Paljon onnea 4-vuotias Saman Otavan Alla

Ne, jotka ovat facebookissa, tietävät, että facebook nostaa nykyään vanhoja juttuja menneisyydestä uudestaan jaettavaksi. Tänään tuli onneksi muistutus jutusta, jonka olin jakanut 3. joulukuuta 2012, eli tasan neljä vuotta sitten: olin jakanut kaikkien aikojen ensimmäisen blogipostaukseni. Eli tänään on siis blogini 4-vuotissyntymäpäivä!!! Paljon onnea rakas Saman otavan alla!!! Ihan autenttinen tuo ensimmäinen postaus ei ole, blogin asetukset ja ulkonäkö kun on muuttuneet aika monta kertaa tässä vuosien varrella ja tuolloin alussa blogin ulkoinen olemus oli jotain ihan muuta. Mutta 374 postausta, 2356 kommenttia ja 129 261 katselukertaa. Ei mitään isoja lukuja suuressa blogimaailmassa, mutta minulle ihan käsittämätön määrä!

Paljon on tapahtunut neljän vuoden aikana, välillä into blogin pitämiseen on hiipunut, mutta vielä ollaan pystyssä! Aika hienoa, kun ottaa huomioon, että lukijamäärä ei ole räjähtänyt pilviin, enkä ole ansainnut tällä penniäkään: ihan puhtaasta kirjoittamisen ja kuvaamisen ilosta ole tätä jatkanut ja jatkan edelleenkin. Muistan sen, kun olin onnesta soikeana kun kymmenen lukijan raja meni rikki, joten tuo lähes sata kirjautunutta lukijaa ja muut siihen päälle on tosi hieno juttu - olen iloinen teistä jokaisesta ja lukuisista mukavista ja kannustavista kommenteista. En ole näiden vuosien aikana saanut yhtä ainoaa negatiivista tai ikävää kommenttia tai palautetta! Mutta tässä siis luettavaksi se ihka ensimmäinen juttuni, kyllä sen kehtaa vielä jakaa :). Alkuperäinen postaus löytyy täältä.

3.12. 2012

Epätäydellinen adventti

Tänään oli ensimmäinen adventti ja ensimmäisestä adventista alkaa yksi uusi vuodenkierto, kirkkovuosi, joten ehkäpä tämä on hyvä päivä aloittaa myös blogini? Olen suunnitellut tätä jo pitkään, mutta en ole saanut aikaiseksi. Tai uskaltanut. Ajatellut, että tämän pitää olla sitten heti alkuun mahdollisimman täydellinen, mutta eihän se niin ole! Tässä maailmassa on hyvin vähän mitään täydellistä ja jos on, se on yleensä tylsää, koska juuri epätäydellisyys ja särmät tekevät asioista (ja ihmisistä) mielenkiintoisia. Joten tervetuloa seuraamaan pienimuotoista ja epätäydellistä elämääni tästä epätäydellisestä blogista! Lähes täydellisessä maisemassa tosin.

Minulla on pitkään ollut vaikeuksia suhtautua perinteisiin juhlapyhiin ja sellaisiin "pitäisi"- asioihin. Jouluksi pitäisi siivota, jouluksi pitäisi leipoa, adventtina pitäisi olla kynttelikkö ikkunalaudalla. Johtuu varmaan siitä, että tulen kodista, jossa joulu oli iso juttu ja monenlaisten reunaehtojen piti täyttyä, jotta joulu voisi tulla. Isäni kantoi pihaan yleensä ainakin kolme kuusta ennen kuin löytyi se oikea. Paradoksaalista kyllä, äitini mielestä juuri se epätäydellinen kuusi oli se täydellisin: käkkäräinen ja naavainen, vähän vänkyrä jossa oli mielellään käpyjä latvassa. Joulun lähestyessä valmistelut muuttuivat lähes hysteerisiksi ja jouluaattona joulu oli joka paikassa paitsi sydämissä. Sinne se pääsi laskeutumaan yleensä vasta jouluaattoyönä, kun aattohuipennus oli ohi: kylmää kinkkua ruisleivän päällä uudessa yöpaidassa yhdessä rentoutuneiden vanhempien ja sisarusten kanssa. Itse olen aina halunnut ajatella, että joulu tulee vähemmälläkin hössöttämisellä ja vienyt sen sitten vähän toiseen ääripäähän. Niin kai me yleensäkin toimimme. Eilen huomasin kuitenkin peseväni lattioita mäntysuovalla. Pesin verhot. Pyyhin ikkunat sisäpuolelta. Kuurasin takkaa. Hmmm?

Tänään aamulla laitoin adventtikynttelikön ikkunalle, mutta se ei syttynytkään. Huomasin pettyväni! Etsin epätoivoisesti varalamppua, mutta en löytänyt. Ja täällähän ei ole kaupat sunnuntaisin auki - onneksi. Ei auttanut kuin sytyttää tavalliset kynttilät, laittaa tuli takkaan ja keittää kahvit. Radiosta tuli jumalanpalvelus. Hoosiannaa en kuullut, mutta lauloin sen itse. Epätäydellisen täydellinen 1.adventtisunnuntai.

Olen päättänyt kääntää takkini ja alan taas kaivaa muististani vanhoja perinteisiä tapoja. Olen ne kerran oppinut. Maltillisesti ja stressittömästi kuitenkin. Ne rytmittäköön vuodenkiertoni ja sitokoon minut kotimaahani ja sukuni naisten ketjuun. Teen sen myös kunnioituksesta heitä kohtaan, jotka ovat jo vuosisatojen ajan kävelleet näillä pihoilla, tämän virran rannalla ja näiden vuorten sylissä. Vaikka perinteissämme on norjalaisten kanssa eroja, on niissä enemmän kuitenkin yhteistä. Tervetuloa perinteinen Joulu!

ps. heräsin aamulla traktorin ääneen, mikä on poikkeuksellista sunnuntaina. Vanha isäntä oli noussut aikaisin viedäkseen peuroille heinäpaalin syötäväksi. Olihan adventti ja kova pakkanen. Kaiken uutisista virtaavan pahuuden keskellä on rauhoittavaa huomata, että on paljon myös hyviä ihmisiä. Ihmisiä, jotka oikeasti välittävät.

Hevosia sumussa

Olen viikonlopun yrittänyt vangita sumua kankaalle öljyväreillä. Kun menen taidekurssille ja muut maalaavat puun tai talon, opettelevat tekniikkaa, pitää minun maalata sumua. Ja tehdä maalaus, jossa on sanoma - siinä tekniikan opettelemisen rinnalla, öljyvärit kun eivät todellakaan ole hallussa. Ja meinaan sitten heittää maalaukseni seinään monta kertaa, koska en saa sumua onnistumaan, sisäistä kuvaa siirrettyä kankaalle, eikä se sanomakaan tahdo välittyä. Voisikohan sitä rimaa joskus vähän laskea? Niinpä laitan tähän nyt valokuvia aika tasan vuoden takaa. Tuolta sen sumun pitäisi näyttää.

Viikonlopun yhdeksän hevosen hoitopesti sujui pääsääntöisesti hyvin. Tänään aamulla menin syöttämään naapurin hevoset kahdeksan pintaan, ja omat hevoset söivät rauhallisesti tarhassaan. Ajattelin käväistä pikaisesti ennen aamiaista. Kun olin just saanut heinät naapurin hevosten eteen, näköpiiriini ilmestyi ylimääräisiä hevosia. Tiedättekö tunteen, kun näkee jotain, mitä ei oikein voi uskoa, sitä laittaa silmänsä kiinni ja avaa ne hitaasti uudelleen, toivoen, että silmissä oli vaan jotain vikaa. Niin tein nytkin, mutta avatessani silmäni, näin edelleen viisi ylimääräistä hevosta. Nämä omat hevosemme tulivat perässäni naapuriin - ajattelivat kai, että siellä on paremmat murkinat. Tai mitä lie. Juoksivat muutaman mutkan kautta naapurin tyhjään tarhaan, ja siellä ne sitten olivat kaikki yhdeksän hevosta samassa pienessä pihassa. 

Ei taas tiennyt, olisiko naurattanut vai itkettänyt. Olisinko ollut vihainen vai imarreltu. Varmasti vähän kaikkea. Välillä nauratti ihan älyttömästi ja välillä raivostutti. Hevosilla oli hauskaa ja ne selvästi olivat iloisia tempauksestaan. Hyvä juttu - vähän vaihtelua! Ei ne mihinkään karanneet, tulivat vain mukanani syöttämään naapurin hevosia. Eikä naapurinkaan hevosia tuntunut häiritsevän. Tuhatkiloiset ardennenhevoset (korjattu, kyseessä siis ardennen ei bretagnen hevoset :) ) innostuivat laukkailemaan tarhassaan ja heittelemään ilopukkeja - siinä tanner tömisi.  Kaksi naapuriin äskettäin muuttanutta vuoden ikäistä varsaa ihmettelivät moista menoa ja yrittivät välillä vähän hirnua kimeällä äänellä. Jos siellä olisi vaikka äiti kaikken noiden hevosten joukossa? 

Vaikka hevosemme juoksivat hyvin hallitusti perässäni, viiden hevosen kotiin palauttaminen ei sujunut ihan yhtä hallitusti. Yritin toimia pillipiiparina, mutta ei mennyt läpi. Piti soittaa ystävä hätiin ja hakea kotoa kättä pidempää, sillä välin kun hevoset söivät naapurin hevosten talviheinät ja sotkivat kasvimaan. Sitten mentiin kaksi kerrallaan takaisin kotiin ja laakson sunnuntaiaamu täyttyi hirnunnasta, kun osa porukkaa oli väistämättä hetken eri paikassa kuin se toinen osa. 

Taidekurssille pääsin tunnin myöhässä ja nyt kroppaa särkee, kuin paremmankin urheilusuorituksen jälkeen. Kello on kymmenen, mutta taidan painua nukkumaan. Ehkä näen unta sumussa laukkaavista hevosista?

Karu todellisuus

Viikko sitten olin vielä Italiassa ja siellä oli + 27 astetta lämmintä, nyt sitten tämä… Täällä laaksossa talvi ei kolkuttele kulman takana tai tuoksu tuulessa, vaan lumiraja alkaa yksinkertaisesti valua tänne alas, vääjäämättömästi. Täällä alhaalla vielä ruiskaunokit, tuoksuherneet, kehäkukat, lehtikaalit ja mangoldit sinnittelevät, mutta tuolla rinteessä vesi tulee alas jo lumena. Tai ainakin räntänä. Mutta on täysin mahdollista, että ei se tuolta ylhäältä enää sula. Toivottavasti aurinko ei ole nyt lopullisesti poistunut ennen kevättä. Sellaiset kuulaat syyspäivät olisivat paljon  mukavampia, kuin tällainen tuhru keli. 

Samaa tahtia meinaa mieliala laskea, mutta yritän olla antamatta sille periksi. Monet norjalaiset odottaa ihan intona talvea ja hiihtokelejä, mutta mistäs itse löytäisi sen saman innon? Kyllä kai sitä lapsena vietettiin talvet pääsääntöisesti sukset jalassa, mutta jossain vaiheessa se into hiipui. Olisi nimittäin ihan fiksua, täällä kun elää, että opettelisi nauttimaan talvesta samalla tavalla kuin kesästä.

Edessä on odotettu viikonloppu taiteen parissa, meillä on taas viikonlopun maalauskurssi. Iloa vähän himmentää se, että minut on jätetty tänne taas hoitamaan tätä eläinkatrasta. Eikä siinä kaikki, myös naapurin mies päätti lähteä reisuun ja lupauduin hoitamaan senkin hevoset, joita piti olla kaksi, mutta onkin nyt neljä… Joten mulla on taiteilun ohessa hoidettavana yhdeksän hevosta, kaksi koiraa ja viisi kissaa. Se siitä rentoutumisesta. Siinä saa toimia vikkelään, että saa kursin jälkeen hommat hoidettua ennen pimeän tuloa. Ja sormet ristiin, että kaikki sujuu ongelmitta tällä kertaa: sähköt aidoissa ja hevoset aitauksissa. 

Mukavaa viikonloppua misää ikinä ja miten ikinä sen vietättekin!

Värien virtaa

Tein itselleni vuonna 2007 oman elämäni aarrekartan. Sellaisen kollaasin, johon liimailin kuvia asioista, joita haluan elämääni. Siinä on kuvia ateljeesta, hirsiseinistä, valkoisista taloista, hevosista, kasvihuoneesta. Yksi toisensa jälkeen, nuo kuvat ovat alkaneet muuttua todeksi. Ensin sain yhdessä kuvassa olleet pitkät, ruskeat unelmieni kumisaappaat muutama vuosi sitten :D. Sitten muutin tänne norjalaiseen "tuppukylään". Naapurissa seisoo viisi hevosta vapaasti käytössäni, valkoisia taloja riittää. Puutarhakin häämöttää ja hirsiseinistä tulee niistäkin jossain vaiheessa todellisuuttani. Ja täällä on aktiivinen taidekerho, maleklubb. Olen onnekas!

 

 

Maleklubb on sellainen noin kymmenen naisen porukka, ikähaitari viidestätoista reiluun viiteenkymppiin. Joukossa on pari tosi aktiivista, jotka saavat toiminnan pysymään hengissä. Itse en lue itseäni vielä noihin aktiivisiin - tosin nyt päädyin jo yhdistyksen hallitukseen :). Meillä on ollut kaksi kertaa vuodessa viikonlopun kurssi, jolloin Espanjassa asuva norjalainen taiteilija Ellen Hegg tulee meitä opettamaan. Osa porukasta on matkustanut myös Ellenin luo Espanjaan viikoksi maalaamaan. Itsekin haluan vielä joku päivä toteuttaa tuon haaveen. Väliaikoina kokoonnutaan sitten keskenämme ja tilaa voi jokainen käyttää myös täysin vapaasti.

 

 

Näillä viikonlopun kursseilla meillä on aina tietty tekniikka, jota opetellaan. Usein aihekin on jossain määrin valmiina, joten aloittaminen on helppoa. Nyt maalattiin elefantteja. Tai lähes kaikki maalasivat - rohkeimmat poikkesivat aiheesta. Minä en vielä uskaltanut vaan otin varman päälle. Sitäpaitsi rakastan elefantteja. Niiden suuruutta, viisautta ja inhimillisyyttä.  Oli ihmeellinen prosessi, kun kuva alkoi muodostua kankaalle.

 

 

Mainitsin jossain postauksessani, että piirtäminen oli minulle lapsena tärkein asia maailmassa. Olen vuosien saatossa vähän kouluttanut itseäni, mutta sitä lapsuuden intohimoa en ole saavuttanut. Välillä on ollut vuosien taukoja, että en ole tehnyt mitään. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että suurin este tuon intohimon ja maalaamisen riemun edessä on oma vaativuuteni. Milloin tuo sisäinen kriitikko on kasvanut niin suureksi, että se vie kaiken tilan luovuudelta ja ilolta?

Mutta kun tuollaisella viikonlopun kurssilla päääsee alkuun, niin ah ja voi! Onko suurempaa nautintoa! Vaikka sitä välillä repiikin itseään hiuksista luomisen tuskassa, koska päässä niin selvänä oleva kuva ei suostu siirtymään kankaalle. Mutta silti. Kun pääsee siihen flow-tilaan, jolloin tekemisen tila muuttuu olemisen tilaksi ja aika katoaa. Ei vain pysähdy, vaan katoaa kokonaan. Sitä uppoaa siihen tekemiseen täysin ja haltioituu niistä kuvista, joita kankaalle virtaa. Se on upeaa! Se on puhdasta onnea:).

Ja kun kahdeksan ihmistä ovat yhtä aikaa tuossa flowssa, luovuuden virrassa, niin koko paikan energia nousee. Ja siinä tunnetaan sellaista syvää ystävyyttä ja toveruutta iästä ja taustasta riippumatta.

Maanantaina heräsinkin sitten toinen sierain aivan tukossa ja kun se lopulta aukesi, se ei enää suostunut menemään kiinni. Hirvittävä nuha tuli ja yllätti minut niin, että en ehtinyt kaivaa edes sitä valkosipulia kaapista. Päivitin facebookiin, että ensin alkoi virtaamaan luovuus ja sitten nenä.

 

 

No, joogaopettajaystäväni kysyi heti, että kumpi sierain oli tukossa. Vasen se oli, ja on edelleen. Nuhani on hyvin toispuoleinen. Vasen sierain on kuulemma yhteydessä oikeaan aivopuoliskoon, ja oikea aivopuolisko on se intuitiivinen, luova ja tunteellinen puoli. Ehkä olin siis intuitiivisesti oikeassa:). Ehkä tuo maalaaminen todellakin vapautti jotain virtauksia tuolla oikeassa aivopuoliskossa, ja nyt voi vain toivoa, että ne luovuuden esteet poistuvat tämän nuhan myötä?  Ainakin tuo maalaaminen vaikutti minuun niin syvästi, että miksipä sillä ei olisi myös fysiologisia vaikutuksia? Ken tietää...

Tai sitten se oli se ateljeetilan kokolattiamatto :D

 

Gamle Guri ja Huldran soitto

Yksi Norjan hienoja erityispiirteitä on se, että muinainen historia, vanhat legendat, myyttiset olennot ja viikinkiaikaiset symbolit ovat edelleen niin voimakkaasti läsnä kaikessa. Esimerkiksi Sauvakirkot eivät ole todellakaan "vain" vanhoja kirkkoja. Niillä kaikilla on on oma sielunsa ja oma tarinansa, niin kuin kerroin jo täällä. Kirkoille on ennen vanhaan annettu jopa nimi, yleensä naisen nimi, ja aikaisemmin myös Reinlin sauvakirkkoa on kutsuttu nimellä "Gamle Guri". Se on pieni, melko vaatimaton sauvakirkko ilmeisesti varhaiselta 1300-luvulta. Mutta silläkin on ihan oma luonteensa, oma taikansa ja oma tarinansa. Aivan ihmeellinen pieni kirkko, joka nököttää ihmeellisellä paikallaan ja näyttää siltä, kuin se olisi juuri nostettu paikoilleen.

 

Tarinan mukaan näin on käynytkin. Ei tosin ihan äskettäin. Vanhan legendan mukaan, se nimittäin rakennettiin toiseen paikkaan, alemmaksi virran rannalle. Huldraväki ei kuitenkaan ollut tyytyväisiä sen sijaintiin, ja niinpä he siirsivät sen eräänä yönä nykyiselle paikalleen.

"Ho er gamal, Reinlikyrkja no,

Ja, mange hundre år.

Og huldrefolket flytte ho,

til staden der ho står."

 "Tässä, missä vanha Reinlikirkko seisoo nyt, jo monta sataa vuotta, niin huldraväki sen tähän siirsi,  paikallee nykyiselleen." (hyvin vapaa suomennos...)

http://no.wikipedia.org/wiki/Hulder

Toisen legendan mukaan kirkkoväki kokoontui jumalanpalvelukseen kirkon valmistuttua. Kun pappi seisoi saarnastuolissaan, kuului ulkoa voimakasta soittoa. Pappi ja seurakuntalaiset ryntäsivät ulos tuon kauniin soiton perässä. He näkivät Huldran seisovan Langebergin korkeimmalla huipulla soittamassa. Musiikki oli niin riipaisevan kaunista, että kukaan kuulijoista ei voinut sitä koskaan enää unohtaa... 

 

Pappi käski Huldraa poistumaan, mistä Huldra suuttui ja heitti jättimäisen kiven kirkkoa kohden. Pappi piti kuitenkin ristiä kohotettuna Huldraa kohden, ja kivi putosi maahan ennen osumistaan kirkkoon. Sillon ilmestyi jättimäinen pukki näkyviin Huldran takaa, se puski Huldran alas vuorelta ja Huldra sai surmansa.

 

Huldran soittamaa melodiaa on soitettu myöhemmin häissä ja muissa juhlissa, ja sitä kutsutaan nimillä Langebergslåtten tai Lyarslåtten.

 

 

Täälläkin arvellaan olleen ensin pakanallinen palvontapaikka, mutta kristinuskon saavuttua Valdrekseen vuonna 1023, se tarinan mukaan hävitettiin ja paikalle rakennettiin kirkko. Nykyisen kirkon arvellaan olevan siis 1300-luvun alusta, mutta kaivauksissa nykyisen kirkon perustusten alta on löytynyt ainakin kahden aikaisemmman kirkon jäänteitä, varhaisimmat 1100-luvulta.

 

 

Kirkon kellotapuli sijaitsee portin yhteydessä - kirkon pihaan saavutaan siis tapulin läpi. Kun itse vierailin Reinlin sauvakirkossa ensimmäisen kerran toukokuussa 2011, ilma oli keväästä huolimatta syksyisen harmaa ja sateinen. Meitä oli paikalla viisi henkilöä. Kiertelin kirkkoa ja huomaamattani muut poistuivat takaisin autolle. Huomasin tämän vasta kun kirkon kellot alkoivat soida. Tapuliin oli ilmestynyt joku soittamaan kelloja, joten en päässyt poistumaan kirkon pihalta.

 

Kuva: http://www.reinli.no/

Seison kirkon kulmalla nojaten ikiaikaiseen seinään katsoen laaksoon ja voimakas tuuli alkoi puhaltaa kasvoilleni. Kellot soivat niin kuin satoja vuosia. Aika katosi. Tuota hetkeä ja tuota soittoa en voi koskaan unohtaa, niin kuin ensimmäiset kirkkovieraat eivät voineet koskaan unohtaa Huldran soittoa.  

 

Kuva: http://www.reinli.no/

Niin Gamle Guri valtasi paikan sielussani ja minun täytyy palata yhä uudestaan tuon vanhan kirkon luokse. Jäin miettimään, kuka mahtoikaan soittaa kirkon kelloja tuona toukokuisena iltapäivänä?

 

 

Lähteet: http://www.reinli.no/ ja http://no.wikipedia.org/wiki/Reinli_stavkirke