maanantai 31. elokuuta 2015

Liebster Award kiertopalkinto


Sain Kalaa & baliikkia & kalabaliikkia- blogin MatkaMartalta tällaisen blogipalkinnon - lämmin kiitos! MatkaMartta kirjoittaa mielenkiintoisia juttuja kiehtovasta Istanbulista - käykää ihmeessä tutustumassa.




1. Miten päädyit aloittamaan blogin?

Enpä usko, että olisin aloittanut ellen olisi muuttanut Norjaan. Olin silloin aika pihalla koko blogimaailmasta - en ollut seurannut yhtään bogia säännöllisesti ja kypsyttelin tätä omaakin lähes vuoden, ennen kuin sain ensimmäisen postauksen aikaiseksi. Pääasiallisin motiivini oli varmaankin pitää nettipäiväkirjaa, kertoa läheisilleni elämästäni sekä taltioda uutta elämääni. Linja on vähän vaihdellut, mutta jonkinlaisena "punaisena lankana" on varmaankin se, että mitään punaista lankaa ei ole... Kun luen niitä alun postauksiani, en suinkaan häpeä, vaan pidän niitä jopa mukavampina ja kodikkaampina? Johtuen ehkä siitä, että silloin kaikki oli vielä suloista ja uutta myös itselleni :). Ehkä pitäisi yrittää löytää se alun tuoreus uudestaan.

2. Mikä saa sinut seuraamaan jotain blogia?

No aluksi erityisen hienot kuvat tai erityisen hyvä teksti.  Jos samassa blogissa on molempia, niin aina parempi. Persoonallisella ja henkilökohtaisella otteella tietenkin.  Ja sitten on se tuntematon tekijä, jota olen usein miettinyt, joka antaa anteeksi kaikki "tekniset"puutteetkin. Varmaankin se on vähän samanlainen henkilökemiajuttu, kuin oikeassakin elämässä. Joidenkin kanssa ajatusmaailma menee vain yhteen ja melkein luulen, että tulisin lempiblogien kirjoittajien kanssa hyvin juttuun ihan oikeassakin elämässä. Ja sitten on lukematon määrä niitä kivoja blogeja, joita ei vain ehdi lukea...

3. Jos et asuisi nykyisessä asuinmaassasi, niin missä asuisit?

Ihan realistisesti ajatellen varmaankin edelleen Suomessa. Mutta jos nyt pitäisi lähteä eteenpäin, niin tuskin muuttaisin takaisin Suomeen. Todennöisesti menisin Ruotsiin (jossa olen aikoinaan asunut pätkän) tai sitten Italiaan. Jälkimmäinen tosin tuntuu vain hurjalta unelmalta, mutta niin se tuntui Norjakin vielä viisi vuotta sitten. Mutta periaatteessa melkein mihin vain jos eteen tulisi sopiva tilanne. Kun kerran lähtee ja huomaa pärjäävänsä, niin se kummasti avaa koko maailman.



4. Kolme asiaa, joista iloitset arjessasi

<3 Tämä asunto ja koti - tämän suhteen olen mielestäni tosi onnekas, ja onnellinen.


<3 Elänystäväni. Erityisesti nuo ikkunan takana höristelevät hevoset. Oli nimittäin aika, jolloin itkin hevosenikävää aina nähdessäni hevosen…


<3 Tämä ihanan vapaus ja kiireettömät aamut. Se ilo on tosin loppumassa, kun pitää tästä mennä kohta oikeisiin töihin…


5. Mitkä kolme asiaa esittelisit kaupungissasi sinne vieraaksesi tulevalle turistille?

 <3 No en asu kaupungissa, mutta nähtävää on täälläkin. Yksi "pakollinen" on nämä lähistön maagiset sauvakirkot, Hedalen ja Reinli.



<3 Toinen "pakollinen" on kiipeäminen tuonne omalle vuorelle, josta avautuu upea näköala Begna-joen laaksoon.


<3 Ja kolmantena uskomaton, lumoava Jotunheimen, vaikka sinne vähän onkin matkaa.



6. Suosittele kirjaa luettavaksi, elokuvaa katsottavaksi ja ruokaa maistettavaksi.

Nämä ovat aika mahdottomia kysymyksiä, mutta ihan mitä tulee ekana mieleen...

Kirjoista klassikko Waltarin Turms kuolematon. Kun mulla oli viimeksi lukublokki, eli jokainen kirja tuntui jäävän kesken, vasta Waltarin Turms sai sen avattua - se meni lähes yhdeltä istumalta. Ja Sinuhe siihen perään. Vaikka molemmat on tullut luettua useita kertoja. Hyvä tarina on hyvä tarina.

Elokuvista haluaisin nähdä pitkästä aikaa uudestaan Robin Williamsin "The Fisher King". Hienoja näyttelijäsuorituksia ja hieno tarina.

Ruoka sitten. Erinomainen, aito, oikea italiainen pizza. Sellainen lautasta suurempi ohuen ohut herkku, joka maistuu taivaalliselta eikä saa oloa ähkyksi. Pizzoissa on eroa.  Myös Italiassa.

7. Mitä pelkäät?

Maailma ja elämä on täynnä asioita, joita voi pelätä. Oma tai läheisten vakava sairastuminen, läheisten kuolema, onnettomuudet, sodat, luonnonkatastrofit… mutta yritän olla pelkäämättä. Pelko ainoastaan lamaannuttaa, eikä se estä pahoja asioita tapahtumasta. Pahimmassa tapauksessa sitä pelkää ihan turhaan jotain asiaa, joka ei koskaan tapahdukaan. Mutta ei se tietenkään aina onnistu ja joskus pelko hiipii mieleen.
Ja on mulla sitten sellaisia irrationaalisia pelkoja. Pelkään esim. hiiriä… ja lepakoita.

8. Mitä odotat tulevaisuudelta?

Jostain kumman syystä en odota oikein mitään. Jos jokus saatoin käydä vaikka ennustajalla, niin nykyään se ei enää kiinnosta. Luotan siihen, että asiat tapahtuvat ja menevät, niin kuin niiden kuuluu mennä. Jotkut jutut on kirjoitettu valmiiksi siihen suureen elämänkirjaan, ja jotkut asiat riippuvat sitten omista valinnoista. Yritän tehdä oikeita valintoja, elää hyvää elämää ja tehdä hyviä tekoja. Uskon karman lakiin.

9. Kerro mukava muisto lapsuudesta

Jaksoin piirtää loputtomiin ja se vei totaalisesti mennessään. Kaipaan sitä tunnetta. Nykyään siihen flowhun on vaikea päästä. Tuntuu siltä, että maailmassa(ni) on nykyään ihan liian paljon häiritseviä asioita.

10. Mitä haluaisit sanoa lukijoillesi?

Joskus on hyvä miettiä itsensä omalle kuolinvuoteelleen. Kun sieltä katsoo elämäänsä taaksepäin, mitä mahtavat olla ne tärkeät ja merkittävät asiat? Elänkö nyt elämää, jota voin muistella tyytyväisenä sitten joskus.


Ja sitten, nyt pitäisi nimetä kuusi blogia. Tämä kirjoitus on odottanut jo useita päiviä, että ehdin laatimaan uusia kysymyksiä ja etsimään blogeja, jotka eivät ole tätä jo tehneet, joten olkoon taas kerran… en vain ehdi juuri nyt enkä varmaan ainakaan reiluun viikkoon, joten julkaisen tämän tällaisenaan. Ainakin nyt. Pahoittelen :(.


tiistai 25. elokuuta 2015

Aurinkoa, vuoria ja ystävyyttä








Oikea elämä on vähän "häirinnyt" blogielämää, mutta hyvä niin. Olen nauttinut täysillä näistä myöhäiskesän aurinkoisista ja lämpimistä päivistä. Ystävä Suomesta tuli yllätysvisiitille ja pääsin itsekin taas ihanaan Jotunheimiin vuorten syliin ja turkoosien vesien äärelle. 

Kirjoitinkin kerran aikaisemmin siitä, miten suomen vieraiden edessä sitä "joutuu" vähän menemään omien mukavuusrajojen ulkopuolelle ja olemaan vähän rohkeampi kuin ehkä onkaan. 

Toinen hieno juttu näissä ystävien vierailuissa on se, että sitä saa nähdä nämä omat jo tutuksi muodostuneet ympyränsä toisen silmien kautta. Siinä saa hyvän muistutuksen siitä, minkälaisten maisemien äärellä ja minkälaisessa kodissa sitä saakaan asua. Ihmisen mieli kun on sellainen, että vaikka sitä eläisi minkälaista unelmaa, niin vähitellen mieli alkaa löytää kaikenlaisia pieniä epäkohtia ja urputtamisen aiheita, jotka usein saattavat peittää alleen kaiken sen hyvän ja hienon. 

Mutta suurimpana on tietenkin kiitollisuus ystävistä ja ystävyydestä, ja siitä, että se säilyy läpi vuosien ja jopa vuosikymmenten, läpi hyvien mutta myös niiden raskaampien aikojen, etäisyys tai aika ei siihen vaikuta. Ystävyys on kuin kaksi ihmistä yhteen sitova lanka, joka saattaa venyä ja välillä ohentuakin, mutta se ei kuitenkaan katkea. Olen niin kovin kiitollinen, että minulla on useampikin tällainen ystävä.

Nyt koti tuntuu tyhjältä, mieli vähän haikealta ja kesä on vaihtunut kovin syksyisen tuntuiseen vesisateeseen. Hevoset ovat palanneet kotiin ikkunan taakse hörisemään ja vähän unenomaisten kesäpäivien jälkeen pitäisi napata taas kiinni arjesta...

perjantai 14. elokuuta 2015

Dramaattinen viikko






Tuo ranta on tullut viimeisen viikon aikana tutuksi kaikkina eri vuorokaudenaikoina. Tyttöjen maastoreissu päättyi dramaattisesti kun yksi hevosista, Juni, putosi vanhan lahonneen siltarakenteen läpi ja juuttui siihen takakropastastaan. Monen dramaattisen tunnin kuluttua Juni saatiin lopulta traktorin avulla ylös kylmästä ansastaan ja on ihme, että se selvisi hengissä ja niin vähäisin vammoin (ainakin nyt näyttäisi siltä). Sitä lämmitettiin koko yö hieromalla ja loimien avulla. Meni kuitenkin lähes vuorokausi ennen kuin se saatiin talutettua takaisin kotiin. Siinä jouduttiin rakentamaan uusi siltakin, koska Juni ei ymmärrettävästi suostunut tulemaan saman ojan yli uudestaan.

Elvirakin oli onnistunut telomaan itsensä jo aikaisemmin ja sen kaulassa oli ikävä märkivä haava. Niinpä meillä on ollut tuolla laitumella nyt sairasosasto. Olen käynyt siellä kolme kertaa päivässä hoitamassa Junin jalkaa ja Elviran haavaa, kantamassa vettä ja kärräämässä lantaa pois pihasta. Ensimmäinen keikka seitsemältä aamulla ja viimeinen iltakahdeksan jälkeen. Kuusikymmentä kilometriä ajoa päivässä. 

Hevoset vaikuttavat ihan tyytyväiseltä - varsinkin Elvira on ollut haltioissaan erityishuomiosta, eikä se halua poistua sairasosastoltaan, vaikka haava onkin jo parantunut. Se pitää seuraa jalkavaivaiselle Junille ja nauttii selvästi roolistaan.

Dramaattinen viikko sai sitten sopivan päätöksen, kun löysin eilen itseltäni punkin (eikä ole kauaa kun kehuskelin, että täällä ei ole punkkeja…). Soitin lääkärille ja sain käskyn tulla välittömästi käymään. Koska iho punoitti äkäisesti, sain sitten tuhdin antibioottikuurin. 

Tänään itsellä oli aamulla aika heikko olo ja osat hevosten sairasosastolla vaihtuivat. Elvira tuijotti väsähtänyttä hoitajaansa turpa kiinni naamassani ja kulmat syvillä huolirypyillä. En tiedä olisiko itkettänyt vai naurattanut moinen huolehtiminen. Ihana Elvira. Entinen epäonninen ravuri, jota kukaan ei lopulta halunnut. Ja josta on kuoriutunut varsinainen sydäntemurskaaja.



sunnuntai 2. elokuuta 2015

Yö korkeuksissa









Sen piti olla yö kuutamossa 1500 metrin korkeudessa, lämpimässä makuupussissa kirkkaan taivaan alla. Siitä tuli yö sateessa pressun alla noin viidessä lämpöasteessa. Pressun, joka ei ollutkaan tiivis, vaan päästi veden läpi. Onneksi makuupussi oli vesitiivis - ainakin melkein.

Tilanne oli niin absurdi, että kiroilemisen sijaan purskahtelin nauruun yrittäessäni löytää nukkuma-asentoa ja vetäessäni pipoa syvemmälle. Maatessani selälläni vesipisarat tipahtelivat kasvoilleni, mutta maatessani kyljelläni, meinasin valua pois makuualustalta ja pressuni alta. Siinä kuulkaa ehtii miettiä monenlaista yön kuluessa. Vaikka että kaikkeen sitä ihminen lähtee mukaan vapaaehtoisesti. Tai että kuinka paljon maailmassa on ihmisiä, jotka joutuvat nukkumaan joka yö vastaavissa olosuhteissa jollain pakolaisleirillä. Kun meinasi tulla vilu, kuvittelin maasta säteilevän lämpöä ja se auttoi. Kaikesta muusta epämukavuudesta huolimatta en palellut juuri ollenkaan yön aikana. 

Kun sateen vähän tauotessa kömmin märän pressun alta yöllä pissalle, edessäni avautui käsittämätön maisema. Täysikuu paistoi hetken pilvien raosta ja valaisi lumiset rinteet ja tunturijärvet hopeisiksi. En ole varmaan koskaan nähnyt mitään niin uskomattoman, satumaisen kaunista, ja yhtäkkiä kaikki epämukavuus oli sen arvoista.

Aamun valjetessa taivas selkeni, mutta yön siedettävä lämpö muuttui jäätäväksi tuuleksi. Makuupussi luovutti ja päästi veden läpi. Puoli viiden aikoihin oli pakko nousta ja lähteä liikkeelle. Muiden nukkuessa kävelin 1,5 km alas autolle hakemaan  kameran - vaikka ei näitä maisemia kameralla pysty kunnolla vangitsemaan. Kun kapusin takaisin leiripaikalle, savu nousi jo nuotiosta ja kahvi tuoksui nenään. Kohtasin väsyneitä mutta nauravia ihmisiä. Vanhimat meistä lähentelivät seitsemääkymppiä. Eivätkä olleet mielestään yhtään liian vanhoja tähän seikkailuun.

Ja paikka oli Fisketjernnuten 1527 moh, Valdresflya. Helppo tunturi vallattavaksi, mikäli joskus ajatte Valdresflyaa pitkin.