Madventures

Näin hiihtoloman kunniaksi, ja koska Norjassa asutaan, vielä yksi reippailupostaus. Tänään oli taas upea aurinkoinen päivä ja päätimme ystäväni kanssa lähteä valloittamaan vuortamme.

 

Stamskollen, ensimmäistä kertaa vuonna 2013.

Stamskollen on aika tavallinen paikallinen retkikohde, siellä käy vuoden mittaan paljon väkeä päiväkotiryhmistä lähtien. Korkeutta sillä on n. 450 m, mutta maisemat komeat molempiin suuntiin Begna-joen laaksoon. Vuorelle pääsee kahta eri reittiä. Toinen on lyhyempi, mutta jyrkempi, ja toista kautta on vähän pidempi matka, mutta huomattavasti helpompi kulkea. Mehän valittiin tietenkin se jyrkempi. Se on tunnin kiipeäminen kesällä...

Alkumatkasta joku muukin oli kulkenut tätä reittiä. Päättänyt kuitenkin kääntyä takaisin kilometrin jälkeen hakkuuaukioiden alettua. Mutta mehän ei kännytty takaisin, Suomesta kun ollaan... Ja oli niin kaunis ilma ja komeat maisemat.

No, tällä puolella on paikoitellen tosi jyrkkiä nousuja. Ne oli onneksi metsässä ja siellä ei ollut niin paljon lunta. Mutta sitten siellä oli näitä aukeita paikkoja, ja siellä taas lunta riitti. Ja meillä ei ollut siis lumikenkiä vaan ihan kävelypelillä mentiin. Voin kertoa, että 50 metriäkin on aika pitkä matka hakkuuraivikossa kun lunta on puoleen reiteen...

Syvyysvaikutelmaa ei ihan kuvasta näe, mutta jalanjälkien sivussa näkyy käden jäljet... Välillä jouduttiin etsimään omia polkuja puiden siimeksessä, koska siellä lunta oli vähän vähemmän. Lumen alla oli tosin melkoista louhikkoa ja kaatuneita puita.

Niissä hankalimmissa paikoissa ei kuitenkaan menty veren maku suussa, vaan pidettiin aika tiheään suklaa- ja vesitaukoja. Ja osoittautui, että aerobinen kunto oli kohtuullisen hyvä. Sydän ja hengitys pysyivät menossa mukana ihan hyvin, mutta lihaksista alkoi voima loppua. Viimeiset 30 metriä ennen huippua pidin tauon joka askeleen jälkeen. Siinä taisi hankikin olla syvimmillään. Hymy pysyi kuitenkin kasvoilla koko ajan ja oli oikeastaan aika kivaa.

 

 

Mutta siis tosi, tosi tyhmää! Tuossa olisi voinut käydä huonostikin, jos olisi mennyt nilkka tai jotain. Ja varusteet eivät olleet reitin vaativuuden tasalla. Ja mukana ei tulitikkuja, ei puukkoa, ei yhtään mitään. Ja iltapäiväkin aika pitkällä. Olimme kuin japanilaisturistit ja minä olen kuitenkin entinen partiolainen.... No, keli oli hyvä ja ei siellä mitään lumivyöryvaaraa ollut, mutta kuitenkin. Ei hengenvaraa, mutta ihan kohtullinen riski loukata itsensä tai väsyä totaalisesti. Ja sitten olisi pitänyt kutsua apua ja voi sitä nöyryytystä... No, meillä oli tänään hyvät suojelusenkelit mukana.

 

Tähän vajaan tunnin nousuun meni nyt melkein kolme tuntia.

Ja kun kiipesimme ylös, meillä ei ollut minkäänlaista varmuutta siitä, että toisella puolellakaan olisi polkua. Periaatteessa oli ihan mahdollista, että joutuisiime kahlaamaan myös alas. Ja kello oli jo yli neljä - aikataulu kun oli vähän pettänyt. Onneksi sieltä toiselta puolelta oli polku alas. Muhkurainen kinttupolku, mutta polku kuitenkin.

Mutta vaikka tiesimme olleemme vähän tyhmiä, kyllähän me olimme myös tyytyväisiä itseemme :). Ei nyt olla mitään ihan tyttösiä enään. Eikä todellakaan mitään ekstreme-urheilijoita. Tee ja pulla maistuivat tosi hyvälle.

Ja leima käteen, totta kai. Uskovat sitten alhaalla, missä ollaan käyty :). Bruk beina, käytä jalkojasi!

 

 

No, mehän käytettiin. Kun ajoin takaisin kotiin, jalat piti nostaa autoon käsivoimin. Ja nyt tuntuu ihan siltä, että huomenna on kroppa kipeä...