Hyvien ihmisten hyvät teot

Taas eletään vuoden hämärintä aikaa. Yksi leuto päivä sulatti lunta ja pakkanen sen taas jäädytti - nyt on todellinen pääkallokeli. Jätänkin suosiolla väliin niin kylämme joulumyyjäiset kuin adventtikirkonkin ja vietän ensimmäistä adventtia ihan täällä kotona. Violetti adventtikynttilä palaa lipaston päällä ja radiossa soi joululaulut. Huomenna vaihdan sitten radiokanavaa ja kuuntelen joululauluja seuraavan kerran vasta jouluna. Ainakin yritän.

Mutta nyt täällä on oikein tunnelmallista. Hevoset rouskuttavat ulkona päiväheiniään, kissat nukkuvat ja kynttilät palavat. Kaikki on ihan hyvin, juuri nyt.

Maailmalla ja politiikassa kuohuu mutta antaa kuohua. Median täyttää pahuus, ennakkoluuloisuus, itsekkyys, valehtelu ja oman edun tavoittelu. Ja ne tavallisten ihmisten tekemät pienet hyvät teot jäävät uutispimentoon.

Kuten vaikka se, kuinka ystäväni kielitaidoton isä oli koiraa ulkoiluttaessaan löytänyt märän ja palelevan nuoren miehen jätesäkin alta pohjoissuomalaisen kaupungin puistosta. Mies oli Sri Lankasta, ja yrittämässä perheensä luo Norjaan. Ystäväni isä vei tämän kotiinsa, lämmitti saunan ja antoi ruokaa. 

Tavallinen suomalainen mies, joka istuu usein jäähallissa kannustamassa suosikkijoukkuettaan. Juuri sellainen mies, joka voisi yhtä hyvin seistä mielenosoituksessa huutamassa Suomea suomalaisille. Mutta hän on valinnut toisin. Tekee aamiaista vastaanottokeskuksessa ja vie apua tarvitsevia kotiinsa lämmittelemään. Tekemättä siitä mitään numeroa, koska niin kuuluu tehdä. Lähimmäistä pitää auttaa. Eikä hän ole ainoa, hyvien ihmisten hyvät teot eivät vain ylitä uutiskynnystä. 

Hyvää ensimmäistä adventtia.

Se taitaa olla sitten talvi...

Talvi tuli  yhtäkkiä ja tilaamatta. Lumi satoi samana päivänä kun palasin lomaltani ja sen jälkeen pakkanen onkin pysytellyt tuolla kymmenessä asteessa. Autoa pitää lämmittää ja sisälläkin meinasi tulla vilu, kun lattialämmitys reistaili.

Aurinko on painumassa vuorten taakse pariksi kuukaudeksi ja jaksaa paistaa tähän pihaan enää hetken aamupäivisin. Mutta jos aurinko ei paistakaan, niin aamuinen tähtitaivas kyllä korvaa sen. Kun kävin aamukuudelta antamassa hevosille aamuheinät, kuu oli jo painut vuorten taakse ja tähtitaivas oli käsittämättömän upea. Seisoin pitkään linnunradan alla ja ihmettelin universumin kauneutta. Kaikki täällä maapallolla tapahtuva ruma ja paha, puhumattakaan omista pikkumurheista, tuntui hetken olevan kovin pientä sen suuruuden rinnalla.

Jos itse vielä vähän arastelen tuota äkillistä kylmyyttä, niin hevosia ja hevostyttöjä se ei tunnu häiritsevän. -12 ja hyytävä tuuli päälle, mutta mitä siitä. Se on sitä norjalaista sisua.

Edelleen Roomasta

Ajattelin, että kirjoitan sitten kotona juttuja Roomasta. Mutta jos Roomaa kokiessa Norja tuntui olevan tosi kaukana, niin sama toimii myös toisin päin:  kun tulin tänne talvisten joulukorttimaisemien keskelle, tuntuu Rooma olevan valovuoden päässä. Ei ainoastaan toisessa maassa, vaan kokonaan toisessa universumissa. On vaikea käsittää, että vielä reilu viikko sitten nojailin Ponte Siston sillankaiteeseen ja yritin imeä itseeni viimeisenä iltana tuota viimeisen kuvan maisemaa ja tunnelmaa. 

Kuvat on suttuisia, hämäriä ja rakeisia, mutta niin on Roomakin. Ja silti niin hurmaava. Mutta oma perspektiivini on tietenkin turistin. Kun juttelin paikallisten kanssa, heidän kokemansa todellisuus on aika lailla toinen. Heille Rooma on myös turisrimassoja, ruuhkia, kaupungin rappeutumista, jäteongelmia, mafiaa, korruptiota, byrokratiaa ja rikollisuutta. 

Käsilaukusta kannattaa pitää kiinni, mutta siitä huolimatta vihannestorin hampaaton mummo antoi rahani takaisin, kun meinasin maksaa vihanneksista ihan liikaa. Nyt pahimman turistikauden ulkopuolella, roomalaiset olivat ystävällisiä ja hymyileviä - tällä reissulla en tavannut yhtään silmiään pyörittelevää tai erityisen tylyä tarjoilijaa tai myyjää.

***

Viime viikolla kävelin ystäväni kanssa Trasteveressa ja erään rakennuksen edessä seisoi sotilaita rynnäkkökivääreineen. Ystäväni sanoi enteellisesti, että olisi hirveää, jos joku alkaisi yhtäkkiä ampua. Sanoin silloin, että yhtä lailla katolta voisi pudota nyt ruukku jomman kumman päähän. Perjantaina Pariisissa joku alkoi ampua. Se olisi voinut tapahtua Roomassakin. Tai Oslossa.

Kun ajoin lentokentältä kotiin, keli oli hirveä ja keskellä tietä vastaan tullutta bussia väistäessäni autoni lähti heittelehtimään. Sain kuitenkin pidettyä sen tiellä enkä törmännyt vastaantuleviin, koska niin oli tarkoitus. Minun aikani ei ollut vielä. 

Marraskuinen Rooma

Kirkonkellot soi, skootterit pärisee, kissat mouruaa ja ihmiset huutelevat toisilleen italiaksi. Asumme aika lailla keskellä Roomaa, ihan sattumalta yhden Rooman pittoreskeimman, pienen keskiaikaisen aukion, Arco degli Acetarin, laidalla. Tuntuu, että koti Norjassa on valovuoden päässä.

Rooma on näin marraskuussa lämmin, mutta vähemmän helteinen, kiireinen, mutta vähemmän ärsyttävä, tuoksuva, mutta ei haiseva. Ja yhtä ihana kuin ennenkin.

Tavallisesta roomalaisesta supermarketista ostetut tomaatit tuoksuvat samalta kuin tomaatit lapsuudessa. Ovat vähän kuhmuisia ja epämuodostuneita, mutta tuoksuvat ja maistuvat senkin edestä. Siinä kiteytyy aika hyvin koko roomalainen elämänmuoto. Vähän rujoa ja kolhiintunutta, mutta tuoksuvaa ja maistuvaa ( ja sitten voi tietenkin miettiä, kuinka hyvin meidän kaupoissa myytävät tomaatit kuvaavat meidän elämänmenoa siellä pohjoisessa :D ). 

Sikäli on kotoista, että meni varmaan tunti, kun kissa ilmestyi oven taakse. Kuinka ollakaan. Ja kun tänään aamulla lähdettiin liikeelle, juoksi se taas kurnuttaen paikalle. Kissa numero kuusi.

Marraskuu

Vaikka marraskuu ei ihan lempikuukauteni olekaan, niin onhan näissä sumuisissa aamuissa kyllä oma kauneutensa. Ja toisaalta, mitä pidemmälle syksy etenee, sitä lähempänä ollaan ensi kevättä. Kahden kuukauden kuluttua voi alkaa taas selailemaan siemenluetteloa... Omaa elämänohjettani "elä hetkessä" saattaa olla aika vaikea toteuttaa näin marraskuussa, mutta niin kai niitä elämänohjeita yleensäkin on. Helppoja teoriassa, mutta vaikeita toteuttaa.

Myös blogin kirjoittaminen on tuntunut viime aikoina kovin vaikealta - tuntuu, että ei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa, vaikka olisihan sitä ihan niin kuin ennenkin. Tämä hiipivä pimeys vaan tuntuu sumentavan ajatuksetkin. Toisaalta en ole blogeja paljon lukenutkaan, saati kirjoitellut facebookiin tai mitään muutakaan - koko some on tuntunut viime aikoina vähän vastenmieliseltä. Netissä liikkuu nykyään niin paljon negatiivista ja suorastaan vastenmielistä kirjoittelua, että se on ikäänkuin saastuttanut mielessäni koko nettimaailman - vaikka eihän se niin oikeasti ole. 

Tästä on seurannut se hyvä juttu, että olen lukenut enemmän ihan oikeita kirjoja. Viimeksi viime vuoden Finlandia-voittajan, Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät". Se oli alkukankeuden jälkeen erinomainen, älykäs, tragikoominen ja viiltävä kuvaus nykymaailmasta ja myös sosiaalisesta mediasta. Ja siitä huolimatta myös erittäin viihdyttävä. Suosittelen lämpimästi. Itsellä se meinasi jäädä ensimmäisen noin sadan sivun aikana monta kertaa kesken, mutta tempasi sitten totaalisesti mukaansa. Joten ei kannata heti luovuttaa, jos siltä sattuisi tuntumaan. Ei alkukaan huono ole, mutta tarina käynnistyy vähän hitaasti.

Ensi viikolla tähän aikaan olenkin sitten taas nauttimassa Rooman valosta ja lämmöstä, joten tähän tulee nyt sitten taas pieni kirjoitustauko.

Hyvää marraskuuta. Yritetään pysyä kaikesta huolimatta positiivisena - maailmassa on tällä hetkellä ihan liikaa negatiivista energiaa.