan päästänyt, vaikka oli kovasti tulossa. Ainakaan vielä...

Hullu kissanainen








Tässähän kävi nyt sitten niin, että ajeltiin viime viikko Lille Venin kanssa edestakaisin tämän ja entisen kodin väliä. Siellä se istui auton takapenkillä kiltisti. Tai oikeastaan ajeltiin toiseen suuntaan, toiseen suuntaan se juoksi itse. 

Kyllä se yritti. Ja minä yritin tehdä sopeutumisen mahdollisimman helpoksi. Mutta heti kun se jäi yksin tuonne portaille istumaan, jostain metristen hankien keskeltä materialisoitui sitä kaksi kertaa isompi kolli ärhentelemään. Ymmärtäähän sen - ei tuntunut oikein turvalliselta.

Eilen tuli sitten ultimatum sieltä edellisestä kodista: nyt tuo musta kissa lähtee lopullisesti. Mitäs siinä. Laitoin vierashuoneen kuntoon ja hain ensimmäisen vieraamme tänne meidän kanssa asumaan. 

Nyt se asuu tuolla huoneessaan, niin kuin olisi aina ollut sisäkissä. On hiirenhiljaa yksin ollessaan, kehrää kuin rukki kun menen sitä katsomaan, syö hyvin ja käy hiekkalaatikolla, niin kuin olisi tehnyt sitä aina. Yrittää sanoa, että katsos nyt, tätähän minä olen yrittänyt kertoa jo kaksi vuotta! Ivar ja Ines ei ole oikeastaan moksiskaan - kyseessähän on kuitenkin entinen lähinaapuri.. 

Vähän aikaa mennään näin ja sitten pikkuhiljaa aletaan opettelemaan yhteiseloa ja yritetään päästä turvallisesti ihan kosketusetäisyydelle näiden muiden kanssa.

En kyllä ollut suunnitellut kolmea kissaa, en todellakaan. Minähän olen koiraihminen, herranjestas! Mutta joskus meiltä ei vain kysytä :).

Ja jos joku uudempi lukija ihmettelee, että mikä ihmeen Lille Venn, niin herran tarinan voi lukea täältä.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Kevät keikkuen tulevi








Olen muistaakseni otsikoinut ihan samalla tavalla myös jonain aikaisempana keväänä. Lupaavasti alkanut aikainen kevät muuttui viikon mittaiseksi lumisateeksi, ja nyt uutta lunta on tullut varmaan jo puolisen metriä. Jos linnut ei visertelisi niin optimistisesti, niin itsellä alkaisi usko loppua.

Lumisateesta huolimatta lähdin tänään päiväkävelylle ja napsin teille samalla kuvia tästä uudesta asuinympäristöstä. Kaunista on täälläkin, ja itseäni jaksaa aina vaan ihastuttaa nuo vuoren rinteillä kiipeilevät sumut tai pilvet, miksi niitä nyt kutsuukaan. 

Muutenkin elo tässä uudessa kodissa tuntuu päivä päivältä paremmalta ja olo levolliselta. Hirveästä muuttoruljanssista huolimatta tunnen itseni pirteämmäksi kuin aikoihin. Henkinen stressi väsytti paljon enemmän kuin tämä viime aikainen fyysinen ponnistelu. 

Tilan isäntä kertoi tänään, että heillä on sitten kompostori, että saan hyvää multaa keittiöpuutarhaani... siihen, jonka olin päättänyt tänä vuonna jättää väliin. Mutta saas nähdä... puutarhakirjat on nostettu jo laatikoista hyllyyn...

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Jäljet lumessa





Nyt tuntuu siltä, että olen saanut vähäksi aikaa tarpeekseni raivaamisesta, raahaamisesta, kantamisesta, kuuraamisesta, puunaamisesta ja kiillottamisesta. Entisen kodin ovi on nyt suljettu ja taakse jäi mäntysuovalta tuoksuva valkoinen asunto. Ihan kun en olisi siellä koskaan asunutkaan. Asunnon jättäminen ei tuntunut oikeastaan miltään. Eläinten jättäminen sitäkin vaikeammalta, vaikka olen ajatukseen ehtinytkin jo totutella. En voi kuin luottaa siihen, että kaikki järjestyy parhain päin.

Uusi koti on edelleen enemmän ja vähemmän kaaoksessa, mutta tuntuu turvalliselta ja omalta. Oma olokin tuntuu kevyemmältä ja on helppoa taas hengittää. Oli korkea aika siirtyä eteenpäin.

Ja Lille Venn sitten. Kun olin jo muuttanut, mutta kävin vanhalla asunnolla siivoamassa, Lille Venn istui aina surullisen näköisenä ovimatolla odottamassa. Viime sunnuntaina laitoin sen kantohäkkiin ilman mitään ongelmia. Häkki autoon, ja sitten ajettiin tähän pihaan. Se matkusti hiljaisemmin kuin Ivar, tuijotti vain minua suurilla silmillään.

Täällä päässä toin häkin sisälle sen verran, että Lille Venn näki Ivarin ja Ineksen. Sitten vein häkin ulos ja avasin sen oven. Olin varautunut siihen, että kissa säntää paniikissa tiehensä, mutta niin ei käynytkään. Se jäi pyörimään jalkoihini, kävi ruokakupillaan ja tuntui tietävän ihan tarkkaan, missä ollaan. Se vaikutti jopa tyytyväiseltä. Sitten se lähti uteliaana mutta rauhallisesti kävelemään, katosi talon nurkan taakse, ja sen jälkeen en ole sitä nähnyt.

Ensimmäisenä yönä menin kolmelta yöllä katsomaan, jos sitä näkyisi. Ruokakupilla oli kaksi kissaa, mutta ei Lille Veniä. Ruokaa kuluu, piha on täynnä kissan jälkiä, mutta onko yhdet jäljet Lille Venin - en tiedä. Toivon totisesti niin. Ainakaan se ei ole palannut sinne entiseen kotiin. 

Oveni takana on se sama ovimatto, jolla se aina makaili. Korituoli, jossa se aina nukkui, on seinustalla maamerkkinä. Luotan siihen, että se tietää, missä asun. Se tuntee pihan ja rakennukset paremmin kuin minä, ja on varmasti löytänyt itselleen suojapaikan. Luotan kyllä siihen, että tiemme vielä kohtaavat.

Miten yksi puolivilli kissa voikin jättää sellaisen jäljen sydämeen? Miten paljon sen poissaolo herättää huolta? Ja miten sen ehdoton luottamus voi tuntua sielussa saakka?