Herää pahvi!

Viime syksynä seisoin tuolla vuoremme juurella kun toisaalla Norjassa odotettiin kokonaisen vuoren huipun romahtamista, ja kirjoitin seuraavaa: 

"Kävelen tuolla vuoremme juurella turvallisella, vaikkakin kunniottavalla mielellä. Jos sieltä irtolohkare osuu juuri minun päähäni, niin sitten se oli niin tarkoitettu. Ihan samalla tavalla, kuin se mahdollinen salamaniskukin. Näin uskon."

Toissa iltana olin koirien kanssa lenkillä, ja tadaa: täsmälleen tuossa samassa paikassa, missä seisoin ottamassa tuota ensimmäistä kuvaa, oli suuri vuorenseinämästä irronnut kivi...

Jäin miettimään, että onkohan tässä nyt joku viesti? Usein sitä kirjoittelee elämää suurempia viisauksia, hienoja sanoja ja kauniita ajatuksia ilman, että niitä ihan oikeasti on sisäistänyt. Samalla tavalla kun niitä ajatelmia ja elämänohjeita lisäilee facebook-seinälleen. Hienoja ajatuksia, sanoja ja elämänohjeitahan tässä maailmassa riittää. 

Sitä tekee hyviä päätöksiä, jotka unohtaa seuraavana päivänä ihan yhtä kevyesti kuin sen facebook-seinälleen lisäämänsä elämänviisauden. Näin ainakin minä toimin ihan liian usein. Jätän edelleen tekemättä asioita, jotka pelottavat. Pysyn tiukasti mukavuusalueellani. En muista olla kiitollinen kaikesta tästä ja jupisen turhista. 

Arggh miten omien astenteiden ja toimintamallien muuttaminen voi olla vaikeaa! Se on hyvä muistaa silloinkin, ja etenkin silloin, kuin toivoo ja edellyttää toisilta  muuttumista.

Ehkä mulle taas kerran muistutettiin oikein konkreettisesti, että se kivi voi ihan oikeasti pudota ja osua juuri omaan päähän? Elämä on ihan oikeasti rajallista. Oikea aika toimia on nyt. Ei sitten.

If you love somebody, set them free

Vaikka maisema jo kellastuu ja yöt ovat kylmiä, niin ei täällä nyt niin hirvittävän syksyistä ole viime päivinä ollut. Keittiöpuutarhassa syömiset on lehtikaalia ja kurkkuja lukuunottamatta loppumassa, mutta laatikot täyttyvät nyt kehä- ja samettikukista, krasseista ja kosmoskukista. Ja välillä kissoista - siellä on lämmin loikoilla. Heinäkuussa maahan heittämistäni siemenistä on kasvanut komeita kurkkuyrttejä ja ruiskaunokkeja. Ilma on täynnä amiraaliperhosia - niitä on kymmenittäin.

Vaikka olin suunnitellut viime päiville vähän muita hommia, aika on mennyt hevosten kanssa touhutessa. Juni ontuu edelleen (nyt jo paranemassa), joten hevoset ovat olleet tässä omassa pihassa. Siinä ei mitään, mutta koska näissä aidoissa ei ole sähköä, tämä yksi Mr. Houdini järjestää ylimääräistä hommaa. Se löytää aina jostain reitin tulla aidan väärälle puolelle. Sunnuntaiaamuna se oli karannut laitumen takimmaisesta nurkasta ja kävellyt sitten maantietä (!) pitkin tuohon ikkunani taakse seisomaan. Huurteisessa maassa oli jäljet. Kun pellolla oli heinätyöt käynnissä, siellä se yllättäen käveli traktorin ja jonkin sortin pyörivän haravakoneen perässä syömässä kaadettua heinää. Se on todistettavasti myös ryöminyt aidan ali...Itse en ole sitä nähnyt, mutta haluaisin kyllä - se on nimittäin suurin näistä hevosista ja säkäkorkeudeltaan n. 170 cm. Tänään se sitten sai tepastella vapaana tässä pihalla, koska se oli tarhasta ulkona aina viidessä minuutissa :). 

Fb-ystäväni totesi kauniisti, että ole siitä ylpeä, karkailu osoittaa rohkeutta, uteliaisuutta ja luovuutta. Ja olen ihan samaa mieltä.  Tänään se ensimmäistä kertaa kieltäytyi antamasta itseään kiinni tuolla pellolla, mutta kun en lähtenyt sitä jahtaamaan, se käveli sitten kosketusetäisyydellä, turpa kiinni kädessäni, perässäni tarhaan. Se ei vain halunnut tulla sidotuksi. 

If you love somebody, set them free. Niinhän se menee. Minä onnellinen, jolla on tuollaisia opettajia.

"If you love something, let it go. If it returns, it’s yours; if it doesn’t, it wasn’t."

ps. Welcome to Wednesday around the world. Tervetuloa tekemään katsaus keskiviikkoon ympäri maailmaa. Mistä kyse? Käy kurkkaamassa Pieni lintu- blogissa (klik) tai Communal Global - blogissa (klik)

Aarrekartta

Koska tuo tarinani herätti niin paljon mielenkiintoa ja keskustelua, niin jatkan vähän saman teeman parissa. Ulkona sataa lorottaa vettä ja hevoset "leikkaavat" ruohoa taloni ympärillä ja nyt on hyvää aikaa kirjoitella tässä aampupäiväkahvia nautiskellessa. 

Vuonna 2007 avasin Kodin kuvalehden silloisen työpaikkani kahvihuoneessa. Jostain kumman syystä muistan tuon hetken edelleen. Siinä lehdessä oli useampikin kuva, jotka herättivät minussa voimakkaita tunteita ja päätin sillä hetkellä tehdä itselleni aarrekartan. Tiedättekö sellaisen, jossa lehdistä leikellään intuitiivisesti itselle jotenkin merkittäviä kuvia ja sitten niistä valitaan kuvia asioista, joita halutaan omaan elämään. Ne liimataan pahville ja aarrekartta on valmis. Asiaan pitää kuitenkin vähän keskittyä ja miettiä ihan oikeasti, mitä haluaa - tämänkin jutun pitää lähteä sydämestä. Toisten ohjeiden mukaan aarrekartta laitetaan seinälle muistuttamaan itsestään, joidenkin ohjeiden mukaan se piilotetaan johonkin laatikkoon tai kaapin päälle. Itse valitsin viimeisen vaihtoehdon. Toki sitä aina joskus vilkuilin vuosien varrella mutta unohdin sitten, koska se ei tuntunut toimivan.

Nyt seitsemisen vuotta myöhemmin se on kadonnut kokonaan, mutta muistan edelleen siihen liimaamani kuvat ja valitsin nyt sitten korvaavat omien kuvieni joukosta ;).

Kaikki alkoi kumisaappaista. Yhdessä aarrekartan kuvassa istui kaksi ystävystä valkoisen talon kuistilla öljykangastakeissa ja toisella oli ihanat kumisaappaat. Tummanruskeat (olen vähän kenkäfriikki…). No, yhdellä ratsastusreissulla pian tuon aarrekartan teon jälkeen poikettiin ihanassa Butiken på Landet-myymälässä Haaparannassa ja siellä ne olivat heti eteisessä. Ruskeat kumisaappaat ja ainoa jäljellä oleva pari minun kokoani. Maksoivat maltaita, mutta ne oli "pakko" ostaa. Saappaat palvelivat minua vuosia ja olivat hintansa väärti, kunnes viime keväänä rikoin toisen heinikossa piilossa olevaan piikkilankaan. Meinasin itkeä harmista. No. tarvitsin uudet pitkät saappaat. Kävin aika monta nettikauppaa läpi, mutta sillä hetkellä ainoat (!) oikeaa mallia ja kokoa olivat Aiglen vastaavat, jotka oli vielä 60% alennuksessa. Se kävi sikäli sopivasti, että tuossa kuvassa aikoinaan oli nimenomaan Aiglen kumpparit...

Se talo, minkä kuistilla nuo naiset istuivat oli valkoinen. Muistan miettineeni silloin, että se ei näytä kyllä yhtään suomalaiselta talolta, mutta ei se varmaan haittaa mitään... 

Siitä koko idean synnyttäneestä Kodin Kuvalehdestä leikkasin kuvia taidemaalari Inari Krohnin kodista ja ateljeesta. Vanhoja hirsiseiniä ja ruutuikkunat. Pöydillä öljyvärejä ja pensseleitä...

Yhdessä kuvassa oli hevosten silhuetti hämärässä...

Yksi kuva puutarhasta ja kasvihuoneesta. Kasvihuoneen vieressä istui kivannäköinen mies talikko kädessä.  No, puutarha on, mutta kasvihuonetta ei vielä (se on tulossa). Kivan näköisiä talikkoa heluttelevia miehiä on useampikin, mutta ei ehkä siinä mielessä, kun silloin ajattelin. Mutta siinä kuvassa olisi tietenkin pitänyt olla nainenkin…pariskunta siis. Tämän asian tiimoilta pitänee tehdä uusi aarrekartta :D.

Yksi kuva oli Roomasta Tiberin rannalta. Viime syksynähän lähdin sitten vuosien tauon jälkee Roomaan lomalle ja olen taas lähdössä kolmen viikon kuluttua… Asutaan taas siinä Tiberin rannan tuntumassa. Siitä näyttää tulevan jokavuotinen traditio.

Lisäksi aarrekartassa oli erilaisia tunnelmakuvia: antiikkinen tuoli (löytyy), kahvikuppi vanhoilla portailla (jep), koira makaamassa (koiria löytyy mutta ei sitä kuvan koiraa ainakaan vielä). Mutta aika ihmeellisen hyvällä prosentilla kuvat ovat muuttuneet todellisuudeksi.

No mihin tämä sitten perustuu? En tiedä. Joltain osin alitajuntaan, mutta on siinä jotain muutakin. Jotain suorastaan maagista.

Tänään oli facebookissa Paulo Coelhon Alkemistista lainattu teksti:

"When you really want something, all the universe conspires in helping you to achieve it."

"Kun todella haluat jotain, koko universumi auttaa sinua saavuttamaan sen."

Ehkä siinä on se juttu. Kannattaa kuitenkin muistaa sekin, mitä eräs viisas mies minulle kerran totesi. 

"Mieti tarkkaan, mitä elämääsi toivot, koska toiveesi saattaa toteutua. "

Ps. Jos innostutte tekemään aarrekarttaa, harkitkaa tarkkaan kuvia ja niiden sisältöä. Keskittykää asiaan. Miettikää mitä oikeasti elämäänne haluatte. Sydämestä. Olkaa täsmällisiä toiveidennne kanssa. Luulen, että se on se tärkein juttu. Ei niinkään se lopullinen toteutustapa. Aarrekartassa voi olla kuvia tai tekstiä, sen voi myös piirtää tai maalata. 

Mutta nyt sade taukosi pilvet väisyivät taivaalta ja ulkona paistaa aurinko - taidan lähteä vähän ulos touhuamaan. Mukavaa päivää ja lämmin kiitos vielä siitä, että tarinani kiinnosti ja jaksoitte sitä kommentoida!

Hullu puutarhuri?

Eilen jouduin sitten jokakeväiseen mielenhäiriöön kaupan siemenhyllyllä ja ostin tuliaisia Norjaan vietäväksi. Neljää eri sorttia basilikaa, tomaatteja, salaatteja, yrttejä, kehäkukkia, samettiruusuja, papuja, retiisejä, tuoksuherneitä jne. jne. Aika monta pussillista siemeniä... Toivottavasti niitä saa viedä Norjaan - pitääpä tarkistaa...

 

 

 

Ja Sinooperista jäätelötikkuja, joilla penkit voi sitten merkitä... ja yhden uuden puutarhakirjan...

 

 

...ja löysin yhden vanhan, jonka oli unohtanut tänne, mutta vien nyt mukanani. Sivujen välit täynnä muistoja menneistä kesistä ja puutarhureista...

 

 

 

Minulla on nähkääs ensi kesänä puutarha. Ja ilmeisesti myös oma pieni maatilakahvila. Ja maatilapuoti :). Ja hullunrohkeutta... Vähän nousee kylmä hiki niskaan, kun alan asiaa oikein miettimään, mutta parempi olla liikoja miettimättä. Jos ei onnistu, niin olenpahan ainakin kokeillut :).

 

Pahimmassa tapauksessa totean, että minusta ei ole kahvilan pitäjäksi. Eikä puutarhuriksi. Parhaassa tapauksessa siitä tulee suunnaton menestys :D. (ps. olen ollut kahvilassa töissä ja minulla on ollut puutarha Suomessa, joten on vähän käsitystä, mihin oikein olen ryhtymässä ).

Ajatuksena ei ole myydä oman puutarhan tuotteita, niin suuri optimisti en ole :D. Mutta ehkä vähän hyödyntää niitä kahvilassa. Ja tarjota ihmisille paikka, jossa vaellella. Puutarhan ensimmäinen kesä on kuitenkin vasta ensimmäinen kesä. Mutta jos nyt aluksi laittaa paljon kesäkukkia, niin ehkä siellä on jotain katsottavaa jo tänä kesänä :).

 

 "Mikään ei ole tärkeää paitsi puutarhan hoito. Eikä sekään ole niin kovin tärkeää."
Japanilainen sananlasku

 

Madventures

Näin hiihtoloman kunniaksi, ja koska Norjassa asutaan, vielä yksi reippailupostaus. Tänään oli taas upea aurinkoinen päivä ja päätimme ystäväni kanssa lähteä valloittamaan vuortamme.

 

Stamskollen, ensimmäistä kertaa vuonna 2013.

Stamskollen on aika tavallinen paikallinen retkikohde, siellä käy vuoden mittaan paljon väkeä päiväkotiryhmistä lähtien. Korkeutta sillä on n. 450 m, mutta maisemat komeat molempiin suuntiin Begna-joen laaksoon. Vuorelle pääsee kahta eri reittiä. Toinen on lyhyempi, mutta jyrkempi, ja toista kautta on vähän pidempi matka, mutta huomattavasti helpompi kulkea. Mehän valittiin tietenkin se jyrkempi. Se on tunnin kiipeäminen kesällä...

Alkumatkasta joku muukin oli kulkenut tätä reittiä. Päättänyt kuitenkin kääntyä takaisin kilometrin jälkeen hakkuuaukioiden alettua. Mutta mehän ei kännytty takaisin, Suomesta kun ollaan... Ja oli niin kaunis ilma ja komeat maisemat.

No, tällä puolella on paikoitellen tosi jyrkkiä nousuja. Ne oli onneksi metsässä ja siellä ei ollut niin paljon lunta. Mutta sitten siellä oli näitä aukeita paikkoja, ja siellä taas lunta riitti. Ja meillä ei ollut siis lumikenkiä vaan ihan kävelypelillä mentiin. Voin kertoa, että 50 metriäkin on aika pitkä matka hakkuuraivikossa kun lunta on puoleen reiteen...

Syvyysvaikutelmaa ei ihan kuvasta näe, mutta jalanjälkien sivussa näkyy käden jäljet... Välillä jouduttiin etsimään omia polkuja puiden siimeksessä, koska siellä lunta oli vähän vähemmän. Lumen alla oli tosin melkoista louhikkoa ja kaatuneita puita.

Niissä hankalimmissa paikoissa ei kuitenkaan menty veren maku suussa, vaan pidettiin aika tiheään suklaa- ja vesitaukoja. Ja osoittautui, että aerobinen kunto oli kohtuullisen hyvä. Sydän ja hengitys pysyivät menossa mukana ihan hyvin, mutta lihaksista alkoi voima loppua. Viimeiset 30 metriä ennen huippua pidin tauon joka askeleen jälkeen. Siinä taisi hankikin olla syvimmillään. Hymy pysyi kuitenkin kasvoilla koko ajan ja oli oikeastaan aika kivaa.

 

 

Mutta siis tosi, tosi tyhmää! Tuossa olisi voinut käydä huonostikin, jos olisi mennyt nilkka tai jotain. Ja varusteet eivät olleet reitin vaativuuden tasalla. Ja mukana ei tulitikkuja, ei puukkoa, ei yhtään mitään. Ja iltapäiväkin aika pitkällä. Olimme kuin japanilaisturistit ja minä olen kuitenkin entinen partiolainen.... No, keli oli hyvä ja ei siellä mitään lumivyöryvaaraa ollut, mutta kuitenkin. Ei hengenvaraa, mutta ihan kohtullinen riski loukata itsensä tai väsyä totaalisesti. Ja sitten olisi pitänyt kutsua apua ja voi sitä nöyryytystä... No, meillä oli tänään hyvät suojelusenkelit mukana.

 

Tähän vajaan tunnin nousuun meni nyt melkein kolme tuntia.

Ja kun kiipesimme ylös, meillä ei ollut minkäänlaista varmuutta siitä, että toisella puolellakaan olisi polkua. Periaatteessa oli ihan mahdollista, että joutuisiime kahlaamaan myös alas. Ja kello oli jo yli neljä - aikataulu kun oli vähän pettänyt. Onneksi sieltä toiselta puolelta oli polku alas. Muhkurainen kinttupolku, mutta polku kuitenkin.

Mutta vaikka tiesimme olleemme vähän tyhmiä, kyllähän me olimme myös tyytyväisiä itseemme :). Ei nyt olla mitään ihan tyttösiä enään. Eikä todellakaan mitään ekstreme-urheilijoita. Tee ja pulla maistuivat tosi hyvälle.

Ja leima käteen, totta kai. Uskovat sitten alhaalla, missä ollaan käyty :). Bruk beina, käytä jalkojasi!

 

 

No, mehän käytettiin. Kun ajoin takaisin kotiin, jalat piti nostaa autoon käsivoimin. Ja nyt tuntuu ihan siltä, että huomenna on kroppa kipeä...

 

 

Pikku Potilas

Mitäs tässä...ihan koko elämä on ollut hevostelua nyt muutaman päivän. Ensin Tinden sai oman sviitin, mikä tarkoitti, että loput kuusi hevosta piti juottaa ämpäreistä. Teki minulle ihan terää kantaa vesiämpäreitä ja heinää. Annostelen pikkupotilaalle lääkettä 600 kiloon asti ja sitten suupielestä koko käsi suuhun. Tai melkein. Vielä on käsi jäljellä ja Tindenin kanssakin ollaan kavereita. Olen sen lahjonut huolella porkkanoilla. Ja kissa toimi assistenttina olkapäältäni käsin.

 

Hevosten entinen emäntä muistutti, että minulla, niin kuin hänelläkään, ei ole mitään velvollisuutta auttaa hevosten hoidossa. Totesin, että minulla ei ole velvollisuutta ketään ihmistä kohtaan, mutta velvollisuus hevosia kohtaan. Tietenkin. Hevoset tarvitsevat enemmän huomiota kuin tällä hetkellä saavat ja minä voin siinä nyt auttaa. Minulla on aikaa ja mahdollisuus. 

Mieleeni tuli ihana Pikku prinssi ja kettu. Vain ihminen voi kesyttää eläimen ja jättää sen sitten. Vain ihminen antaa ihmisten ongelmien mennä edelle. Minäkin olen joutunut joskus tekemään niin. Eläin ei tee sitä koskaan. Eläimelle ystävyys on ikuista. Aina.

 

"Kettu vaikeni ja katseli kauan pikku prinssiä.
- Ole hyvä...kesytä minut! se sanoi.
- Kyllähän minä mielelläni, pikku prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.
- Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupasta valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!
- Mitä minun tulee tehdä? pikku prinssi kysyi.
- Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi..."

ps. ja jos hyvin käy, saatan jatkossa syöttää hevosille porkkanoita suoraan ikkunasta. Tallin vierestä vapautuu ihana pieni talo... mutta siitä enemmän, jos se toteutuu... olisi aika siirtyä vähän eteenpäin. ei paljon, mutta vähän. Tuntuu ihan siltä.