Rakas päiväkirja

Eilen kävin naapurikylässä ruokaostoksilla. Siellä oli joukko norjalaisia nato-sotilaita matkalla jostain johonkin. Katselin komeita nuoria miehiä niin pitkään, että meinasin ajaa ojaan. Olivat komeita maastopuvuissaan ja bareteissaan. Muistelin haikeana nuoruuden liftausreissua Pohjois-Norjassa ja sitä yhtä ruskeasilmäistä barettipäistä sotilasta volvossaan. Se oli niin paljon söpömpi kuin sen ajan harmaapukuiset suomalaissotilaat lippalakeissaan. Uniformulla ja uniformulla on nimittäin eroa. 

Syön hyvin vähän lihaa, mutta eilen ostin tuoreita lampaankyljyksiä. Eletään sitä aikaa vuodesta, kun vuorilla ja metsissä laiduntaneet lampaat joutuvat pataan. Tai osa niistä. Marinoin kyljyksiä hetken oliiviöljyssä, sitruunamehussa ja valkosipulissa ja paistoin ne ylikypsäksi savipadassa rosmariinin oksia seuranaan. Liha oli taivaallisen hyvää ja yritin vähän huonolla menestyksellä olla tuntematta huonoa omaatuntoa. Muistelin niitä suloisia karitsoja jotka vielä hetki sitten pomppivat laitumella tasajalkaa ja imivät maitoa pienet hännät heiluen. Minusta taitaa tulla pikkuhiljaa kasvissyöjä, vaikka norjalainen lampaanliha onkin sieltä eettisimmästä päästä. Ja varsinkin kun tänäkin vuonna osa vuorilla laiduntaneista lampaista käännytettiin teurastamon ovelta liian korkeiden radioaktiivisuuspitoisuuksien takia. Ei kovin kaukana täältä. Muistoja Tshernobylista edelleen. Surullista.

Illalla oveni takana istui suuri sammakko. Oli tullut suojaan myrskyltä. Tai sitten se oli prinssi. En uskaltanut antaa suukkoa, koska ajattelin, että ehkä se kuitenkin on vain sammakko. Ja nyt se sitten istuu kruunu päässään ja punainen samettiviitta harteillaan naapurin leskirouvan aamiaispöydässä. 

Tänään heräsin myrskyyn jo ennen kuutta. Katselin ikkunasta kun talon isäntä lähti vielä pimeässä reppu selässään hirvimetsälle. Siinä oli jotain tosi kodikasta ja vanhanaikaista. En osannut päättää, toivonko hänelle hyvää metsästysonnea vai hirville hyviä piilopaikkoja. Itse lähdin aamun valjetessa katsomaan, ovatko hevoset turvassa yön myrskyn jälkeen. Ottivat minut ystävällisesti vastaan, mutta totesivat sitten: "jos haluat jäädä syömään, ole hyvä. Muussa tapauksessa voit poistua." Tulin sisälle ja menin jatkamaan uniani. Tuulen humistessa talon nurkissa oli hyvä nukkua pitkään. Ja herätä lopulta aurinkoiseen mutta edelleen kovin tuuliseen päivään. 

Koirista toinen, Ajax, ei päässyt mukaan metsälle. Mutta me mennään yhdessä ulos ja se saa tehdä sitä, missä se on parhaimmillaan. Metsästää myyriä, pyöriä sammaleessa, haistella tuulta haaveillen ja aina välillä hymyillä koko kropallaan suupielet korvissa. Kuinka niin huono hirvikoira? Ihan paras!

Ajax ja ensilumen riemu viime syksynä.

ps. voihan näitä kuvia lisätä myös jälkeen päin? Seuraavat kuvat otettu tänään…

Talvi kääntää jo kylkeään

Ensimmäinen pakkasaamu koettu. Samana päivänä lensi satoja muuttomatkalla olevia hanhia tästä yli. Kurkun varret ja salaatit ovat paleltuneet, mutta kukat jaksaa vielä kukoistaa. Keräilen niitä kuitenkin sisälle kuivumaan, koska mikä tahansa aamu saattaa olla lumi maassa. Elämä siirtyy muutenkin yhä enemmän sisälle, pimeä tulee yhä aikaisemmin. Aamuisin sumupilvet roikkuvat laakson yllä, mutta niiden takaa paljastuu vielä aurinko ja sininen taivas. Aika kylmä aurinko tosin - ei se jaksa oikein enää lämmittää.

Siitä on aika tarkalleen neljä vuotta, kun tulin tänne ensimmäistä kertaa. Facebookista löytyi päivitys syyskuulta 2010: 

"Kuusi tuntia ratsastusta vuoripurojen kohinassa, patikointia 1300 metrissä, loistavaa ruokaa, hauskaa seuraa, naurua, unettomia öitä täysikuun valossa - voiko lomalta enempää toivoa…

taidan alkaa norjalaiseksi;)"

Ha, enpä kuitenkaan arvannut, mitä tuleman pitää. Vaikka ilmeisesti jotenkin aavistin. Hevonen nipisti silloin hampaillaan kämmenselästä, nirhauma tulehtui ja siitä jäi pieni puolikuun muotoinen arpi. Vitsailin, että Blesen löi kämmeneeni leiman. Tai luulin vitsailleeni. 

Taidan palata menneeseen vielä kuvienkin muodossa. Mutta seuraavalla kerralla. Nyt ulos laittamaan kasvimaata ainakin alustavasti talvikuntoon. Viikon kuluttua pitäisi suunnata Roomaan… hui.

Mukavaa päivää, mitä sitten teettekin ja missä sen vietättekin.

Linnut

Heräsin sateisen yön jälkeen aurinkoiseen aamuun. Ennen aamiaista kävin tekemässä kierrokseni, tervehtimässä ystävät ja kyselemässä kuulumiset. Hevoset ovat taas tuolla kauempana laitumella, kulkevat siellä pusikoissa keltaisia lehtiä harjoissaan ja hännissään. Laitumen viereiseen metsikköön on majoittunut varisparvi, joka näyttäisi olevan vähän röyhkeää sorttia. Kun niiden lukumäärä pääni yläpuolella alkoi lähennellä kahtakymmentä, siirryin pellolta lähemmäs metsää puiden suojiin. Tuntuivat nimittäin olevan turhan itsevarmaa porukkaa. 

Tärkeä puhelu ystävältä Suomesta. Aamiainen ehti vaihtua sen aikana aamupäiväkahvien kautta lounaaseen, ja ulkona ehti paistaa aurinko, sataa vettä ja paistaa taas aurinko. 

Toinen ystävä muuttaa parhaillaan siihen samaan mökkiin, jossa minäkin täällä aloittelin, ja pääsen itsekin vähän siivellä niihin tunnelmiin kun itse aikoinaan purin siellä tavaroitani. Kun kaikki oli vielä uutta ja outoa. Toivottavasti en koskaan kadota sitä tunnetta. Ettei tämä arki nielaise unelmiani ja maisema muutu tavanomaiseksi. 

Tästä näyttäisi tulevan hyvä päivä, vaikka imuri on edelleen keskellä lattiaa ja ulkona sataa taas vettä. 

Mukavaa päivää teillekin!

Kukkaterapiaa

Vielä tuossa heinäkuun puolenvälin aikoihin heitin yhteen penkkiin pussillisen siemeniä, "Syötäviä kukkia". Kehäkukkaa, kurkkuyrttiä ja ruiskaunokkia. Toistaiseksi olen syönyt niitä vasta silmilläni ja kameralla. Pala kesää vielä syksyn keskellä.

Ruiskaunokit, tai niin kuin itse olen oppinut, ruiskukat kuuluivat lapsuuden kesiin, mutta nykyään niitä näkee lähinnä kukkapenkeissä. Kunhan raaskin, kerään terälehtiä sisälle kuivamaan. Ehkä niistäkin tulee teetä… vai saippuaa? 

Frantsilan kehäkukka myy ruiskaunokkitippoja, ja niistä kerrotaan seuraavaa: 

"Centaurea cyanus Tässä hetkessä elämiseen. Kaipuun ja erillisyyden tunteeseen. Antamaan syvää rauhan tunnetta. Ruiskaunokki tasapainottaa mieltä ja antaa syvyyttä tunteille. Se helpottaa palautumista aikaisemmista kokemuksista ja auttaa latautumaan uuteen. Ota ruiskaunokkia silloin, kun tunnet koti-ikävää, eron ja kaipuun tuskaa tai sisäistä haikeutta. "Olen onnellinen juuri nyt tässä taivaansinen alla".

Tilan isäntä on palannut kotiin neljän kuukauden poissaolon jälkeen. Nyt vasta huomaan, kuinka vastuu on painanut harteitani ja miten väsynyt oikeastaan olen. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan, joten tasapainotusta tarvitaan. Todellakin. En tiedä itkettääkö vai naurattaako. Tilinpäätöksen tästä kesästä teen myöhemmin, mutta tiedän, että se jää positiivisen puolelle. Tämä kesä ei ole ollut pelkästään helppo ja mukava, mutta äärettömän tärkeä. Ja ne on ne hankalat jutut elämässä, joiden aikana opimme eniten. Niin se vain menee. 

Mutta nyt taidan lähteä istumaan tuonne ruiskaunokkipenkkiin ja hengittämään niiden taivaansineä, kaipa se auttaa vähintään yhtä hyvin kuin ruiskaunokkitipat?

Mukavaa viikonloppua - täällä on sumun takaa auennut sininen taivas.

If you love somebody, set them free

Vaikka maisema jo kellastuu ja yöt ovat kylmiä, niin ei täällä nyt niin hirvittävän syksyistä ole viime päivinä ollut. Keittiöpuutarhassa syömiset on lehtikaalia ja kurkkuja lukuunottamatta loppumassa, mutta laatikot täyttyvät nyt kehä- ja samettikukista, krasseista ja kosmoskukista. Ja välillä kissoista - siellä on lämmin loikoilla. Heinäkuussa maahan heittämistäni siemenistä on kasvanut komeita kurkkuyrttejä ja ruiskaunokkeja. Ilma on täynnä amiraaliperhosia - niitä on kymmenittäin.

Vaikka olin suunnitellut viime päiville vähän muita hommia, aika on mennyt hevosten kanssa touhutessa. Juni ontuu edelleen (nyt jo paranemassa), joten hevoset ovat olleet tässä omassa pihassa. Siinä ei mitään, mutta koska näissä aidoissa ei ole sähköä, tämä yksi Mr. Houdini järjestää ylimääräistä hommaa. Se löytää aina jostain reitin tulla aidan väärälle puolelle. Sunnuntaiaamuna se oli karannut laitumen takimmaisesta nurkasta ja kävellyt sitten maantietä (!) pitkin tuohon ikkunani taakse seisomaan. Huurteisessa maassa oli jäljet. Kun pellolla oli heinätyöt käynnissä, siellä se yllättäen käveli traktorin ja jonkin sortin pyörivän haravakoneen perässä syömässä kaadettua heinää. Se on todistettavasti myös ryöminyt aidan ali...Itse en ole sitä nähnyt, mutta haluaisin kyllä - se on nimittäin suurin näistä hevosista ja säkäkorkeudeltaan n. 170 cm. Tänään se sitten sai tepastella vapaana tässä pihalla, koska se oli tarhasta ulkona aina viidessä minuutissa :). 

Fb-ystäväni totesi kauniisti, että ole siitä ylpeä, karkailu osoittaa rohkeutta, uteliaisuutta ja luovuutta. Ja olen ihan samaa mieltä.  Tänään se ensimmäistä kertaa kieltäytyi antamasta itseään kiinni tuolla pellolla, mutta kun en lähtenyt sitä jahtaamaan, se käveli sitten kosketusetäisyydellä, turpa kiinni kädessäni, perässäni tarhaan. Se ei vain halunnut tulla sidotuksi. 

If you love somebody, set them free. Niinhän se menee. Minä onnellinen, jolla on tuollaisia opettajia.

"If you love something, let it go. If it returns, it’s yours; if it doesn’t, it wasn’t."

ps. Welcome to Wednesday around the world. Tervetuloa tekemään katsaus keskiviikkoon ympäri maailmaa. Mistä kyse? Käy kurkkaamassa Pieni lintu- blogissa (klik) tai Communal Global - blogissa (klik)

Telepatiaa

Syksyn sumuiset aamut paljastavat kaikenlaista. Kaikki kiinni kaikessa ja yhteydessä toiseen hienon hienoin seitein. Yleensä niitä ei näe, mutta siellä ne ovat. 

Ja ihan samalla tavalla me kaikki ollaan yhteydessä toisiimme, luontoon ja universumiin. Vaikka niitäkään lankoja ei aina näe, se ei tarkoita sitä etteikö ne siellä olisi. Toinen soittaa juuri kun ajattelit. Ottaa puheeksi asian, jota juuri mietit. Tulee vastaan, juuri kun tarvitset. Tai sitten avaat juuri oikean kirjan, juuri oikeasta kohdasta ja juuri oikealla hetkellä. Päädyt huomaamattasi oudolle nettisivulle, josta saat vastauksen kysymykseesi. Saat sähköpostin juuri oikealta ihmiseltä. 

Näitä tapahtuu yhä useammin ja yhä selvemmin ainakin omassa elämässäni. Samaa kertovat monet ystävät. Elämä on täynnä ihmeellisiä yhteensattumia. Niitä on vain niin paljon ja usein, että ne eivät voi olla pelkkiä sattumia. Tuntuu, että pitää olla melkein varovainen puheidensa ja ajatustensa kanssa, koska viestit tuntuvat menevän perille ihan sanattomastikin. Toisaalta saat vastauksen ja neuvon kun sitä tarvitset.

No eihän siinä mitään. Täytyy vain pitää mieli kirkkaana ja puhtaana. Ajatella hyviä ja positiivisia ajatuksia jatkuvan murehtimisen sijaan. Puhua ja ajatella ihmisistä hyvää selän takana. Harkita tarkkaan, mitä toivoo. Ihan helppo juttu, eikö?

Vaatii vähän harjoittelua. Nukahdin liian aikaisin ja heräsin liian aikaisin ja maailma ei näytä kovin valoisalta paikalta puoli neljä aamuyöllä. Mikä taika siinäkin oikein on? No, ehkäpä sain ajatusmyrskyn käännettyä miellyttävämpää suuntaan :). Nyt kettu huutaa ulkona. Jätän aamuyön valvomisen sille ja yritän palata vielä hetkeksi unten maille ja kauniiden unin pariin. Ja sitten herätä kauniiseen lauantaiaamuun. Sitä samaa toivon teille. 

Pitkän päivän ilta

Aamupäivä oli hektinen. Tilan isäntä palaa pian reissultaan ja täällä on vähän kuin historiallisessa kartanoromaanissa, vaikka ei täällä nyt ihan kartanossa asutakaan. Niissähän aina palvelusväkeen tulee vauhtia kun isäntä oli tulossa kotiin. Täälläkin päätalon kellariin rakennetaan uutta seinää, taloa pestään ulkopuolelta, navettakompleksia siivotaan ja piha täyttyy autoista ja traktoreista. Yksi hevonen alkoi tietenkin ontua ja naapurin kengittäjä piti tilata sitä ihmettelemään. Kissalla on kyljessä haava ja sitäkin piti tutkia. Eläinlääkäriltä kuitenkin vältyttiin ainakin toistaiseksi.

Minua alkoi moinen stressata, joten painuin ystävän kanssa marjaan. Löydettiin lopultakin se kolkka, missä on paljon mustikoita, mutta hieman liian myöhään. Mustikat ovat edelleen suuria ja komeita, mutta jo vähän mauttomia. Poimin sitten iloisesti sekaisin mustikoita, puolukoita ja variksenmarjoja - mitä sattui eteen osumaan. Metsässä oli taas niin hienoa ja iltapäivän kruunasi kahvihetki rantakalliolla auringon jo painuessa vuorten taakse.

Äsken talo konkreettisesti tärisi ja hetken taas mietin, mitä ulkona oikein tapahtuu. Hevoset ne vain leikkivät tarhassa ja laukkasivat edestakaisin taloni ohi. Pysähtyivät kuitenkin tervehtimään minua sieraimet laajentuneina, hengitys höyryten ja täysikuu silmissä loistaen, ja sitten jatkoivat taas. Ontuva Juni muiden mukana. Ehkä se on ihan hyvä merkki. 

Kun kävin ottamassa kuvan kuusta, tunnelma oli maaginen ja vähän pelottavakin - sattui olemaan juuri keskiyö. Jännittävän tunnelman laukaisi kuitenkin tarhan pimeydestä kuuluva tosi pitkä hevosen pieru… sitä ne omenat teettää. Eikä pelottanut enää yhtään :D.

Pahoittelen,  jos pilasin runollisen tunnelman, mutta tilanne oli niin hassu, että pakko oli kertoa…

Mutta nyt hyvää yötä. Yritetään nukkua superkuusta huolimatta. Saa nähdä, käykö itselleni samalla tavalla kuin viime yönä. Nukahdin kyllä ihan hyvin, mutta kuu herätti valvomaan kolmelta yöllä...

Onko teissä kuuhullun vikaa?

Aarrekartta

Koska tuo tarinani herätti niin paljon mielenkiintoa ja keskustelua, niin jatkan vähän saman teeman parissa. Ulkona sataa lorottaa vettä ja hevoset "leikkaavat" ruohoa taloni ympärillä ja nyt on hyvää aikaa kirjoitella tässä aampupäiväkahvia nautiskellessa. 

Vuonna 2007 avasin Kodin kuvalehden silloisen työpaikkani kahvihuoneessa. Jostain kumman syystä muistan tuon hetken edelleen. Siinä lehdessä oli useampikin kuva, jotka herättivät minussa voimakkaita tunteita ja päätin sillä hetkellä tehdä itselleni aarrekartan. Tiedättekö sellaisen, jossa lehdistä leikellään intuitiivisesti itselle jotenkin merkittäviä kuvia ja sitten niistä valitaan kuvia asioista, joita halutaan omaan elämään. Ne liimataan pahville ja aarrekartta on valmis. Asiaan pitää kuitenkin vähän keskittyä ja miettiä ihan oikeasti, mitä haluaa - tämänkin jutun pitää lähteä sydämestä. Toisten ohjeiden mukaan aarrekartta laitetaan seinälle muistuttamaan itsestään, joidenkin ohjeiden mukaan se piilotetaan johonkin laatikkoon tai kaapin päälle. Itse valitsin viimeisen vaihtoehdon. Toki sitä aina joskus vilkuilin vuosien varrella mutta unohdin sitten, koska se ei tuntunut toimivan.

Nyt seitsemisen vuotta myöhemmin se on kadonnut kokonaan, mutta muistan edelleen siihen liimaamani kuvat ja valitsin nyt sitten korvaavat omien kuvieni joukosta ;).

Kaikki alkoi kumisaappaista. Yhdessä aarrekartan kuvassa istui kaksi ystävystä valkoisen talon kuistilla öljykangastakeissa ja toisella oli ihanat kumisaappaat. Tummanruskeat (olen vähän kenkäfriikki…). No, yhdellä ratsastusreissulla pian tuon aarrekartan teon jälkeen poikettiin ihanassa Butiken på Landet-myymälässä Haaparannassa ja siellä ne olivat heti eteisessä. Ruskeat kumisaappaat ja ainoa jäljellä oleva pari minun kokoani. Maksoivat maltaita, mutta ne oli "pakko" ostaa. Saappaat palvelivat minua vuosia ja olivat hintansa väärti, kunnes viime keväänä rikoin toisen heinikossa piilossa olevaan piikkilankaan. Meinasin itkeä harmista. No. tarvitsin uudet pitkät saappaat. Kävin aika monta nettikauppaa läpi, mutta sillä hetkellä ainoat (!) oikeaa mallia ja kokoa olivat Aiglen vastaavat, jotka oli vielä 60% alennuksessa. Se kävi sikäli sopivasti, että tuossa kuvassa aikoinaan oli nimenomaan Aiglen kumpparit...

Se talo, minkä kuistilla nuo naiset istuivat oli valkoinen. Muistan miettineeni silloin, että se ei näytä kyllä yhtään suomalaiselta talolta, mutta ei se varmaan haittaa mitään... 

Siitä koko idean synnyttäneestä Kodin Kuvalehdestä leikkasin kuvia taidemaalari Inari Krohnin kodista ja ateljeesta. Vanhoja hirsiseiniä ja ruutuikkunat. Pöydillä öljyvärejä ja pensseleitä...

Yhdessä kuvassa oli hevosten silhuetti hämärässä...

Yksi kuva puutarhasta ja kasvihuoneesta. Kasvihuoneen vieressä istui kivannäköinen mies talikko kädessä.  No, puutarha on, mutta kasvihuonetta ei vielä (se on tulossa). Kivan näköisiä talikkoa heluttelevia miehiä on useampikin, mutta ei ehkä siinä mielessä, kun silloin ajattelin. Mutta siinä kuvassa olisi tietenkin pitänyt olla nainenkin…pariskunta siis. Tämän asian tiimoilta pitänee tehdä uusi aarrekartta :D.

Yksi kuva oli Roomasta Tiberin rannalta. Viime syksynähän lähdin sitten vuosien tauon jälkee Roomaan lomalle ja olen taas lähdössä kolmen viikon kuluttua… Asutaan taas siinä Tiberin rannan tuntumassa. Siitä näyttää tulevan jokavuotinen traditio.

Lisäksi aarrekartassa oli erilaisia tunnelmakuvia: antiikkinen tuoli (löytyy), kahvikuppi vanhoilla portailla (jep), koira makaamassa (koiria löytyy mutta ei sitä kuvan koiraa ainakaan vielä). Mutta aika ihmeellisen hyvällä prosentilla kuvat ovat muuttuneet todellisuudeksi.

No mihin tämä sitten perustuu? En tiedä. Joltain osin alitajuntaan, mutta on siinä jotain muutakin. Jotain suorastaan maagista.

Tänään oli facebookissa Paulo Coelhon Alkemistista lainattu teksti:

"When you really want something, all the universe conspires in helping you to achieve it."

"Kun todella haluat jotain, koko universumi auttaa sinua saavuttamaan sen."

Ehkä siinä on se juttu. Kannattaa kuitenkin muistaa sekin, mitä eräs viisas mies minulle kerran totesi. 

"Mieti tarkkaan, mitä elämääsi toivot, koska toiveesi saattaa toteutua. "

Ps. Jos innostutte tekemään aarrekarttaa, harkitkaa tarkkaan kuvia ja niiden sisältöä. Keskittykää asiaan. Miettikää mitä oikeasti elämäänne haluatte. Sydämestä. Olkaa täsmällisiä toiveidennne kanssa. Luulen, että se on se tärkein juttu. Ei niinkään se lopullinen toteutustapa. Aarrekartassa voi olla kuvia tai tekstiä, sen voi myös piirtää tai maalata. 

Mutta nyt sade taukosi pilvet väisyivät taivaalta ja ulkona paistaa aurinko - taidan lähteä vähän ulos touhuamaan. Mukavaa päivää ja lämmin kiitos vielä siitä, että tarinani kiinnosti ja jaksoitte sitä kommentoida!

Tarinani

Minua pyydettiin sähköpostissa kertomaan tarinani ja kuinka päädyin tänne. Ajattelin, että ehkä se kiinnostaa jotain muutakin ja kopioin osan kirjeestäni tänne vähän muunneltuna. Jotain henkilökohtaisia juttuja otin pois. Tarina on edelleen kirjeen muodossa ja puhekielellä kirjoitettu. Kuvaton ja pitkä juttu. Jos et jaksa lukea tarinaani, lue kuitenkin viimeinen kappale :).

"Oma tarinani sitten. Tästä tulee varmaan aika pitkä juttu… Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, oikeastaan maaseudulta, mutta asunut koko aikuisikäni kaupungissa. Piirtäminen ja maalaaminen oli aikoinaan se mun juttu, haaveeni oli lähteä taideteolliseen ja sille uralle, mutta jossain mutkassa luovuin haaveestani ja opiskelin toimintaterapeutiksi, kun en oikein muutakaan keksinyt. Olen opiskellut myös kognitiivista psykoterapiaa, mindfulnessia ym. ym. Ei sen puoleen, olen ollut varmaankin ihan hyvä terapeutti (kuka sen kissan hännän jne..), mutta kuitenkin mulla on ollut tunne, että olen jossain vaiheessa päästänyt irti unelmastani. 

Tämä elämämme on kuitenkin niin mielenkiintoisesti rakennettu, että yleensä emme pääse karkuun elämänsuunnitelmaamme. Saatamme valita vähän pitkiä polkuja ja sivukujia, mutta samat asiat tuodaan eteemme yhä uudestaan - mikäli näin on tarkoitus. Eikä ne harhapolutkaan ole mitään turhia, kaikella on tarkoitus ja yksi asia johtaa toiseen. Keskellä sitä välillä päämäärätöntä vaellusta asiat saattaa tuntua merkityksettömiltä, mutta kun jälkeen päin katsoo taaksepäin, tulee usein tunne, että ahaa, just noinhan sen piti mennäkin...

Olin jo kymmenisen vuotta sitten suunnittelemassa Norjaan muuttoa, mutta Oulussa asuva äitini houkutteli minut Ouluun. Oslo tai Oulu, sama kai tuo, ajattelin silloin. Suhde oli päättynyt, unelmien työpaikka meni alta ja olin totaalisen kyllästynyt  Helsinkiin ja samaa toistavaan elämääni siellä. Oulun aika oli monella tavalla raskasta mutta myös tosi merkityksellistä. Olen aina, ihan pienestä pitäen, ollut "henkisen tien kulkija" (en uskonnollinen kuitenkaan), mutta myös vähän pelännyt näitä henkisiä juttuja. Oulussa ystävystyin kuitenkin ihmisiin, jotka ovat avanneet minulle uusia hienoja, tuntemattomia ovia. Tämä henkinen tie kulkee nykyään tässä maallisen elämäni rinnalla (tai sisällä) ja on tosi merkityksellinen, mutta luonnollinen osa elämää. Ei sen enempää tai vähempää. Pyrin zeniläiseen elämäntapaan, välillä onnistuen paremmin, mutta  usein aika heikosti…  Tämä oli Oulun aikani merkityksellisin juttu. Ja tietenkin se, että suhteeni äitiini muuttui huomattavasti paremmaksi. Äidin ja tyttären latautuneesta suhteesta aikuiseksi ystävyydeksi.

Vaikka Norja on jollain tavalla kummitellut läpi elämäni, en ollut käynyt täällä kuin kerran. Nuorena 17-vuotiaana Pohjois-Norjassa. Oulussa meillä oli tapana käydä kahden työkaverini kanssa ratsastusvaelluksilla ja kerran kaverini ehdotti ratsastusreissua Norjaan. Hänen siskonsa naapurissa oli vaellustalli. Pistin hanttiin viimeiseen asti. Oli muka niin hankalaa ja tekosyitä löytyi. Kaikki muut oli jo ostaneet liput. Kissanhoito-ongelmat oli viimeinen hyvä tekosyyni olla lähtemättä, kunnes yksi ystäväni tokaisi yllättäen baarissa seisoessamme: "Toivoisin melkein, että lähtisit johonkin reissuun, että pääsisin hoitamaan kissojasi". No, se oli sitten selvää.

Vielä autossa matkalla kentältä tänne, totesin, että Norjassa on ihan nättiä, mutta vähän pikkusievää minun makuuni. Tämä ei herättänyt mitään suuria tunteita. Mutta sitten tultiin Valdresiin. Tämä on n. 130 km Oslosta luoteeseen, sisämaan vuoristoa. Tästä kun jatketaan eteenpäin, tullan pian Jotunheimenin kansallispuistoon ja Norjan korkeimmille huipuille. Oltiin silloin täällä viisi päivää. En pystynyt nukkumaan ollenkaan, vaan istuin kaikki yöt rappusilla tuijottaen tähtitaivasta ja kuunnellen hiljaisuutta. Käytiin Jotunheimenissa ja mykistyin. Totesin, että nyt voin kuolla. Nauroin silloin , että onneksi nukun psykiatrin vieressä, jos nimittäin pamahdan valvomiseni takia psykoosiin. Ja jonkinlaiseen "psykoosiin" varmaan pamahdinkin, enkä ole siitä vieläkään toipunut...

Ihmeellisiä asioita tapahtui. Käytiin katsomassa paikallista 800-vuotiasta maagista sauvakirkkoa. Kun lähestyin kirkon portaita, eteeni lennähti peipponen ja istahti kirkon portaille. Se istui siinä metrin päässä minusta eikä päästänyt minua ovelle. Tilanne kesti varmaankin viisi minuuttia, sitten se lennähti yhden hautakiven päälle istumaan. Seurasin perässä, mutta unohdin katsoa, kuka siihen oli haudattu.  Linnuilla on ollut aina erityinen merkitys elämässäni.

Kolmen kuukauden kuluttua tulin tänne uudestaan, taas ihmeellisten sattumusten kautta. Sitten taas kolmen kuukauden kuluttua. Sitten taas kolmen kuukauden kuluttua. Sitten mielessäni alkoi itää ajatus, että mitä jos?

Asiassa ei ollut yhtään mitään järkeä. Olin juuri pitkän kituuttamisen jälkeen tehnyt sopimukset Kelan ja sairaanhoitopiirien kanssa ja yritykseni alkoi lopultakin kannattaa. Minulla olit toimitilat, joissa oli määräaikainen vuokrasopimus. Nyt jo vanha äitini asui Oulussa ja oli minusta riippuvainen. Kesäpaikkani oli äärettömän rakas. Kaikki oli hienosti ja selvää. Mutta ei kuitenkaan ollut. Minulla ei ollut vaihtoehtoa. Oli pakko jättää kaikki ja muuttaa tänne. Ja mainittakoon, että tähän ei liittynyt miestä:).

Ratkaisu ei todellakaan ollut helppo. Tai ratkaisu oli (minulla ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoa), mutta käytännön toteutus ei. No, äiti muutti palvelutaloon Helsinkiin, missä muut lapset ja lastenlapset asuivat. Äitini kannalta ratkaisu oli ihan järkevä - hän oli siinä kunnossa, että palvelutaloon muutto oli edessä joka tapauksessa ja kaikki muu suku ja ystävätkin asuivat Helsingissä. Vaikeaa se oli kuitenkin ja tunsin itseni itsekkääksi roistoksi. Jaoin toimitilat kollegani kanssa ja muuttoni aiheutti hänelle hankaluuksia ja ymmärrettävästi närää. Koko prosessi tuli minulle todella kalliiksi. Oli myös tosi surullista jättää asiakkaani, joiden kanssa oli ehkä pitkäkin ja hyvä terapiasuhde. 

Mutta ei ollut vaihtoehtoja. Päätin muuttaa, myin kesäpaikkani (tosi raskas prosessi sekin), pakkasin kotini. Pelkäsin välillä kuollakseni ja heräsin yöllisiin kauhukohtauksiin. Olenko tullut hulluksi? Mitä oikein olen tekemässä? Mutta aina kun epäilykseni kasvoivat suureksi, tapahtui jotain kummallista. Ajaessani töihin, eteeni kurvasi auto, jossa luki "Flyttebil". Norjalainen muuttoauto Kempeleessä aamulla kello kahdeksan :D. Tai mailini sivuun ilmestyi banneri, jossa luki "Unelmoitko muutosta Norjaan? Unelmasi voi toteutua!". Ja sellainen sisäinen rauha sen suhteen, että olen tekemässä oikeaa ratkaisua, vaikka en tiennyt miksi. Aivan käsittämättömiä juttuja ja ihmeellisiä unia.

Sitten muutin tänne. Ajoin ystäväni kanssa autoni Oulusta tänne tammikuun alussa hirveässä kelissä. Se oli varsinainen siirtymäriitti. Ensin asetuin tuonne naapuritilan pihaan pieneen taloon, hyvien ihmisten pihaan, missä keräsin voimiani. Olin käsittämättömän väsynyt. Istuin takan edessä, join yrttiteetä ja kävelin metsässä. Joka aamu herätessäni ihmettelin, miten olen tänne oikein päätynyt. Siinä vaiheessa tunsin kuitenkin, että olen hypännyt elämänvirtaan ja toteutan lopultakin elämänsunnitelmaani. Syystä tai toisesta, tunsin kerrankin olevani ihan oikeassa paikassa ja olen edelleen. 

Nyt asun tällä tilalla, jonne tultiin alunperin ratsastamaan. Täällä on tapahtunut kaikenlaista (minusta riippumatonta) draamaa. Emäntä on lähtenyt, isäntäkin on ollut nyt pitkään pois, ja olen yhtäkkiä vastuussa näistä viidestä hevosesta, kahdesta hirvikoirasta ja laumasta kissoja. Erään sortin pehtoori. Tänne piti tulla maatilakauppa ja - kahvila, mutta se ei kaikkien ihmissuhdesotkujen takia ole vielä toteutunut, joten olen juuri nyt vähän tyhjän päällä. Saisin kyllä toimintaterapeutin töitä mutta ajatus vähän vastustaa… todennäköisesti se on kuitenkin edessä.

Ja se maalaaminen. Täällä pikkuruisessa kylässä on "malegrupp" ja meillä käy säännöllisesti taideopettaja. Olen maalannut enemmän kuin vuosiin ja minulla on tunne, että tästä voi tulla vielä jotain isompaakin…

Olen ollut täällä kohta kolme vuotta. Ihan maalla, pikkuisessa kylässä ja kertaakaan en ole ajatellut, että haluaisin muuttaa takaisin Suomeen tai edes suurempaan paikkaan. En yhtään kertaa.  

Välillä on ollut vaikeaa. Unelmasta on tullut arkea. Olen ollut vihainen itselleni, kun en ole osannut/voinut käyttää tätä loistavaa tilaisuutta 100%:sti hyväkseni, vaan haahuillut kaikkea turhanpäiväistä. Roikkunut netissä, nukkunut liikaa. Ollut laiska ja saamaton. Antanut vetää itseni näiden tosi outojen ihmissuhdesotkujen keskelle. Tuntenut syyllisyyttä siitä, että en käytä tätä tilaisuutta hyväkseni niin hyvin kuin voisi - joku muu varmaan olisi sen tehnyt, tietenkin. Joku parempi ja fiksumpi. Ja kaikkea muuta, mitä ihmisen mieli nyt tuottaa.  Kohdannut monta pelkoani, mutta myös väistellyt monia asioita, koska olen pelännyt kaikkea turhanpäiväistä ja pelkään edelleen.

Itseäänhän ei pääse karkuun. Vaikka ympäristö muuttuisi kuinka, aina sitä joutuu kohtaamaan itsensä ja omat haasteensa yhä uudestaan. Erityisesti ne puolet, jotka yrittää kieltää ja työntää piiloon. Niin se vain menee.

Ja silti tunnen, että olen ihan oikeassa paikassa. Olen tuntenut usein syvää onnea. Olemisen sietämätöntä keveyttä. Syystä, jota en tiedä enkä ymmärrä. Tässä nyt on vaan joku juttu, tässäkin. Ja olen niin äärettömän kiitollinen, että olen uskaltanut ottaa tän askeleen. Että olen päätynyt yhteen noiden hevosten kanssa ja saavuttanut sellaisen yhteyden, jota en koskaan olisi saavuttanut tavallisessa ratsastuskouluympäristössä. Olen hiljentynyt ja herkistynyt kuulemaan ja ymmärtämään myös sanatonta viestintää - sekä eläinten että ihmisten. Oppinut kuuntelemaan intuitiotani.

Olen joutunut kohtaamaan sen, mitä ihmisestä jää jäljelle, kun kaikki tuttu viedään pois. Kun ihmiset näkevät sinussa vain suomalaisen naisen, tietämättä mitään taustastasi, koulutuksestasi, sosiaalisista ympyröistäsi. Pätevyydestäsi ja taidoistasi. Kun olet niin kielitaidoton, että pystyt viestimään itseäsi vain hyvin yksinkertaisesti ja olet muuttunut selkokielisiksi uutisiksi... Kun pystyt viestimään huumorintajuasi ainoastaan silmilläsi, etkä ymmärrä, saati pysty itsellesi tyypilliseen kielellä leikkimiseen ja vitsailuun. Siinä riisutaan aika monta naamiota ja roolia. Se on ollut pelottava mutta myös hyvin terveellinen kokemus. "

Tässä tarinani. Uskaltakaa unelmoida ja toteuttakaa unelmianne, mitä ne ovatkin. Ei sen tarvitse olla näin radikaalia tai suurta, eikä hyppyjen näin pitkiä, vaikka jollain se hyppy voi olla vielä pidempi. Eläkää rohkeasti vaikka kuinka pelottaisi. Uskaltakaa tehdä virheitä ja eksyä polulta. Aina löytyy syitä olla tekemättä. Miettikää, ovatko ne oikeita syitä vai kumpuavatko pelosta? Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Muistakaa,  että aina löytyy vastavoimia. Aina löytyy niitä, jotka haluavat säilyttää asiat ennallaan ja kampittaa suunnitelmianne. Ymmärtäkää, että sekin kumpuaa usein pelosta. Muutos elämässänne tarkoittaa muutosta myös ympäristössänne, eikä se ole useinkaan pahasta, vaikka pelottavaa onkin. Älkää kuitenkaan tallatko muiden sielua. Sydämen äänen kuuntelemiseen ei tarvita kyynärpäätaktiikkaa. 

Mutta teillä on vain yksi elämä elettävänä ja aikaa on rajallisesti. Kuunnelkaa sydäntänne ja seuratkaa sen opastamaa tietä. Kuunnelkaa vihjeitä ja nähkää ihmeitä ympärillänne - universumilla on omat tapansa viestiä. Kun teette päätöksen ja otatte sen ensimmäisen askeleen, universumi tulee avuksi. Asiat alkavat vain tapahtua ja sujahdatte elämän virtaan, mikäli toive nousee vilpittömästä sydämestänne. Elämästänne ei tule välttämättä helpompaa, mutta siitä tulee taatusti täydempää ja mielenkiintoisempaa!

Tulipa paatosta. Ja fraaseja. Mutta sydämestä :).

Aamutoimia

Jokapäiväiset aamutoimet nykyään. Kello soimaan kuudelta. Knekten takaisin tarhaan pihalta kuljeksimasta, ennen kuin naapurit tulevat huolestuneena kolkuttelemaan ovelle. Tänään ei tarvinnut kovin kuikuilla, missä se on: se seisoi ikkunan takana ja kurkki sisään :). 

Vaatetta päälle, Knekten takaisin tarhaan ja sitten lähdetään katsomaan josko aita on rikki, vai onko se taas vain "vahingossa" lipsahtanut aidan tälle puolelle. Juni seuraa kosketusetäisyydellä - nämä tämmöiset on johtajatammojen hommia. Muut seuraavat perässä. 

Henkeäsalpaavan kaunita aamuja ja hienoja hetkiä. Laakson päällä lepäävä aamusumu. Rannasta lentoon lähtevä haikara. Hevosillakin vielä yön sumua silmissään. 

Hetkittäin toivon, että olisi kunnon kamera mukana, mutta mikään kamera ei voi tallentaa sitä sieluuni piirtyvää kuvaa äänineen ja tuoksuineen. Olin taas hetken täydellisen onnellinen.

Viimeisissä kuvassa Tinden. "Han er en spesiell hest" totesi naapurin hevosmies. Niin on.