Elämässä suunnistusta

En ole koskaan ollut mikään syntymäpäivien juhlija. Vuodet ovat menneet huomaamatta ja vääjäämättä eteenpäin. Täyttäessäni pyöreitä vuosia, on etukäteen saattanut olla jonkinlainen kriisi, mutta heti h-hetken jälkeen, elämän jatkuessa ennallaan, on kriisikin haihtunut ilmaan. Tuo "kriisihän" on kuitenkin vain mielen tuotetta. Mutta halusin tai en, taas tuli yksi vuosikymmen lisää ja eräs elämänkirjani sivu sulkeutui.

Mutta mitä jos emme mittaisikaan näitä ikävuosiamme? Muuttaisiko se jotain, jos tietäisimme vain suunnilleen, minkä ikäisiä olemme? Eläisimme ja toimisimme niin, kuin hyvältä ja oikealta tuntuu, emmekä määrittelisi itseämme sen mukaan, minkä ikäsiä olemme ja kuinka tässä tai tuossa iässä kuuluu elää? Mitä pitää saavuttaa, kuinka pukeutua tai mitä omistaa? Olenko liian vanha aloittamaan jotain uutta, vaihtamaan työpaikkaa tai onko tuo toinen ihminen minulle ikävuosien puolesta liian vanha tai liian nuori? Luulen, että toimisimme ihan yhtä järkevästi kuin nytkin, mutta meitä motivoisivat omat sisäiset tarpeemme ja toiveemme, eikä ulkoiset paineet. Mielenkiintoinen ajatus. Saattaisimme olla onnellisempia. Mitä luulette?

No, koska en siis erityisemmin välitä syntymäpäiväjuhlista, lähdin viikoksi Roomaan. Siellä aloitin syntymäpäiväni vieton mahtavissa merkeissä, kun Penelope-myrsky saapui jylisten Rooman ylle. Heräsin siihen, että vesi virtasi avoimesta parvekkeen ovesta keittiön lattialle ja kastuin aivan läpimäräksi yrittäessäni sulkea parvekkeen ovia ukkosen jylistessä ja salamoiden välähdellessä Rooman yllä. Se oli voimallinen tapa aloittaa uusi vuosikymmen. Seisoin kaatosateessa märässä valkoisessa paidassani hiukset vettä valuen. Vanha pestiin yltäni pois uuden tieltä.

Myrskyn laannuttua lähdimme kaupungille. Eksyimme pieneen lahjatavara- antiikkikauppaan. Käteeni tarttui antiikkisen näköinen, vaikka ei vanha, kompassi. Kompassit ovat minulle jostain syystä hyvin tärkeitä ja niitä on kertynyt jo jokunen, joten enempiä miettimättä ostin tuon kauniin pienen kompassin itselleni.  Vähän lahjaksi, mutta enemmänkin muistoksi tuosta päivästä.

Myöhemmin palattuamme asuntoomme, huomasin, että kompassin kannen sisäpuolella on runo. Niin pienellä kirjoitettu, että en pystynyt lukemaan siitä kuin nimen. Puhelimesta hain sitten suureman kopion.

"The road not taken"

by Robert Frost

Two roads diverged in a yellow wood,

And sorry I could not travel both

And be one traveler, long I stood

And looked down one as far as I could

To where it bent in the undergrowth;

Then took the other, as just as fair,

And having perhaps the better claim,

Because it was grassy and wanted wear;

Though as for that the passing there

Had worn them really about the same,

And both that morning equally lay

In leaves no step had trodden black.

Oh, I kept the first for another day!

Yet knowing how way leads on to way,

I doubted if I should ever come back.

I shall be telling this with a sigh

Somewhere ages and ages hence:

Two roads diverged in a wood, and I—

I took the one less traveled by,

And that has made all the difference.

(hyvän suomennoksen löydät vaikkapa täältä)

Siitä ei ole kovin kauan, kun lainasin tätä täsmälleen samaa runoa täällä blogissani. Se puhutteli minua tosi paljon ja symboloi minulle tätä tekemääni elämänmutosta. Polkua, joka oli se vähemmän kuljettu, vaikeakin, mutta joka muutti koko elämäni. Ja nyt tuo sama runo oli tuon ostamani kompassin kannessa.

"Tie haarautui metsässä 

ja minä valitsin 

sen vähemmän kuljetun. 

Siksi kaikki on toisin."

- Robert Frost-

Ja niin olivat palatessani nuo kuvien kukkakimputkin odottamassa juuri täällä, joten taidan olla oikeassa paikassa. Luulen niin. Tästä on hyvä jatkaa.

Syyslomalle

Täällä syksy etenee vääjäämättä. Eilisen kauniin ja lämpimän päivän jälkeen tuli taas pakkasyö. Iltakahdeksalta pimenee. Metsästä kaikuu ajoittain yksittäisiä laukauksia ja joku valittu hirvi tai peura päättää päivänsä. Talitintit käyvät rapistelemassa ikkunalaudoilla ja kurkkivat ikkunoista sisään.

Hevosten metsälaitumelta alkaa loppua syötävä, mutta olen päästänyt ne pellolle syömään viimeisiä vihreitä ja tankkaamaan talvea varten. Talvikarva on alkanut jo kasvaa. Niille rakennetaan nyt uutta pihattoa ja pian ne pääsevät takaisin tähän omaan pihaan ja ikkunani taakse hörisemään. 

Istun aamiaispöydässä teekupin ääressä ja katse harhautuu yhä uudestaan pois tietokoneen ruudusta. Aurinko alkaa paistaa joelta nousevan sumun läpi ja sulattaa huurteisia peltoja. Näkymä muuttuu koko ajan. 

Olen lähdössä torstaina viikoksi Roomaan. Ihana, ihana Rooma. Vähän sekalaisin tunnelmin kumminkin. Roomaan on upeaa päästä pitkästä aikaa. Se on tuttu kaupunki aikaisemmilta reissuilta. Tapaan kaksikin tärkeää ystävää pitkän tauon jälkeen. 

Mutta täältä lähteminen on vaikeaa. Huoli eläimistä painaa. Ja olen varmaan vähän mökkiytynytkin. Vaatekaapin sisältö rakentuu lähinnä ruutupaidoista, farkuista ja kumppareista ja "Rooma-puvuston" kokoon haaliminen tuskastuttaa. Vaan jos lähtikisin niissä ruutupaidoissa ja farkuissa? Niin ne amerikkalaisetkin turistit siellä liikkuu?  No, ehkä tuolta löytyy jokunen edustuskelpoinen pellavapaita ja jakku - Roomassa kun on vielä kesä. Ainakin meidän mittakaavassa :).

Tähän olisin laittanut kivan kuvan edelliseltä Rooman reissultani, mutta arvatkaa mitä? Ne ovat paperikuvia... eli ehkä on korkea aika taas lähteä. Veikkaan kuitenkin, että kaupunki ei ole mennyt eteenpäin yhtä paljon kuin tekniikka. Onneksi. Siitä edellisestä reissusta ei nimittäin ole kuin seitsemän vuotta, eikä se nyt ihan hirveän paljon ole. Rooma on ikuinen, mutta kamerat eivät. Varsinkaan nämä nykyiset :).

Katsotaan ehdinkö ja jaksanko bloggailla sieltä käsin. Mutta viimeistään sitten loman jälkeen :).

Kauniita syyspäiviä ja mukavaa syyslomaa niille, joilla se näihin aikoihin on!