Ajan kulku

Taas vierähti viikko, en tajua. Aika menee niin älyttömän nopeasti. Mulla oli tuolla kaapissa purkillinen vitamiineja, jotka on jäänyt syömättä. Just katsoin, että niissä on vielä käyttöaikaa jäljellä, ja kun tänään katsoin uudestaan, että paljonko sitä vielä oli, niin ne oli mennyt vanhaksi 2013! Mihin se kolme vuotta katosi???

Tämä kesäkin on kohta mennyt. Tai riippuu toki vähän syksystä, mutta tässä eräänä aamuna oli kyllä jo niin syksyn kuulautta ilmassa, että alkoi vähän ahdistaa. Jos tästä kesästä meinaa nauttia, niin se on tehtävä nyt. Tänään. Ei kannata odottaa sitä kunnon kesän alkamista, vaan on lähdettävä liikkeelle. Koskaan ei nimittäin aika kulu niin nopeasti kuin sohvalla istuessa ja miettiessä, että mitähän sitä tekisi vai tekisikö vasta huomenna.

Ja niinpä riuhtaisin itseni ylös, lähdin metsään lenkille ja törmäsin lähes ensi metreillä niihin kanttarelleihin, joita olen täällä jo neljä vuotta metsästänyt. Kävelin tunnin tosi reippaasti, paluumatkalla keräsin kanttarellit fleecen sisään, söin vatsan täyteen mustikoita ja metsämansikoita ja kävin rapsuttamassa hevoset. 

Laskut on edelleen maksamatta ja pyykit pesemättä, mutta ne ehtii. Pyörähdän tässä vielä kasvimaatarkastuksella, niin tämä oli lopulta oikein hyvä kesäpäivä.  Ja bloginkin sain päivitettyä.

TallennaTallenna

Tänä iltana

Hullu viikko alkaa olla lopuillaan. Tässä tosin kävi niin onnekkaasti, että tämänpäiväinen työvuoro peruuntui - en tiedä, olisinko jaksanut. Ainakaan kunnolla.

Koirat ja hevoset pakottivat vielä ukkoskuuron jälkeen liikkeelle, ja onneksi pakottivat. Ulkona oli niin käsittämättömän hienoa. Ilman noita eläinystäviä olisin saattanut jäädä sohvalle makailemaan, ja jäänyt paitsi kaikkea tuota kauneutta ja sateen kostuttamaa ilmaa. 

Hetkittäin sitä aina turtuu näihin maisemiin, mutta sitten tulee tällaisia iltoja. Ei sille tunteelle löydy edes sanoja. 

Kaukana kavala maailma.

Hei hulinaa sano halinen

Loma loppui kertarysäyksellä ja työt meinaa nyt vähän häiritä vapaa-aikaa. Kuuden päivän työputki, josta puolet ihan uudessa ja tosi vaativassa paikassa. Lukemattomia avaimia, koodeja, salasanoja, uusia ihmisiä, nimiä ja käytäntöjä. Onneksi Norjassa ovet ei yleensä mene lukkoon kuin avaimella - muuten olisin lukinnut itseni ulos jo monta kertaa.

Ja jotta aika ei kävisi pitkäksi, just tähän kuuden päivän työputkeen ajoittuu myös pesti eläintenhoitajana muiden lomaillessa. Kaksi hevosta, kaksi koiraa, viisi kissaa ja kahdeksan kanaa. Kolmen kultakalan isäntäperhe tuli onneksi tänään kotiin. Toisella koirista tietenkin vielä juoksuaika ja juuri ne kriittiset päivät, joten se on ihan vahdittava. Erinäinen nippu avaimia tässäkin pestissä, ja koko ajan tunne, että olen varmaan unohtanut jotain... joku eläin nyt varmasti nääntyy janoon jossain oven takana, kun en ole muistanut sitä hoitaa...

Tältä illalta on hevoset paijattu ja öljytty, koirat ruokittu ja ulkoilutettu, kissat ruokittu ja kanatkin istuvat kiltisti rivissä orrellaan, joten nyt voi hetken rentoutua. Ainakin yrittää.

No kaksi työpäivää vielä jäljellä, siten on yksi vapaapäivä ja lomailijatkin saapuvat kotiin lemmikkiensä luokse. 

Kaipaus

Istuin penkillä kun Blesen tuli luokseni, työnsi päänsä syliini, huokaisi syvään ja nukahti. Uneksi varmaan viime kesästä. Kaipasi hevosystäviään, laumaansa, minun toimiessa siltana entisen ja nykyisen välillä. Tai ehkä minä olen yksi niistä vanhoista ystävistä, jonkinlainen osa sitä laumaa.

Ymmärrän olevani etuoikeutettu, että olen saanut ja saan edelleen kokea sellaista läheisyyttä ystävyyttä näiden hevosten kanssa. Tunsin taas kerran lähes täydellistä onnea ja palaset loksahtivat paikoilleen. Jotenkin vaan kaikki oli hetken niin selvää, vaikka oma mieleni tekee koko ajan parhaansa sekoittaakseen tätä pakkaa.

Kot kot

Tänne tilalle tuli kahdeksan kanaa. Ne tuli pahvilaatikossa - kahdeksan kanaa samassa pienessä laatikossa. Ei ihme, että ne viettivät viisi ensimmäistä päivää hiirenhiljaa ja kylki kyljessä orrellaan. Odottivat varmaan mitä kamalaa seuraavaksi tapahtuu. Tai sitten ne olivat viettäneet siihenastisen elämänsä tiukassa supussa, eivätkä pystyneet hahmottamaan tyhjää tilaa ympärillään.

Vähitellen ja ruualla houkutellen ne uskaltautuivat tulemaan pieneen ulkohäkkiinsä. Nyppivät heinänkorsia ja juoksivat kiireesti takaisin sisään heti kun joku jossain vähän liikahti. Alkoivat vähitellen kuopia maata ja harjoittaa äänijänteitään. Kaivoivat kuoppia ja ottivat hiekkakylpyjä. Sitten häkinkin ovi avattiin päiväksi, ja maailma laajeni entisestään. 

Nyt täällä juoksee ja kotkottaa kahdeksan onnellista kanaa. Aika usein tuossa keittiön ikkunan alla. Tietävät ihan tarkkaan, mitä sellaiseen oikeaan kanan elämään kuuluu, vaikka ei ne sitä tullessaan osanneet. Kaipa se on johonkin geeneihin kirjoitettu. Perustivat kylpylän lasten hiekkalaatikkoon. Osaavat leikkiä myös kuollutta, mikä tuli todistetuksi kun talon hirvikoira pääsi kerran karkuun. Ensin tuli kauhistuksen kanahäkki, mutta oikealla hetkellä kanat muuttuivat kuolleeksi. Ja selvisivät kaikki hengissä, eivätkä näyttäneet edes traumatisoituneen.

Ja joka aamu kanalasta löytyy kahdeksan munaa. 

Eräänä aamuna ovikello soi. Yksi talon lapsista toi mulle kennollisen tuoreita munia. "Sun ei tarvi maksaa näistä, kun olet niin kiltti kanoille ja hevosille ja muutenkin." Vuorosanat ei ehkä menneet ihan just niin kuin vanhemmat oli ajatellut, mutta ajatus tuli selväksi ja lämmitti kovasti mieltä :). Eläimille kannattaa olla kiltti. Ja lapsille ja kaikille muillekin.

Järki kaukana

Tää on nyt jo vähän vanha juttu, mutta ihan pakko kertoa tästä työpäivän "virkistysreissusta". Tästä on kohta kolme viikkoa, mutta oli sen verran nöyryyttävää, että ei ihan heti pystynyt kirjottamaan. Tosin ei tää nettikään silloin toiminut. Tehtiin asiakkaiden kanssa retki yhdelle lähihuipulle reiluun tuhanteen metriin. 

Alkuhan meni ihan hienosti. Käveltiin hiekkatietä pitkin sellaiset nelisen kilometriä ja olin tyytyväinen, että en ollut laittanut raskaita vaelluskenkiä jalkaan. Sitten lähdettiin nousemaan vähän tiukemmin. Meinasi vähän happi loppua ja jalat mennä maitohapoille, mutta se kuuluu näissä reissuissa toki asiaan. Ylhäällä oli huimat maisemat, kipakka tuuli ja pirun kylmä. Opin taas kerran, että pipo ja hanskat mukaan reppuun, jos mennään yli tuhanteen metriin. Kesälläkin. 

Mutta sitten. Nämä norjalaiset. Päätettiin tulla alas toista, lyhyempää reittiä. Katsottiin karttaa. Huomattiin, että tuolta toiseltakin puolelta tulee alas kaksi polkua, toinen kaartaa oikealta ja toinen vasemmalta. Mutta miksi ihmeessä kiertämään, mennään suoraan alas, kyllä tästä pääsee. Oikastaan vähän.

Järkevänä suomalaisena yritin sanoa, että polut kulkevat siellä, missä kulkevat, yleensä hyvästä syystä. Niin nytkin. Mutta olin vähemmistönä ja oli pakko tyytyä enemmistön päätökseen. Ja sitten lähdettiin suoraan alas.

Voi jumankekka mikä reissu! Onneksi ja ihme kyllä kenellekään ei sattunut mitään. Jos olisi sattunut vaikka nilkka vähän muljahtamaan, niin en ihan ymmärrä, miten se joku olisi saatu sieltä alas. Tai miten kukaan olisi meitä sieltä löytänyt. Tultiin hirveässä ryteikössä pyllymäkeä kun oli niin jyrkkää. Välillä päädyttiin jyrkänteen reunalle keikkumaan.

Tuntia ennen päämäärää alkoi sataa kunnolla ja maasto muuttui vielä liukkaaksi. Olin niin puhki, että meinasi alkaa itkettää ihan pelkästä uupumuksesta. Jupisin itsekseni ja toistelin, että tästä on kyllä fjellvett (mountain code, tunturijärki) kaukana. Ja olikin. 

Päästiin kuitenkin ehjänä takaisin. Reissu kesti reilut seitsemän tuntia, siitä korkeintaan yhteensä tunti taukoa. "Oli vähän väärä reittivalinta lopussa" totesi norjalaiset. No niin oli. 

Joskus on hienoa ponnistella ja ylittää itsensä oikein kunnolla, mutta typeryys ja turha riskien ottaminen on sitten eri juttu.

Ja jos joku miettii, että mikä ihmeen fjellvett, niin "fjellvettreglerne" on tuntureissa liikkuvia varten laaditut yleispätevät säännöt, joilla turhat riskit on vältettävissä. Tuolla rinteillä ja korkeuksissa kun saattaa olla ihan oikeasti vaarallista. Erityisesti tietenkin talvella, mutta myös kesällä. Kyllä sinne joka vuosi useamman elämä päättyy, ja aika monta haetaan helikopterilla alas, kun ei enää omin avuin pääse tai osaa. Meidän reissulla ei noista säännöistä tainnut toteutua yksikään - ihan tuurilla tultiin.

No sitten kun ei enää itkettänyt (salaa), niin sitten nauratti. Ja väsytti. Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Terapiaa

Hevoset, toistaiseksi vain nämä kaksi, ovat palanneet viime kesältä tuttuun lomapaikkaansa. Toiveissa on, että kaksi vanhaa tuttua sieltä edellisestä paikasta vielä liittyy seuraan, niin olisi lauma taas ainakin osittain kasassa. Mullekin tarjottiin taas mahdollisuutta viettää tuolla kesäpäiviä hevospaimenena, ja vaikka en nyt ihan viitsi (uskalla) muuttaa sinne asumaan, niin ilokseni sinne kuitenkin ajelen kuuntelemaan hiljaisuutta ja seurustelemaan hevosten kanssa.

Voin vakuuttaa, että tuonne jää kaikki ahdistukset, alakulot, levottomuudet, eksistentiaaliset kriisit, hermostuneisuudet ja kaikki sellainen turha, millä me ihmiset nyt itseämme aina kiusaamme. Hengitys tasaantuu, mieli rauhoittuu ja elämä tuntuu taas hyvältä. 

Ihan parhaita terpautteja nämä. Hevoset, metsä, hiljaisuus ja tyyni järven pinta.

Taivaallisia näytelmiä

Kuva ystävän ja naapurin ottama

Kertoo jotain tämän kesän säistä, että täällä on vietetty suorastaan saateenkarien juhlaa. Taivaalla on näkynyt kaiken muotoisia, toinen toistaan hienompia näytelmiä. Peltokuvassa, jossa sateenkaari ei heti osu silmään, se on pudonnut alas rinteeseen - se oli vähän vaikea saada toistumaan kuvassa yhtä hienona kuin luonnossa.

Itseäni ei nämä sadesäät ole jostain syystä hermostuttaneet tänä vuona yhtään - en ole oikein edes ajatellut asiaa - en tiedä miksi. Nyt kuitenkin ihan viime päivinä on mieleen juolahtanut ajatus pimenevistä illoista ja vääjäämättä lähestyvästä syksystä, ja alkanut vähän pelottaa, että mitä jos taas? Viime kesähän oli surkeuden huippu säiden puolesta ja talvessakaan ei sitten ollut hurraamista.

Vaikka säille ei mitään voi ja niistä on oikeastaan ihan turha valittaa, niin aurinko ja lämpimät kesäpäivät olisivat kuitenkin meille pohjoisen asukkaille vähän niin kuin välttämättömiä. Silloin kun olisi tarkoitus ladata sitä akkua, jonka varassa jaksaa sitten porskuttaa pitkän ja pimeän talven.

No mutta vielä ehtii. Nyt vaan sormet ja varpaat ristiin, että tulee vielä sellaisia kunnon kesäpäiviä. Ja mielellään ennen koulujen alkua, että lapsetkin pääsevät nauttimaan.

Hienoja hetkiä

Vieraat tuli ja meni. Viikko hujahti hetkessä ja talo tuntui kovin tyhjältä vieraiden lähdettyä. Pari päivää pyörin ja ihmettelin, mitä sitä oikein tekisi, mutta sitten oma arki taas nappasi otteeseensa.  

Käytiin "pakolliset" retket. Nähtiin sauvakirkot, hiljennyttiin Jotunheimenin suuruuden äärellä, kiivettiin lähivuorelle. Kaikki paikkoja, joihin haluan itsekin palata yhä uudestaan. 

On aina yhtä hienoa ja ihmeellistä huomata, millainen vaikutus tällä paikalla on ihmisiin. Kuinka rytmi hidastuu, ilmeet pehmenevät ja unet paranevat. Viikon kuluttua täältä lähtee rentoutuneita, kirkassilmäisiä ihmisiä, jotka vannovat palaavansa. Ja useimmat myös palaavat. Surin osa käymään, ja jotkut jopa jäämään, niin kuin itselleni aikoinaan kävi. 

Vieraat olivat tällä kertaa lähiperhettä. Niitä ihan omia rakkaita. Se tuo vierailuun vielä omaa syvyyttä. Ulkomailla asuessa sitä alkaa nimittäin arvostaa läheisiään ihan eri tavalla, ja täällä asumisen ehdottomasti huonoin puoli on se, että läheiset on niin kaukana. 

Kun kysyin loman loputtua, mikä oli ollut parasta, sain vähän yllättävänkin vastauksen. Parasta oli ollut, kun sai seisoa niin lähellä hevosta ja koskettaa sitä. Katsoa sitä silmiin ja kohdata noissa suurissa silmissä ihan samanlainen sielu, kuin itsellä on. Tämä kommentti ihmiseltä, joka ei ole koskaan aikaisemmin päässyt edes koskettamaan hevosta, mutta joka nyt seisoi pelottomasti hevosen vieressä ja koki olonsa niin suuren eläimen vieressä ainoastaan turvalliseksi. Ne elämän hienoimmat hetket on usein ihan lähellä, jos meillä on vain viisautta, aikaa tai halua nähdä ne.