Minua pyydettiin sähköpostissa kertomaan tarinani ja kuinka päädyin tänne. Ajattelin, että ehkä se kiinnostaa jotain muutakin ja kopioin osan kirjeestäni tänne vähän muunneltuna. Jotain henkilökohtaisia juttuja otin pois. Tarina on edelleen kirjeen muodossa ja puhekielellä kirjoitettu. Kuvaton ja pitkä juttu. Jos et jaksa lukea tarinaani, lue kuitenkin viimeinen kappale :).
"Oma tarinani sitten. Tästä tulee varmaan aika pitkä juttu… Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, oikeastaan maaseudulta, mutta asunut koko aikuisikäni kaupungissa. Piirtäminen ja maalaaminen oli aikoinaan se mun juttu, haaveeni oli lähteä taideteolliseen ja sille uralle, mutta jossain mutkassa luovuin haaveestani ja opiskelin toimintaterapeutiksi, kun en oikein muutakaan keksinyt. Olen opiskellut myös kognitiivista psykoterapiaa, mindfulnessia ym. ym. Ei sen puoleen, olen ollut varmaankin ihan hyvä terapeutti (kuka sen kissan hännän jne..), mutta kuitenkin mulla on ollut tunne, että olen jossain vaiheessa päästänyt irti unelmastani.
Tämä elämämme on kuitenkin niin mielenkiintoisesti rakennettu, että yleensä emme pääse karkuun elämänsuunnitelmaamme. Saatamme valita vähän pitkiä polkuja ja sivukujia, mutta samat asiat tuodaan eteemme yhä uudestaan - mikäli näin on tarkoitus. Eikä ne harhapolutkaan ole mitään turhia, kaikella on tarkoitus ja yksi asia johtaa toiseen. Keskellä sitä välillä päämäärätöntä vaellusta asiat saattaa tuntua merkityksettömiltä, mutta kun jälkeen päin katsoo taaksepäin, tulee usein tunne, että ahaa, just noinhan sen piti mennäkin...
Olin jo kymmenisen vuotta sitten suunnittelemassa Norjaan muuttoa, mutta Oulussa asuva äitini houkutteli minut Ouluun. Oslo tai Oulu, sama kai tuo, ajattelin silloin. Suhde oli päättynyt, unelmien työpaikka meni alta ja olin totaalisen kyllästynyt Helsinkiin ja samaa toistavaan elämääni siellä. Oulun aika oli monella tavalla raskasta mutta myös tosi merkityksellistä. Olen aina, ihan pienestä pitäen, ollut "henkisen tien kulkija" (en uskonnollinen kuitenkaan), mutta myös vähän pelännyt näitä henkisiä juttuja. Oulussa ystävystyin kuitenkin ihmisiin, jotka ovat avanneet minulle uusia hienoja, tuntemattomia ovia. Tämä henkinen tie kulkee nykyään tässä maallisen elämäni rinnalla (tai sisällä) ja on tosi merkityksellinen, mutta luonnollinen osa elämää. Ei sen enempää tai vähempää. Pyrin zeniläiseen elämäntapaan, välillä onnistuen paremmin, mutta usein aika heikosti… Tämä oli Oulun aikani merkityksellisin juttu. Ja tietenkin se, että suhteeni äitiini muuttui huomattavasti paremmaksi. Äidin ja tyttären latautuneesta suhteesta aikuiseksi ystävyydeksi.
Vaikka Norja on jollain tavalla kummitellut läpi elämäni, en ollut käynyt täällä kuin kerran. Nuorena 17-vuotiaana Pohjois-Norjassa. Oulussa meillä oli tapana käydä kahden työkaverini kanssa ratsastusvaelluksilla ja kerran kaverini ehdotti ratsastusreissua Norjaan. Hänen siskonsa naapurissa oli vaellustalli. Pistin hanttiin viimeiseen asti. Oli muka niin hankalaa ja tekosyitä löytyi. Kaikki muut oli jo ostaneet liput. Kissanhoito-ongelmat oli viimeinen hyvä tekosyyni olla lähtemättä, kunnes yksi ystäväni tokaisi yllättäen baarissa seisoessamme: "Toivoisin melkein, että lähtisit johonkin reissuun, että pääsisin hoitamaan kissojasi". No, se oli sitten selvää.
Vielä autossa matkalla kentältä tänne, totesin, että Norjassa on ihan nättiä, mutta vähän pikkusievää minun makuuni. Tämä ei herättänyt mitään suuria tunteita. Mutta sitten tultiin Valdresiin. Tämä on n. 130 km Oslosta luoteeseen, sisämaan vuoristoa. Tästä kun jatketaan eteenpäin, tullan pian Jotunheimenin kansallispuistoon ja Norjan korkeimmille huipuille. Oltiin silloin täällä viisi päivää. En pystynyt nukkumaan ollenkaan, vaan istuin kaikki yöt rappusilla tuijottaen tähtitaivasta ja kuunnellen hiljaisuutta. Käytiin Jotunheimenissa ja mykistyin. Totesin, että nyt voin kuolla. Nauroin silloin , että onneksi nukun psykiatrin vieressä, jos nimittäin pamahdan valvomiseni takia psykoosiin. Ja jonkinlaiseen "psykoosiin" varmaan pamahdinkin, enkä ole siitä vieläkään toipunut...
Ihmeellisiä asioita tapahtui. Käytiin katsomassa paikallista 800-vuotiasta maagista sauvakirkkoa. Kun lähestyin kirkon portaita, eteeni lennähti peipponen ja istahti kirkon portaille. Se istui siinä metrin päässä minusta eikä päästänyt minua ovelle. Tilanne kesti varmaankin viisi minuuttia, sitten se lennähti yhden hautakiven päälle istumaan. Seurasin perässä, mutta unohdin katsoa, kuka siihen oli haudattu. Linnuilla on ollut aina erityinen merkitys elämässäni.
Kolmen kuukauden kuluttua tulin tänne uudestaan, taas ihmeellisten sattumusten kautta. Sitten taas kolmen kuukauden kuluttua. Sitten taas kolmen kuukauden kuluttua. Sitten mielessäni alkoi itää ajatus, että mitä jos?
Asiassa ei ollut yhtään mitään järkeä. Olin juuri pitkän kituuttamisen jälkeen tehnyt sopimukset Kelan ja sairaanhoitopiirien kanssa ja yritykseni alkoi lopultakin kannattaa. Minulla olit toimitilat, joissa oli määräaikainen vuokrasopimus. Nyt jo vanha äitini asui Oulussa ja oli minusta riippuvainen. Kesäpaikkani oli äärettömän rakas. Kaikki oli hienosti ja selvää. Mutta ei kuitenkaan ollut. Minulla ei ollut vaihtoehtoa. Oli pakko jättää kaikki ja muuttaa tänne. Ja mainittakoon, että tähän ei liittynyt miestä:).
Ratkaisu ei todellakaan ollut helppo. Tai ratkaisu oli (minulla ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoa), mutta käytännön toteutus ei. No, äiti muutti palvelutaloon Helsinkiin, missä muut lapset ja lastenlapset asuivat. Äitini kannalta ratkaisu oli ihan järkevä - hän oli siinä kunnossa, että palvelutaloon muutto oli edessä joka tapauksessa ja kaikki muu suku ja ystävätkin asuivat Helsingissä. Vaikeaa se oli kuitenkin ja tunsin itseni itsekkääksi roistoksi. Jaoin toimitilat kollegani kanssa ja muuttoni aiheutti hänelle hankaluuksia ja ymmärrettävästi närää. Koko prosessi tuli minulle todella kalliiksi. Oli myös tosi surullista jättää asiakkaani, joiden kanssa oli ehkä pitkäkin ja hyvä terapiasuhde.
Mutta ei ollut vaihtoehtoja. Päätin muuttaa, myin kesäpaikkani (tosi raskas prosessi sekin), pakkasin kotini. Pelkäsin välillä kuollakseni ja heräsin yöllisiin kauhukohtauksiin. Olenko tullut hulluksi? Mitä oikein olen tekemässä? Mutta aina kun epäilykseni kasvoivat suureksi, tapahtui jotain kummallista. Ajaessani töihin, eteeni kurvasi auto, jossa luki "Flyttebil". Norjalainen muuttoauto Kempeleessä aamulla kello kahdeksan :D. Tai mailini sivuun ilmestyi banneri, jossa luki "Unelmoitko muutosta Norjaan? Unelmasi voi toteutua!". Ja sellainen sisäinen rauha sen suhteen, että olen tekemässä oikeaa ratkaisua, vaikka en tiennyt miksi. Aivan käsittämättömiä juttuja ja ihmeellisiä unia.
Sitten muutin tänne. Ajoin ystäväni kanssa autoni Oulusta tänne tammikuun alussa hirveässä kelissä. Se oli varsinainen siirtymäriitti. Ensin asetuin tuonne naapuritilan pihaan pieneen taloon, hyvien ihmisten pihaan, missä keräsin voimiani. Olin käsittämättömän väsynyt. Istuin takan edessä, join yrttiteetä ja kävelin metsässä. Joka aamu herätessäni ihmettelin, miten olen tänne oikein päätynyt. Siinä vaiheessa tunsin kuitenkin, että olen hypännyt elämänvirtaan ja toteutan lopultakin elämänsunnitelmaani. Syystä tai toisesta, tunsin kerrankin olevani ihan oikeassa paikassa ja olen edelleen.
Nyt asun tällä tilalla, jonne tultiin alunperin ratsastamaan. Täällä on tapahtunut kaikenlaista (minusta riippumatonta) draamaa. Emäntä on lähtenyt, isäntäkin on ollut nyt pitkään pois, ja olen yhtäkkiä vastuussa näistä viidestä hevosesta, kahdesta hirvikoirasta ja laumasta kissoja. Erään sortin pehtoori. Tänne piti tulla maatilakauppa ja - kahvila, mutta se ei kaikkien ihmissuhdesotkujen takia ole vielä toteutunut, joten olen juuri nyt vähän tyhjän päällä. Saisin kyllä toimintaterapeutin töitä mutta ajatus vähän vastustaa… todennäköisesti se on kuitenkin edessä.
Ja se maalaaminen. Täällä pikkuruisessa kylässä on "malegrupp" ja meillä käy säännöllisesti taideopettaja. Olen maalannut enemmän kuin vuosiin ja minulla on tunne, että tästä voi tulla vielä jotain isompaakin…
Olen ollut täällä kohta kolme vuotta. Ihan maalla, pikkuisessa kylässä ja kertaakaan en ole ajatellut, että haluaisin muuttaa takaisin Suomeen tai edes suurempaan paikkaan. En yhtään kertaa.
Välillä on ollut vaikeaa. Unelmasta on tullut arkea. Olen ollut vihainen itselleni, kun en ole osannut/voinut käyttää tätä loistavaa tilaisuutta 100%:sti hyväkseni, vaan haahuillut kaikkea turhanpäiväistä. Roikkunut netissä, nukkunut liikaa. Ollut laiska ja saamaton. Antanut vetää itseni näiden tosi outojen ihmissuhdesotkujen keskelle. Tuntenut syyllisyyttä siitä, että en käytä tätä tilaisuutta hyväkseni niin hyvin kuin voisi - joku muu varmaan olisi sen tehnyt, tietenkin. Joku parempi ja fiksumpi. Ja kaikkea muuta, mitä ihmisen mieli nyt tuottaa. Kohdannut monta pelkoani, mutta myös väistellyt monia asioita, koska olen pelännyt kaikkea turhanpäiväistä ja pelkään edelleen.
Itseäänhän ei pääse karkuun. Vaikka ympäristö muuttuisi kuinka, aina sitä joutuu kohtaamaan itsensä ja omat haasteensa yhä uudestaan. Erityisesti ne puolet, jotka yrittää kieltää ja työntää piiloon. Niin se vain menee.
Ja silti tunnen, että olen ihan oikeassa paikassa. Olen tuntenut usein syvää onnea. Olemisen sietämätöntä keveyttä. Syystä, jota en tiedä enkä ymmärrä. Tässä nyt on vaan joku juttu, tässäkin. Ja olen niin äärettömän kiitollinen, että olen uskaltanut ottaa tän askeleen. Että olen päätynyt yhteen noiden hevosten kanssa ja saavuttanut sellaisen yhteyden, jota en koskaan olisi saavuttanut tavallisessa ratsastuskouluympäristössä. Olen hiljentynyt ja herkistynyt kuulemaan ja ymmärtämään myös sanatonta viestintää - sekä eläinten että ihmisten. Oppinut kuuntelemaan intuitiotani.
Olen joutunut kohtaamaan sen, mitä ihmisestä jää jäljelle, kun kaikki tuttu viedään pois. Kun ihmiset näkevät sinussa vain suomalaisen naisen, tietämättä mitään taustastasi, koulutuksestasi, sosiaalisista ympyröistäsi. Pätevyydestäsi ja taidoistasi. Kun olet niin kielitaidoton, että pystyt viestimään itseäsi vain hyvin yksinkertaisesti ja olet muuttunut selkokielisiksi uutisiksi... Kun pystyt viestimään huumorintajuasi ainoastaan silmilläsi, etkä ymmärrä, saati pysty itsellesi tyypilliseen kielellä leikkimiseen ja vitsailuun. Siinä riisutaan aika monta naamiota ja roolia. Se on ollut pelottava mutta myös hyvin terveellinen kokemus. "
Tässä tarinani. Uskaltakaa unelmoida ja toteuttakaa unelmianne, mitä ne ovatkin. Ei sen tarvitse olla näin radikaalia tai suurta, eikä hyppyjen näin pitkiä, vaikka jollain se hyppy voi olla vielä pidempi. Eläkää rohkeasti vaikka kuinka pelottaisi. Uskaltakaa tehdä virheitä ja eksyä polulta. Aina löytyy syitä olla tekemättä. Miettikää, ovatko ne oikeita syitä vai kumpuavatko pelosta? Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Muistakaa, että aina löytyy vastavoimia. Aina löytyy niitä, jotka haluavat säilyttää asiat ennallaan ja kampittaa suunnitelmianne. Ymmärtäkää, että sekin kumpuaa usein pelosta. Muutos elämässänne tarkoittaa muutosta myös ympäristössänne, eikä se ole useinkaan pahasta, vaikka pelottavaa onkin. Älkää kuitenkaan tallatko muiden sielua. Sydämen äänen kuuntelemiseen ei tarvita kyynärpäätaktiikkaa.
Mutta teillä on vain yksi elämä elettävänä ja aikaa on rajallisesti. Kuunnelkaa sydäntänne ja seuratkaa sen opastamaa tietä. Kuunnelkaa vihjeitä ja nähkää ihmeitä ympärillänne - universumilla on omat tapansa viestiä. Kun teette päätöksen ja otatte sen ensimmäisen askeleen, universumi tulee avuksi. Asiat alkavat vain tapahtua ja sujahdatte elämän virtaan, mikäli toive nousee vilpittömästä sydämestänne. Elämästänne ei tule välttämättä helpompaa, mutta siitä tulee taatusti täydempää ja mielenkiintoisempaa!
Tulipa paatosta. Ja fraaseja. Mutta sydämestä :).
Olipas siinä tarinaa kerrakseen! Kiitos siitä, että jaoit tämän meidän kanssamme!
VastaaPoistaElämä on kyllä aika jännä homma - olen joskus omia polkujani kuvatessani käyttänyt vanhan, viisaan hollantilaisen lähetyssaarnaajan ja keskitysleireistä selvinneen Corrie Ten Boomin vertausta siitä, kuinka elämä on kuin ristipistotyö - hän kuljetti ristipistotyötä matkoillaa ja näytti sen nurjan puolen ihmisille kaikkine erilaisine virhepistoineen ja lankojen päättelyineen. Hän totesi, että tällaisena me usein koemme ja näemme elämämme - täynnä sivupolkuja ja virheitä. Sitten hän käänsi työn toisinpäin ja näytti sen hienon työn, jossa kuviot näkyivät selvästi ja kauniisti - se oli se puoli, jollaisena Jumala näki elämämme. Tämä vertaus tuli taas kerran mieleeni, kun tätä sinun elämäntarinaasi.
Niin käy kuin on hyvin - jos on rohkeutta!
Tosi hyvä vertaus tuo ristipistotyö - juuri siltä se on monta kertaa tuntunut :). Olen kuullut tuon kommentin rohkeudesta monta kertaa, ja silti en usko olevani mikään erityisen rohkea ihminen. Melekin päinvastoin. Työnnän useinkin pääni pensaaseen… Pelkäsin ihan hemmetisti, mutta hyppäsin silti. Silmät kiinni ja nenästi tiukasti kiinni pitäen, ihan niin kuin aikoinaan veteen :). Ja hyvin kävi.
PoistaMuutto oli siis pitkän ja monipolvisen kehityskulun tulos ja mitä ilmeisimmin oikea ratkaisu sinulle. Mutta miksi juuri Norja? Mikä nimenomaan täällä veti sinua puoleensa ja jo silloin 10 vuotta sitten? Jos osaat ja haluat kertoa.
VastaaPoistaEn tiedä osaanko sitä oikeastaan kertoa kun en tiedä oikein itsekään. Norja on "kummitellut" elämässäni jo pitkään, vaikka en ole tiennyt Norjasta oikeastaan yhtään mitään. Kuvittelin, että kielikin on hassusti puhuttua ruotsia. Tätä mahdollisuutta on tarjottu minulle monta kertaa, mutta vasta nyt tartuin siihen. Niin kuin sanoin, jos jonkin asian on tarkoitus tapahtua elämässämme, törmäämme samaan asiaan yhä uudestaan. Tavalla tai toisella.
PoistaSilloin kymmenen vuotta sitten se olisi ollut varmaankin työn perässä muuttamista. Ainakin tietoisella tasolla. Nyt se oli jotain muuta. Melkein mielenkiintoisempi kysymys on, että miksi juuri tänne ja tähän kylään. Norjassa on varmasti hohdokkaampiakin paikkoja. Mutta en osaa selittää. Tunsin yksinkertaisesti tulleeni kotiin ja tunnen edelleen. Olen "sujahtanut" tähän uuteen ja täysin erilaiseen elämään kummallisen helposti ja kivuttomasti. Jos uskoo, että olemme eläneet täällä joskus ennekin, niin olen varmaankin elänyt tässä kylässä jonain toisena aikana. Ehkä minun piti tulla maksamaan joku velka, kuka tietää? Tässä on ollut monia n i i n kummallisia käänteitä, että en usko, että minulle annettiin oikein edes vaihtoehtoa. Ja noin yleensä olen kuitenkin kohtuullisen järkevä ja rationaalinen tyyppi. En mikään hurahtaja.
Mutta tämä on vain pelkkää pohdiskelua ja arvailua. Uskon asioita, eikä perustu mihinkään faktaan. Joku pitää varmaan ihan huuhaana.
Mutta never say never. On ihan mahdollista, että matkani jatkuu vielä täältä eteenpäin. Aika näyttää. Mutta juuri nyt tuntuu oikein hyvältä - katsotaan, miten marraskuun lopulla… :D.
Aivan ihana tarina, kaikkine hankaluuksineenkin. Irtiotto Suomen pienista ympyroista ja tutuista rutiineista on vaikea tilanteessa kuin tilanteessa (vaikka kuinka se olisikin oma paatos), mutta varsinkin jos taustalla on viela muita vaikeita paatoksia kuten sinulla. Mielenkiintoista kylla lukea, kuinka hyvin erilaisia polkuja kulkemalla voi paatya niin samanlaiseen paikkaan - kotiin. Ja kuinka samanlaiset ajatukset paassa pyorivat - elamasta on nautittava viela kun pystyy ja kaikilla niilla mutkilla elamassa on merkityksensa. On vain heittaydyttava pois siita oravanpyorasta, jota vanhaksi elamaksikin ehka voisi kutsua, ja annettava elaman kuljettaa. Se on ainoa tapa paatya siihen "oikeaan" paikkaan. Tai ehkapa tama onkin jonkinsortin luonteenpiirre joka on yleinen meissa jotka kotiaan ulkomailta etsivat - pitaa olla vahan "hullu" etta nain jattaa kaiken taakseen. Mutta usein se kylla kannattaa!
VastaaPoistaKiitos :). Tämä on yksi tarina ja ehkä esimerkki siitä, että unelman toteuttaminen ei aina ole helppoa ja yksinkertaista. Se vaatii usein rohkeutta, ponnisteluja ja isoja päätöksiä.
PoistaAina on ollut niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät, ja molempia tarvitaan. Uudet alueet olisivat jäänneet löytymättä ja ihmisrotu degeneroitunut jos kaikki olisivat aina jääneet, mutta toisaalta pellot viljelemättä ja kaupungit perustamatta, jos kaikki olisivat lähteneet… Mutta lähteminen ei sinänsä ole mikään itseisarvo - unelmia on monenlaisia ja niitä voi toteuttaa siinä ihan lähipiirissäkin :).
Kiitos, Hanne, kun jaoit tämän elämäsi tarinan meille! Olet tehnyt rohkeita päätöksiä ja irtiottoja, kuunnellut sydämesi ääntä ja hypännyt tuntemattomaan. Jalat ovat löytäneet kalliopohjan ja tunnet olevasi nyt oikealla paikalla.
VastaaPoistaItse olen arka heittäytymään uusiin tilanteisiin, mutta ehkä juuri tällä paikalla ja tässä elämäntilanteessa on kaikkein paras olla. Nuorena kokeilin siipiäni Saksassa au pairina, mutta palasin kotiin, löysin aikanaan puolison, jonka kanssa asutaan maalla hiljaisuudessa, metsän naapurissa.
Kaikkea hyvää ja kaunista elämäsi poluille! Halauksin Piipe <3
Ja se on ihan ok :). On hienoa, jos on tyytyväinen elämäänsä eikä tunne tarvetta lähteä! Muutto ulkomaille oli minun unelmani, eikä siinä ole mitään erityisen "hienoa".
PoistaHalusin ehkä kannustaa ihmisiä toteuttamaan unelmiaan - mitä ne ikinä ovatkaan. Jollain se voi olla runojen kirjoittaminen, jollain uusi työpaikka tai ammatti, jollain joogan aloittaminen.
Me vain niin usein tallaamme omia unelmiamme, koska pelkäämme jotain. Epäonnistumista, arvostelua, mitätöintiä, epävarmuutta… kuka mitäkin. Ja loppupeleissä elämä on kuitenkin hyvin epävarmaa. Varmoja emme voi olla kuin juuri tästä hetkestä. Tai jos jäämme odottamaan sitä oikeaa hetkeä kovin pitkäksi aikaa, yhtäkkiä huomaamme, että elämä meni jo. Elämä on ohi ja muistikirja täynnä niitä juttuja, mitä olisimme halunneet tehdä tai kokea.
♥ Paljon viisaita sanoja. Elämä kuljettaa ja kantaa, kun antaa sille siihen mahdollisuuden.
VastaaPoistaNiin se tekee. Pitää vain uskaltaa hypätä ja luottaa. Ei se ole aina helppoa ja usein pelottavaakin, mutta elämä kantaa :).
PoistaKiitos tästä tarinasta! Sitä yhtä kappaletta voisi vielä työstää (ei tekstissä vaan elämässä), missä kerrot että olet vihainen itsellesi laiskuudesta ja saamattomuudesta... kun kerran harhapolutkaan eivät ole turhia ja kaikella on tarkoituksensa.
VastaaPoistaSitten se säädytön kysymys: millä sinä elät? Minua aina kiinnostaa käytännön toteutus elämänmuutoksessa. Paljon on tarinoita siitä, kuinka lopetettiin työt ja muutettiin metsämökkiin viljelemään perunoita, mutta olen nähnyt vain Kaarina Davisin laskelmat siitä, miten se on taloudellisesti mahdollista. Kysyn tietysti siksi, että lopettaisin itse työt, jos vain keksisin kuinka se toimii. Vastaat jos haluat.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaNuo itsesyytökset kuuluvat ihmisenä elämiseen ja mielen tapaan toimia. Jos puhuisimme toisille niin kuin usein puhumme itsellemme, niin huh huh… Mutta se on asia, jota minun pitäisi vielä työstää - kyllä vain :). Jollain tasolla tiedän, että kaikella on tarkoituksensa - myös laiskottelulla, mutta kyllä mulla olisi hetkittäin varaa vähän skarpatakin :). Ja usein se toimettomuuteni johtuu niistä peloista. Jos joku pelottaa, niin jätän tekemättä. Esimerkiksi tuo maalaaminen. Löydän itsestäni edelleen sen armottoman kriitikon, joka kuiskii korviini: "mitä jos siitä tuleekin ihan huono? Kuvitteletko olevasi joku taiteilija vai?".
PoistaJuu saa kysyä, ei tämä ole mikään salaisuus. Aina saa kysyä - vastapuoli sitten päättää haluaako vastata - on oma mottoni. Möin sen kesäpaikkani. Sijoitin osan asuntoon Suomessa, joka on nyt vuokralla ja vähän jäi yli. Olen myös tehnyt työtä tällä tilalla - tosin aika vähän tunteja. Elän myös hyvin yksinkertaisesti, eikä täällä nyt ole mitään suurempia tarpeita tai houkutuksia. Olen tietenkin ollut etuoikeutettu, koska minulla oli mitä myydä ja olen voinut pitää sapattia.
MUTTA nämä tekemäni ratkaisut eivät ole olleet millään muotoa taloudellsesti järkeviä Jos olisin miettinyt vaurastumista ja eläkepäiviä olisin jatkanut yrittäjänä Oulussa, hankkinut ihan hyvin, antanut kesäpaikkani arvon nousta. Olisin nyt rahalla mitattuna huomattavasti rikkaampi, mutta muuten ehdottoman paljon köyhempi.
Mutta Norjaan muutto olisi ollut ihan mahdollista ilman mökin myyntiäkin. Olisin päässyt varmasti heti töihin, puhuinhan ihan hyvää ruotsia. Täällä hankkii hyvin ja silläkin tavalla olisin voinut vaurastua. "Veikkasin väärää hevosta" ja luulin, että työllistyn tällä tilalla ja alan pyörittää sitä kahvilaa, mutta elämällä oli erilaiset suunnitelmat. Aina emme saa sitä mitä haluamme, vaan usein sitä mitä tarvitsemme :). Mutta nyt ne "oikeat" työt on varmaan edessä - ainakin väliaikaisesti. Katsotaan, mitä elämä tuo tullessaan. Luotan edelleen siihen suurempaan suunnitelmaan.
Mutta luulen, että monet tekevät juuri samalla tavalla. Esim. jos myy kaksion Helsingistä, saa sillä rahalla aika kivan mökin jostain maalta. Monet voivat nykyään tehdä etätöitä ja elämä maaseudulla tulee huomattavasti halvemmaksi kuin Helsingissä. Ne ovat valintoja.
Toki on ihmisiä, joiden elämä on niin tiukkaa ja elämäntilanne sellainen, että ei ole varaa tehdä isoja elämänmuutoksia, eikä kaikilla tarvettakaan. Mutta ehkä silloinkin voi miettiä, että onko itsellä olemassa jotain pientä salaista unelmaa, jonka voisi ehkä toteuttaa? Tässä toimii usein lumipalloefekti ja asiat alkavat johtaa toiseen. Ja kuten sanoin: kun itse otamme sen ensimmäisen askeleen - edes pienen ja teemme sen sydämestämme, niin universumi tulee kyllä avuksi. Siihen uskon :).
Tästähän syntyi mielenkiintoista keskustelua!
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaOlipa mukaa kuulla tarinasi, tai osa siitä ;)
VastaaPoistaBlogiasi on ollut äärettömän mielenkiintoinen seurata, Kiitos siitä!
Kiitos itsellesi lukemisesta ja nyt kommentoinnista! Juu, no ei se todellakaan ole koko tarina, mutta ehkä tarina tästä Norjaan muutosta :). Hetken mietin, haluanko kertoa itsestäni noin paljon, mutta toisaalta miksi ei, olenhan aika avoin ihan oikeassakin elämässä. Ehkä nuo iänikuiset kukka- ja hevoskuvatkin tulevat vähän mielenkiintoisemmiksi, jos vähän tietää, kuka niiden kuvien takana oikein on :).
PoistaIhana kirjoitus ja mielenkiintoinen tarina sinulla! Mukavaa kun postasit tämän, pisti myös vähän miettimään asioita...
VastaaPoistaKiitos! Hienoa jos pisti miettimään! Jos yksi edes vähän miettii, niin kirjoitus on lunastanut paikkansa :).
PoistaOijoi, ja kiitos etta jaoit taman!
VastaaPoistaNuo viimeisten kappaleiden ohjeet ovat kylla niin hienot ja todet.
Mina olen tehnyt noita hyppyja elamani aikana useamman, pienia ja suuria, mutta nyt on takana se kaikkein suurin ja jalat eivat viela maassa. Katselen, etta mihinkohan tasta lahtisi uimaan tai minne virta vie, vai vahan kumpaakin?
Myötävirtaan on helpompi uida ja välillä voi sitten lepäillä virran vietävänä :)
Poista