Tarinani

Minua pyydettiin sähköpostissa kertomaan tarinani ja kuinka päädyin tänne. Ajattelin, että ehkä se kiinnostaa jotain muutakin ja kopioin osan kirjeestäni tänne vähän muunneltuna. Jotain henkilökohtaisia juttuja otin pois. Tarina on edelleen kirjeen muodossa ja puhekielellä kirjoitettu. Kuvaton ja pitkä juttu. Jos et jaksa lukea tarinaani, lue kuitenkin viimeinen kappale :).

"Oma tarinani sitten. Tästä tulee varmaan aika pitkä juttu… Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, oikeastaan maaseudulta, mutta asunut koko aikuisikäni kaupungissa. Piirtäminen ja maalaaminen oli aikoinaan se mun juttu, haaveeni oli lähteä taideteolliseen ja sille uralle, mutta jossain mutkassa luovuin haaveestani ja opiskelin toimintaterapeutiksi, kun en oikein muutakaan keksinyt. Olen opiskellut myös kognitiivista psykoterapiaa, mindfulnessia ym. ym. Ei sen puoleen, olen ollut varmaankin ihan hyvä terapeutti (kuka sen kissan hännän jne..), mutta kuitenkin mulla on ollut tunne, että olen jossain vaiheessa päästänyt irti unelmastani. 

Tämä elämämme on kuitenkin niin mielenkiintoisesti rakennettu, että yleensä emme pääse karkuun elämänsuunnitelmaamme. Saatamme valita vähän pitkiä polkuja ja sivukujia, mutta samat asiat tuodaan eteemme yhä uudestaan - mikäli näin on tarkoitus. Eikä ne harhapolutkaan ole mitään turhia, kaikella on tarkoitus ja yksi asia johtaa toiseen. Keskellä sitä välillä päämäärätöntä vaellusta asiat saattaa tuntua merkityksettömiltä, mutta kun jälkeen päin katsoo taaksepäin, tulee usein tunne, että ahaa, just noinhan sen piti mennäkin...

Olin jo kymmenisen vuotta sitten suunnittelemassa Norjaan muuttoa, mutta Oulussa asuva äitini houkutteli minut Ouluun. Oslo tai Oulu, sama kai tuo, ajattelin silloin. Suhde oli päättynyt, unelmien työpaikka meni alta ja olin totaalisen kyllästynyt  Helsinkiin ja samaa toistavaan elämääni siellä. Oulun aika oli monella tavalla raskasta mutta myös tosi merkityksellistä. Olen aina, ihan pienestä pitäen, ollut "henkisen tien kulkija" (en uskonnollinen kuitenkaan), mutta myös vähän pelännyt näitä henkisiä juttuja. Oulussa ystävystyin kuitenkin ihmisiin, jotka ovat avanneet minulle uusia hienoja, tuntemattomia ovia. Tämä henkinen tie kulkee nykyään tässä maallisen elämäni rinnalla (tai sisällä) ja on tosi merkityksellinen, mutta luonnollinen osa elämää. Ei sen enempää tai vähempää. Pyrin zeniläiseen elämäntapaan, välillä onnistuen paremmin, mutta  usein aika heikosti…  Tämä oli Oulun aikani merkityksellisin juttu. Ja tietenkin se, että suhteeni äitiini muuttui huomattavasti paremmaksi. Äidin ja tyttären latautuneesta suhteesta aikuiseksi ystävyydeksi.

Vaikka Norja on jollain tavalla kummitellut läpi elämäni, en ollut käynyt täällä kuin kerran. Nuorena 17-vuotiaana Pohjois-Norjassa. Oulussa meillä oli tapana käydä kahden työkaverini kanssa ratsastusvaelluksilla ja kerran kaverini ehdotti ratsastusreissua Norjaan. Hänen siskonsa naapurissa oli vaellustalli. Pistin hanttiin viimeiseen asti. Oli muka niin hankalaa ja tekosyitä löytyi. Kaikki muut oli jo ostaneet liput. Kissanhoito-ongelmat oli viimeinen hyvä tekosyyni olla lähtemättä, kunnes yksi ystäväni tokaisi yllättäen baarissa seisoessamme: "Toivoisin melkein, että lähtisit johonkin reissuun, että pääsisin hoitamaan kissojasi". No, se oli sitten selvää.

Vielä autossa matkalla kentältä tänne, totesin, että Norjassa on ihan nättiä, mutta vähän pikkusievää minun makuuni. Tämä ei herättänyt mitään suuria tunteita. Mutta sitten tultiin Valdresiin. Tämä on n. 130 km Oslosta luoteeseen, sisämaan vuoristoa. Tästä kun jatketaan eteenpäin, tullan pian Jotunheimenin kansallispuistoon ja Norjan korkeimmille huipuille. Oltiin silloin täällä viisi päivää. En pystynyt nukkumaan ollenkaan, vaan istuin kaikki yöt rappusilla tuijottaen tähtitaivasta ja kuunnellen hiljaisuutta. Käytiin Jotunheimenissa ja mykistyin. Totesin, että nyt voin kuolla. Nauroin silloin , että onneksi nukun psykiatrin vieressä, jos nimittäin pamahdan valvomiseni takia psykoosiin. Ja jonkinlaiseen "psykoosiin" varmaan pamahdinkin, enkä ole siitä vieläkään toipunut...

Ihmeellisiä asioita tapahtui. Käytiin katsomassa paikallista 800-vuotiasta maagista sauvakirkkoa. Kun lähestyin kirkon portaita, eteeni lennähti peipponen ja istahti kirkon portaille. Se istui siinä metrin päässä minusta eikä päästänyt minua ovelle. Tilanne kesti varmaankin viisi minuuttia, sitten se lennähti yhden hautakiven päälle istumaan. Seurasin perässä, mutta unohdin katsoa, kuka siihen oli haudattu.  Linnuilla on ollut aina erityinen merkitys elämässäni.

Kolmen kuukauden kuluttua tulin tänne uudestaan, taas ihmeellisten sattumusten kautta. Sitten taas kolmen kuukauden kuluttua. Sitten taas kolmen kuukauden kuluttua. Sitten mielessäni alkoi itää ajatus, että mitä jos?

Asiassa ei ollut yhtään mitään järkeä. Olin juuri pitkän kituuttamisen jälkeen tehnyt sopimukset Kelan ja sairaanhoitopiirien kanssa ja yritykseni alkoi lopultakin kannattaa. Minulla olit toimitilat, joissa oli määräaikainen vuokrasopimus. Nyt jo vanha äitini asui Oulussa ja oli minusta riippuvainen. Kesäpaikkani oli äärettömän rakas. Kaikki oli hienosti ja selvää. Mutta ei kuitenkaan ollut. Minulla ei ollut vaihtoehtoa. Oli pakko jättää kaikki ja muuttaa tänne. Ja mainittakoon, että tähän ei liittynyt miestä:).

Ratkaisu ei todellakaan ollut helppo. Tai ratkaisu oli (minulla ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoa), mutta käytännön toteutus ei. No, äiti muutti palvelutaloon Helsinkiin, missä muut lapset ja lastenlapset asuivat. Äitini kannalta ratkaisu oli ihan järkevä - hän oli siinä kunnossa, että palvelutaloon muutto oli edessä joka tapauksessa ja kaikki muu suku ja ystävätkin asuivat Helsingissä. Vaikeaa se oli kuitenkin ja tunsin itseni itsekkääksi roistoksi. Jaoin toimitilat kollegani kanssa ja muuttoni aiheutti hänelle hankaluuksia ja ymmärrettävästi närää. Koko prosessi tuli minulle todella kalliiksi. Oli myös tosi surullista jättää asiakkaani, joiden kanssa oli ehkä pitkäkin ja hyvä terapiasuhde. 

Mutta ei ollut vaihtoehtoja. Päätin muuttaa, myin kesäpaikkani (tosi raskas prosessi sekin), pakkasin kotini. Pelkäsin välillä kuollakseni ja heräsin yöllisiin kauhukohtauksiin. Olenko tullut hulluksi? Mitä oikein olen tekemässä? Mutta aina kun epäilykseni kasvoivat suureksi, tapahtui jotain kummallista. Ajaessani töihin, eteeni kurvasi auto, jossa luki "Flyttebil". Norjalainen muuttoauto Kempeleessä aamulla kello kahdeksan :D. Tai mailini sivuun ilmestyi banneri, jossa luki "Unelmoitko muutosta Norjaan? Unelmasi voi toteutua!". Ja sellainen sisäinen rauha sen suhteen, että olen tekemässä oikeaa ratkaisua, vaikka en tiennyt miksi. Aivan käsittämättömiä juttuja ja ihmeellisiä unia.

Sitten muutin tänne. Ajoin ystäväni kanssa autoni Oulusta tänne tammikuun alussa hirveässä kelissä. Se oli varsinainen siirtymäriitti. Ensin asetuin tuonne naapuritilan pihaan pieneen taloon, hyvien ihmisten pihaan, missä keräsin voimiani. Olin käsittämättömän väsynyt. Istuin takan edessä, join yrttiteetä ja kävelin metsässä. Joka aamu herätessäni ihmettelin, miten olen tänne oikein päätynyt. Siinä vaiheessa tunsin kuitenkin, että olen hypännyt elämänvirtaan ja toteutan lopultakin elämänsunnitelmaani. Syystä tai toisesta, tunsin kerrankin olevani ihan oikeassa paikassa ja olen edelleen. 

Nyt asun tällä tilalla, jonne tultiin alunperin ratsastamaan. Täällä on tapahtunut kaikenlaista (minusta riippumatonta) draamaa. Emäntä on lähtenyt, isäntäkin on ollut nyt pitkään pois, ja olen yhtäkkiä vastuussa näistä viidestä hevosesta, kahdesta hirvikoirasta ja laumasta kissoja. Erään sortin pehtoori. Tänne piti tulla maatilakauppa ja - kahvila, mutta se ei kaikkien ihmissuhdesotkujen takia ole vielä toteutunut, joten olen juuri nyt vähän tyhjän päällä. Saisin kyllä toimintaterapeutin töitä mutta ajatus vähän vastustaa… todennäköisesti se on kuitenkin edessä.

Ja se maalaaminen. Täällä pikkuruisessa kylässä on "malegrupp" ja meillä käy säännöllisesti taideopettaja. Olen maalannut enemmän kuin vuosiin ja minulla on tunne, että tästä voi tulla vielä jotain isompaakin…

Olen ollut täällä kohta kolme vuotta. Ihan maalla, pikkuisessa kylässä ja kertaakaan en ole ajatellut, että haluaisin muuttaa takaisin Suomeen tai edes suurempaan paikkaan. En yhtään kertaa.  

Välillä on ollut vaikeaa. Unelmasta on tullut arkea. Olen ollut vihainen itselleni, kun en ole osannut/voinut käyttää tätä loistavaa tilaisuutta 100%:sti hyväkseni, vaan haahuillut kaikkea turhanpäiväistä. Roikkunut netissä, nukkunut liikaa. Ollut laiska ja saamaton. Antanut vetää itseni näiden tosi outojen ihmissuhdesotkujen keskelle. Tuntenut syyllisyyttä siitä, että en käytä tätä tilaisuutta hyväkseni niin hyvin kuin voisi - joku muu varmaan olisi sen tehnyt, tietenkin. Joku parempi ja fiksumpi. Ja kaikkea muuta, mitä ihmisen mieli nyt tuottaa.  Kohdannut monta pelkoani, mutta myös väistellyt monia asioita, koska olen pelännyt kaikkea turhanpäiväistä ja pelkään edelleen.

Itseäänhän ei pääse karkuun. Vaikka ympäristö muuttuisi kuinka, aina sitä joutuu kohtaamaan itsensä ja omat haasteensa yhä uudestaan. Erityisesti ne puolet, jotka yrittää kieltää ja työntää piiloon. Niin se vain menee.

Ja silti tunnen, että olen ihan oikeassa paikassa. Olen tuntenut usein syvää onnea. Olemisen sietämätöntä keveyttä. Syystä, jota en tiedä enkä ymmärrä. Tässä nyt on vaan joku juttu, tässäkin. Ja olen niin äärettömän kiitollinen, että olen uskaltanut ottaa tän askeleen. Että olen päätynyt yhteen noiden hevosten kanssa ja saavuttanut sellaisen yhteyden, jota en koskaan olisi saavuttanut tavallisessa ratsastuskouluympäristössä. Olen hiljentynyt ja herkistynyt kuulemaan ja ymmärtämään myös sanatonta viestintää - sekä eläinten että ihmisten. Oppinut kuuntelemaan intuitiotani.

Olen joutunut kohtaamaan sen, mitä ihmisestä jää jäljelle, kun kaikki tuttu viedään pois. Kun ihmiset näkevät sinussa vain suomalaisen naisen, tietämättä mitään taustastasi, koulutuksestasi, sosiaalisista ympyröistäsi. Pätevyydestäsi ja taidoistasi. Kun olet niin kielitaidoton, että pystyt viestimään itseäsi vain hyvin yksinkertaisesti ja olet muuttunut selkokielisiksi uutisiksi... Kun pystyt viestimään huumorintajuasi ainoastaan silmilläsi, etkä ymmärrä, saati pysty itsellesi tyypilliseen kielellä leikkimiseen ja vitsailuun. Siinä riisutaan aika monta naamiota ja roolia. Se on ollut pelottava mutta myös hyvin terveellinen kokemus. "

Tässä tarinani. Uskaltakaa unelmoida ja toteuttakaa unelmianne, mitä ne ovatkin. Ei sen tarvitse olla näin radikaalia tai suurta, eikä hyppyjen näin pitkiä, vaikka jollain se hyppy voi olla vielä pidempi. Eläkää rohkeasti vaikka kuinka pelottaisi. Uskaltakaa tehdä virheitä ja eksyä polulta. Aina löytyy syitä olla tekemättä. Miettikää, ovatko ne oikeita syitä vai kumpuavatko pelosta? Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Muistakaa,  että aina löytyy vastavoimia. Aina löytyy niitä, jotka haluavat säilyttää asiat ennallaan ja kampittaa suunnitelmianne. Ymmärtäkää, että sekin kumpuaa usein pelosta. Muutos elämässänne tarkoittaa muutosta myös ympäristössänne, eikä se ole useinkaan pahasta, vaikka pelottavaa onkin. Älkää kuitenkaan tallatko muiden sielua. Sydämen äänen kuuntelemiseen ei tarvita kyynärpäätaktiikkaa. 

Mutta teillä on vain yksi elämä elettävänä ja aikaa on rajallisesti. Kuunnelkaa sydäntänne ja seuratkaa sen opastamaa tietä. Kuunnelkaa vihjeitä ja nähkää ihmeitä ympärillänne - universumilla on omat tapansa viestiä. Kun teette päätöksen ja otatte sen ensimmäisen askeleen, universumi tulee avuksi. Asiat alkavat vain tapahtua ja sujahdatte elämän virtaan, mikäli toive nousee vilpittömästä sydämestänne. Elämästänne ei tule välttämättä helpompaa, mutta siitä tulee taatusti täydempää ja mielenkiintoisempaa!

Tulipa paatosta. Ja fraaseja. Mutta sydämestä :).