Unelmien toteuttamisesta

Pitää vielä vähän jatkaa eilisen postauksen tiimoilta. Mulle tuli nimittäin puhelu, jossa ystävä kysyi, että mitä kauheaa siellä on tapahtunut, kun oli niin synkkä kirjoitus... Itse vähän hämmästelin, kun ei sen ollut tarkoitus olla suoranaisesti synkkä, kunhan jupisin itsesäälissä :). Ja nuo molemmat postaukseen päässeet ystäväni (jotka eivät muuten tiettävästi lue tätä blogia), ovat olleet ne parhaat kannustajat tänne muuton yhteydessä, joten heillekin sattui vain huono päivä. Tai he olivat kommenteissaan kovin suomalaisia. Ja minä saatan olla ihan samanlainen. Ainakin näihin norjalaisiin verrattuna.

Mutta vaikka itsekin käyttäydyn täällä kovin suomalaisesti, niin ehkä myös näen selvemmin jotain suomalaisuuden perusjuttuja. Ja eniten just itseni kautta.

Kyllähän Suomessa vähän on niin, että kell' onni on, se onnen kätkeköön. Ainakin aika moni kommentoi, että pitää unelmansa omana tietonaan tai sitten on katunut niiden kertomista. Aika useinhan se on niin, että jos kerrot haaveistasi, niin vastassa saattaa olla vähän ehkä kateuteen perustuva "mikä tuo kuvittelee olevansa" -asenne (eri termein viestitettynä), tai sitten sellainen rakkaudellinen ja välittävä "kunhan se nyt ei vain pety" -asenne. Aika harvoin sellainen "Wau, hieno juttu, kuulostaa tosi hienolta, kyllä sä pystyt siihen, kannattaa ainakin yrittää"- asenne. 

Jos nyt sattuisi niin, että se unelma ei toteudukaan, osoittautuu huonoksi valinnaksi tai johtaa peräti epäonnistumiseen, niin mitä sitten? Onko se niin vaarallista? Miksi me suomalaiset niin hirveästi pelätään epäonnistumista? Miksi meillä epäonnistuminen on usein häpeä, kun se jossain muualla kannustaa yrittämään uudestaan? Miksi meillä niin usein ollaan joko suoraan vahingoniloisia tai sitten taputetaan olkapäälle lohduttaen ja sanotaan: mitäs mä sanoin? Kun jossain muualla nostetaan ylös ja kannustetaan yrittämään uudestaan. Vai onko se niin?

Koska kyllähän ne parhaat jutut lähtee usein jonkin mahdottomalta tuntuvan asian unelmoinnista. Se saattaa lähteä tosi pienestä. Unelma jalostuu suunnitelmaksi ja suunnitelma ehkä teoiksi. Mutta joku tosi hyvä juttu saattaa pysähtyä jo siihen ensimmäisen pienen idean tai unelman lyttäämiseen. Koska se ensimmäinen ääneen lausuttu pieni unelma on usein vielä niin kovin hauras, että se ei ehkä kestä minkäänlaisia iskuja.

Kävin etsimässä yhtä itämaista viisautta, mutta kohtalo päätti näyttää minulle unelmien toteuttamisen kaavan

Viisaita sanoja. Niin kuin Tommy Tabermanillakin:

Kerran aloitettuasi uneksimisen

älä hetkeksikään lopeta.

Uneksi vain mahdottomia,

sillä huomista eivät

järkevät latteudet kiinnosta.

Ole hyvä unelmiasi kohtaan,

ja anna niiden toteutua.

Äläkä koskaan kuvittele,

että sinun unelmasi on ainoa.

Älä hämmästele ihmeitä,

iloitse niistä.

Kävele vetten päällä.

Herätä kuolleita henkiin.

Muista, että hymyily 

on uneksimista

Hyvää viikonloppua!

Kukkaterapiaa

Vielä tuossa heinäkuun puolenvälin aikoihin heitin yhteen penkkiin pussillisen siemeniä, "Syötäviä kukkia". Kehäkukkaa, kurkkuyrttiä ja ruiskaunokkia. Toistaiseksi olen syönyt niitä vasta silmilläni ja kameralla. Pala kesää vielä syksyn keskellä.

Ruiskaunokit, tai niin kuin itse olen oppinut, ruiskukat kuuluivat lapsuuden kesiin, mutta nykyään niitä näkee lähinnä kukkapenkeissä. Kunhan raaskin, kerään terälehtiä sisälle kuivamaan. Ehkä niistäkin tulee teetä… vai saippuaa? 

Frantsilan kehäkukka myy ruiskaunokkitippoja, ja niistä kerrotaan seuraavaa: 

"Centaurea cyanus Tässä hetkessä elämiseen. Kaipuun ja erillisyyden tunteeseen. Antamaan syvää rauhan tunnetta. Ruiskaunokki tasapainottaa mieltä ja antaa syvyyttä tunteille. Se helpottaa palautumista aikaisemmista kokemuksista ja auttaa latautumaan uuteen. Ota ruiskaunokkia silloin, kun tunnet koti-ikävää, eron ja kaipuun tuskaa tai sisäistä haikeutta. "Olen onnellinen juuri nyt tässä taivaansinen alla".

Tilan isäntä on palannut kotiin neljän kuukauden poissaolon jälkeen. Nyt vasta huomaan, kuinka vastuu on painanut harteitani ja miten väsynyt oikeastaan olen. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan, joten tasapainotusta tarvitaan. Todellakin. En tiedä itkettääkö vai naurattaako. Tilinpäätöksen tästä kesästä teen myöhemmin, mutta tiedän, että se jää positiivisen puolelle. Tämä kesä ei ole ollut pelkästään helppo ja mukava, mutta äärettömän tärkeä. Ja ne on ne hankalat jutut elämässä, joiden aikana opimme eniten. Niin se vain menee. 

Mutta nyt taidan lähteä istumaan tuonne ruiskaunokkipenkkiin ja hengittämään niiden taivaansineä, kaipa se auttaa vähintään yhtä hyvin kuin ruiskaunokkitipat?

Mukavaa viikonloppua - täällä on sumun takaa auennut sininen taivas.

Pieniä murheita

Tiedättekö, kun välillä joutuu elämässään sellaiseen imuun, että asiat eivät mene ihan putkeen? Tavarat hajoaa, tekniikka tökkii, terveyskin pettää ja kaikki tuntuu kovin hankalalta. Joskus se on vain tunne, mutta joskus tällaisia aikoja tulee ihan oikeasti.

Suomen reissu alkoi ihan hyvin. Oli tällä kertaa lippu oikeaan koneeseen ja kaikki meni sujuvasti. Kunnes ensimmäisenä iltapäivänä Suomessa söin K-kaupan valmissalaatin. Loppuloma menikin sitten ruokamyrkytyksen kourissa eikä se edes riittänyt, vaan jouduin pidentämään lomaani parilla päivällä ja ostamaan itselleni tolkuttoman kalliin uuden paluulipun. Lääkäriä en pystynyt edes ajattelemaan, joten matkavakuutus tulee tuskin avuksi.  

Se hyvä tuossa "lomassa" oli, että pääsin ainakin totaalisen irti näistä kuvioista ja oikeastaan ihan kaikista kuvioista. En huolehtinut kertaakaan näiden eläinystävieni vointia tai mitään muutakaan Norjaan liittyvää. Enkä miettinyt siis yhtään mitään kun keskityin pitämään edes vähän keltaista jaffaa sisälläni. Lauantaina vähän toivuttuani katsoin siskoni kanssa koko "Ylpeys ja ennakkoluulo" tv- sarjan putkeen (lomani huipentuma...), ja kun palasin sunnuntaina kotiin, tuntui, että olin ollut pois monta viikkoa. Eli oikeastaan ihan hyvä loma. En tiedä, olenko kovinkaan virkistynyt, mutta levännyt ja irtautunut näistä Norjan murheista kyllä. Totaalisesti.

Kännykkä ei toimi edelleenkään ja verkkopankkiinkaan en pääsee. Lattialämmitys yskii ja muuta pientä. Mutta ei mitään vakavampaa. Nyt olen kuitenkin kotona, melkein terve, eläimet voivat hyvin ja olivat silminnähden iloisia paluustani. Asiat on enemmän hyvin kuin huonosti. 

Voi tietysti keskustella, onko nyt kesä, loppukesä, syyskesä vai mikä, mutta kyllä se kuulkaa syksyltä ainakin tuntuu. Ulkona on kymmenen astetta lämmintä, vettä lorottaa ja luonnon värit alkavat kellastua. Saatan tosin muuttaa vielä mieltäni joku aurinkoinen ja lämmin päivä. Nyt on kuitenkin villasukat jalassa ja kynttilät palaa. Vaikka kuinka olisi eteläeurooppalaisten lomakausi parhaimmillaan :). 

Mr. Muprhyn kanssa autoa korjaamassa

Ollaan käyty Mr. Murphyn kanssa autoa korjaamassa. Ensin todettiin, että kyllä, ilmastointi on rikki, mutta korjaamolla ei ole laitetta, jolla vika voidaan paikallistaa (näin ymmärsin…). Seuraavalla kerralla vika paikkallistettiin, mutta todettiin, että siihen pitää tilata jokin uusi osa. Kolmannella kerralla se tilattu osa olikin mennyt väärään paikkaan, joten turha käynti. Neljännellä kerralla, jouduin itse perumaan ajan, koska sairastuin. Mutta tänään oli sitten palikat kohdillaan, minä olin parantunut ja tilattu osa oli saapunut. Pari tuntia menee.

Koska tuolla meidän kuntakeskuksessa ei ole ihmeempiä shoppailumahdollisuuksia, päätin lähteä kävellen kotiseuturetkelle. Olen toki ajellut siellä autolla, mutta auton ratissa maisemat saati nähtävyydet vain vilahtaa ohi. Olin suunnitellut meneväni vanhanajan kauppaan, Bangsmoeniin, mutta se oli tänään tietenkin kiinni. Sitten kävin ihmettelemässä muistokiviä ja muistin, että istuskelen itse asiassa niillä paikoilla, joilla on käyty yhdet kovimmat taistelut toisen maailmansodan aikana. Hitlerhän yllätti norjalaiset aikoinaan ikään kuin "housut kintuissa", mikä on täällä edelleen melkoinen häpeä. Valdreksessa ei kuitenkaan annettu ihan helpolla periksi ja täällä käytiinkin aika kovia taisteluja. Ylpeitä ja jääräpäisiä kun ovat.

Palattuani korjaamolle, sain kuulla että ei se vika olekaan siinä tilatussa osassa, vaan jossain mutterissa, joka pitää sen osan paikoillaan. Jep. Uusi käynti joskus ensi viikolla. Taitaa olla siis kuudes kerta. Ei siinä voinut kuin nauraa - mekaanikko ei tosin kehdannut nauraa, vaan oli ymmärrettävästi vähän korvat punaisena. Katsotaan saadaanko ilmastointi kuntoon ennen pakkasia...

Kun pääsin kotiin, olin totaalisen puhki - en ole vielä toipunut flunssastani. Kaaduin sohvalle kirjan kanssa ja silloin ajoi ensimmäinen auto pihaan. Naapurin mies tuli sopimaan hevosenhoitojärjestelyistä. Kun pääsin takaisin sisälle ja kaaduin uudestaan sohvalle, tuli naapurin tyttö ratsastamaan ja senkin kanssa piti sopia hevosenhoitojärjestelyistä. Ja kun kaaduin kolmannen kerran sohvalle, ajoi toinen auto pihaan ja toinen naapurin mies tuli piipahtamaan muuten vain. Juttelemaan kasveista. 

Annoin periksi ja laitoin ruokaa. Ulkoilutin koirat ja kävin pussailemassa hevosia. Seisoin pitkän tovin Junin pää toisessa kainalossa ja Knektenin pää toisessa kainalossa, otsa otsaa vasten vuortellen molempien kanssa. Niitäkin väsytti. Tai sitten ne yrittivät antaa minulle vähän hevosenergiaa. Olen huomannut, että jos olet oikein väsynyt tai kipeä, ne tulevat ihan iholle. Puhaltelevat korvaan ja nojailevat päällään.  Oikein aina itkettää niiden myötätunto ja viisaus.

Mutta nyt, kello on kohta kymmenen, NYT aion kaatua sohvalle ja lukea viimeiset kymmenen sivua kirjastani ja sen jälkeen katsoa Midsommerin murhat. Olen sen mielestäni ansainnut. Ellen nukahda sohvalle kesken kaiken, mutta sekään ei haittaa mitään.