Hienoja hetkiä

Vieraat tuli ja meni. Viikko hujahti hetkessä ja talo tuntui kovin tyhjältä vieraiden lähdettyä. Pari päivää pyörin ja ihmettelin, mitä sitä oikein tekisi, mutta sitten oma arki taas nappasi otteeseensa.  

Käytiin "pakolliset" retket. Nähtiin sauvakirkot, hiljennyttiin Jotunheimenin suuruuden äärellä, kiivettiin lähivuorelle. Kaikki paikkoja, joihin haluan itsekin palata yhä uudestaan. 

On aina yhtä hienoa ja ihmeellistä huomata, millainen vaikutus tällä paikalla on ihmisiin. Kuinka rytmi hidastuu, ilmeet pehmenevät ja unet paranevat. Viikon kuluttua täältä lähtee rentoutuneita, kirkassilmäisiä ihmisiä, jotka vannovat palaavansa. Ja useimmat myös palaavat. Surin osa käymään, ja jotkut jopa jäämään, niin kuin itselleni aikoinaan kävi. 

Vieraat olivat tällä kertaa lähiperhettä. Niitä ihan omia rakkaita. Se tuo vierailuun vielä omaa syvyyttä. Ulkomailla asuessa sitä alkaa nimittäin arvostaa läheisiään ihan eri tavalla, ja täällä asumisen ehdottomasti huonoin puoli on se, että läheiset on niin kaukana. 

Kun kysyin loman loputtua, mikä oli ollut parasta, sain vähän yllättävänkin vastauksen. Parasta oli ollut, kun sai seisoa niin lähellä hevosta ja koskettaa sitä. Katsoa sitä silmiin ja kohdata noissa suurissa silmissä ihan samanlainen sielu, kuin itsellä on. Tämä kommentti ihmiseltä, joka ei ole koskaan aikaisemmin päässyt edes koskettamaan hevosta, mutta joka nyt seisoi pelottomasti hevosen vieressä ja koki olonsa niin suuren eläimen vieressä ainoastaan turvalliseksi. Ne elämän hienoimmat hetket on usein ihan lähellä, jos meillä on vain viisautta, aikaa tai halua nähdä ne.