Kommunikoinnin vaikeudesta

Suomessa asuessani en pitänyt itseäni mitenkään erityisen tuppisuisena. Tervehdin myyjiä, bussikuskeja ja jopa naapureita. Oulussa asuessani tervehdin kolme vuotta vastapäistä naapuria, ennen kuin tämä alkoi vastaamaan tervehdykseeni. "Anteeksi, jäisin pois seuraavalla pysäkillä" ei tuottanut minulle mitään vaikeuksia, vaikka saattoikin kauhistuttaa kanssamatkustajaa, joka ei tiennyt, pitäisikö siihen vastata jotain vai riittääkö vaan, että nousee ylös. Kuulun siis niihin avoimempiin suomalaisiin, vaikka en mikään vilkas karjalainen olekaan.

Sitten muutin Norjaan. Totesin kerran aikaisemmin, että tämän alueen norjalaiset ovat hyvin samantyyppisiä kuin suomalaiset. Pidättyväisiä, hiljaisia ja vähän ujoja. Mutta ei sitten kuitenkaan, koska joissain tilanteissa norjalaiset ovat huomattavasti monisanaisempia ja olen tullut usein tuskallisen tietoiseksi suomalaisuudestani. 

Tässä vähän suomeksi käännettyjä esimerkkejä viestittelystä ihan tuttujen kesken:

"Hei Hanne, kiitoksia viimeisestä ja erittäin hyvää ja jännittävää uutta vuotta sinulle. Toivon, että uusien jännittävien maalauksien tekeminen on sujunut sinulta hyvin. Lähetän viestin kysyäkseni sinulta, mikäli on mahdollista, että voisin taas käyttää maalauksestasi ottamaa valokuvaa kurssini mainostamiseen facebookissa. Suuri halaus! E.".

(Suomeksihan sama menisi: "hei, voinko taas käyttää maalaustasi kurssin mainostamiseen?" Uudet vuodet ollaan jo kerran toivotettu, mitä niitä toistamaan :))

Tai viesti taidekerhomme fb-ketjusta:

Kiitos ja hyvää uutta vuotta myös sinulle! Olen kehystänyt maalaukseni ja siitä tuli superhieno! Kiitos kehystysohjeistasi, on niin hienoa saada sellaisia ohjeita! Tuhannet kiitokset! Katson noita suosittelemiasi kuvia myöhemmin, siitä tulee jännittävää!

Tai sitten tekstiviesti työkaverilta:

"Tuhannet kiitokset kivasta joulukortista ja sitä samaa sinulle. Tuhannet kiitokset monista mukavista hetkistä vuonna 2016, olet ollut täällä kohta vuoden. Olet tosi taitava ja mukava kollega :). Hyvää Joulua Hanne. Halaus!"

(Suomeksi sama: "Kiitos kortista! Hyvää Joulua ja kiitos menneestä vuodesta".).

No kivahan tuollaisia viestejä on saada, mutta ongelma on siinä, että niihin pitäisi vastata samalla tavalla. Kieli tuo tietenkin omat haasteensa, kun kaikki fraasit ei ole vielä hallussa, mutta ennen kaikkea se, että suomalaiselle tuollaiset positiiviset ja ylenpalttiset sanankäänteet ei nyt vain ole luontevia, ja vastaaminen vaatii todellisia ponnisteluja. Ettei vaikuttaisi tylyltä.

Joten sen sijaan, että olisin iloinen saamistani kivoista ja ystävällisistä viesteistä, otsalleni nousee joka kerta tuskan hiki. Voi apua!. En vain osaa vastata yhtä kauniisti ja monisanaisesti, vaikka kuinka yritän. Suomalainen tapa kommunikoida kun on tehokasta ja lyhytsanaista, eikä sillä ole välttämättä mitään epäystävällisyyden kanssa tekemistä (vaikka joskus sitäkin).

Oma tarinansa on sitten se, kun pitää kommunikoida kasvokkain. Siihen kun pitäisi saada vielä se norjalaisten innostunut kiekuva intonaatio mukaan. Monotoninen "Ja, takk" ei ihan aja samaa asiaa. Ei ole helppoa ei. Ainakaan minulle. Mutta yritän opetella, koska tässä asiassa meillä suomalaisilla olisi ehkä vähän oppimisen paikka.

No niin, se siitä. Lyhyestä virsi kaunis.

Viisivuotiskatsaus

Siitä alkaa olla nyt viisi vuotta, kun muutin Norjaan. Päätös tapahtui nopealla aikataululla ja hyvin impulsiivisesti, eikä mulla ollut paljonkaan kokemusta Norjasta, norjalaisista tai mistään muustakaan norjaan liittyvästä. Oikein hävettää, kun sitä nyt ajattelee. Faktahan nimittäin on, että Etelä-Suomesta katsoen Norja on aika kaukana ja monelle myös aika vieras. Pohjoisessa tilanne on vähän eri yhteisen rajan ansiosta. Mutta vaikka Norja oli jäänyt vieraaksi, niin ennakkokäsityksiä minulla toki oli. Tässä vähän yhteenvetoa hyvin subjektiivisesti. Saa kommentoida ja korjata käsityksiäni, jos tarvetta.

Norjan kieli:

Ennakkokäsitys: Olin vakaassa käsityksessä, että norja on hassusti puhuttua ruotsia ja ruotsin pohjalta norjaa on helppo oppia. 

Nykyinen käsitys: No ei ole. Norja on ihan oma kielensä, tai oikeastaan kaksi kieltä, nynorsk ja bokmål, ja noin miljoona toinen toistaan kummallisempaa murretta - joka laaksossa omansa. Bokmål on oikeastaan enemmänkin  hassusti puhuttua tanskaa, koska se pohjautuu tanskan kieleen, ja nynorsk taas sekoitus muinaisia skandinaavisia murteita. Ruotsin ja norjan kielet ovat toki aika lähellä toisiaan ja ruotsin kielen taidosta oli alussa paljonkin apua, mutta se on osoittautunut myös kummalliseksi esteeksi oppia norjaa. Siitä on uskomattoman vaikeaa päästä irti ja olen itse päätynyt sellaiseen sekakieleen, etten edes aina tiedä puhunko norjaa vai ruotsia. Vielä viiden vuoden jälkeen joitain murteita on on tosi vaikeaa ymmärtää, ja varsinkin nopeassa keskustelussa putoan edelleen helposti kärryiltä.

Norjalaiset:

Ennakkokäsitys: Norjalaiset ovat tosi kivoja, sosiaalisia, avoimia ja norjalaisiin on helppo tutustua. Sellaisia iloisia Holmenkollen-norjalaisia.

Nykyinen käsitys: Kyllä ja ei. Norjassa, ihan niin kuin Suomessakin, kansanluonne vaihtelee alueittain, ainakin noin keskimäärin. Noin karkeasti voisi kai sanoa, että rannikolla ja Oslossa ihmiset ovat avoimempia ja puheliaampia, ja täällä sisämaassa pidättyväisempiä. Alue jolla asun, eli Valdres, on kuuluisa siitä, että ihmiset ovat pidättyväisiä, sisäänpäinlämpiäviä ja ulkopuolisen on vaikea päästä sisään yhteisöön. Tällä alueella ihmiset ovat huomattavasti lähempänä umpimielisiä ja hiljaisia suomalaisia, kuin sitä omaa ennakkokäsitystäni norjalaisista. Ne puheliaat ja vilkkaat norjalaiset ovat lähes poikkeuksetta muuttaneet tänne muualta, ja olen ymmärtänyt, että varsinkin muualta tulleille norjalaisille tänne sopeutuminen on ollut vaikeaa. Suomalaiselle tämä on toisaalta ihan kotoisaa...

Mutta myös täkäläiset ovat suomalaisiin verrattuna huomattavasti yhteisöllisempiä, kannustavampia ja positiivisempia. Itse olen usein tullut tuskallisen tietoiseksi omasta suomalaisesta suorapuheisuudestani, lyhytsanaisuudestani ja kehumisen vaikeudesta.

Toisaalta sitten se, että aina yritetään olla kovin positiivisia kasvokkain, eikä epäkohdista puhuta suoraan, kostautuu takanapäin puhumisena ja riitelynä, vaikkapa lehtien palstoilla. Olenkin ajatellut perua paikallislehden tilaamisen, koska se on täynnä riitelyä.

Mutta kaiken kaikkiaan ja keskimäärin norjalaiset, ja myös täkäläiset, ovat kyllä kivoja ja sosiaalisia, ja kun sinut on hyväksytty joukkoon, saat kyllä apua ja tukea, jos vain tarvitset.

Urheilu ja ulkoilu:

Ennakkokäsitys: Norjalaiset ovat urheiluhulluja ja luontoihmisiä.

Nykyinen käsitys: Kyllä. Vielä enemmän kuin olin ajatellut. Varsinkin murtomaahiihdolla on täällä ihan erityinen asema. Varmaan lähes jokainen hiihtää, ja Oslon keskustassakin saattaa törmätä ihmisiin sukset kainalossa. Suomalainen sisu on ehkä sitä, että hiihdetään yksin ja räkä poskella ja sellaisella perkele-energialla, mutta norjalaiset hiihtävät porukassa ja iloisesti, ja laduille mahtuvat niin lapset kuin koiratkin, eikä sauvoilla kauheasti lyödä muita ( niin kuin Suomessa saattaa tapahtua). Stereotypia norjalaisvillapaidassa tai punaisessa anorakissa ulkoilevasta punaposkisesta norjalaisesta on edelleen ihan pätevä.

Toisaalta täällä on paljon myös melkoista ekstreme-asennetta, jossa suomalainen sisu joutuu vähän  uuteen valoon. Monet ovat rautaisessa kunnossa ja tekevät sellaisia hiihto- ja kiipeilyreissuja tuonne tunturiin, että ei voi kuin suu auki ihmetellä ja ihailla. Sää on harvoin esteenä. Ja jos ei ekstremeä, niin sitten mennään ihan vaan lähimetsään ja laitetaan nuotio pystyyn. Lapsia kuljetetaan mukana pienestä pitäen.

Urheilu on myös jonkinlainen tabu ja urheilutähdet puolijumalia. Anteeksi annetaan niin rattijuopumukset kuin doping, tai tuota vimeiseksi mainittua ei tarvitse antaa anteeksi, koska sitä ei täällä käytetä ;). Näin ulkomaalaisena ja varsinkin suomalaisena kannattaa aiheesta olla ihan hiljaa.

Hintataso ja palkat:

Ennakkokäsitys: Norjassa on kallista, mutta myös tosi hyvät palkat.

Nykyinen käsitys: Kyllä ja ei tässäkin.  Suomeen verrattuna jotkin asiat ovat norjassa kalliimpia, mutta ei suinkaan kaikki. Vaatteet ovat aika samoissa hinnoissa, kodintekniikka usein halvempaa, asumisen hintataso riippuu alueesta ja vaikkapa eläinlääkärikäynnit ovat halvempia kuin Suomessa. Ruoka on vähän kalliimpaa, mutta ei siinäkään mitään hirvittäviä eroja ole. Ravintolassa syönti ja juominen sekä tupakointi on kalliimpaa kuin Suomessa. Mutta suomalaisvieraani ovat poikkeuksetta hämmästelleet sitä, että ei täällä olekaan niin kallista kuin Suomessa kuvitellaan.

Palkat on paremmat kuin Suomessa, mutta eivät mitenkään pilvissä ja verotus on kova. Yleinen käsitys varmaan kuitenkin on, että elintaso on täällä korkeampi kuin Suomessa. Riippuu tosin vähän siitä, missä päin maata asuu ja millä alalla sattuu työskentelemään.

Öljyrahat:

Ennakkokäsitys: Norja on rikas maa ja öljyrahat näkyy kaikkialla.

Nykyinen käsitys: No ei kyllä näy, öljyrahat makaa rahastoissa. Tiet ovat usein kurjassa kunnossa ja niitä rahoitetaan usein autoilijoilta kerättävillä tietulleilla.  Norjassa myös on paljon tosi köyhiä kuntia (kuten tämä meidän kuntamme). Just oli lehdessä, että monissa kunnissa opettajat ostavat omilla rahoillaan välineitä kouluun!!! Kun kävin paikallisessa koulussa, hämmästyin sen surkeaa  kuntoa. Pulpetit ja tuolit oli risoja, roskiksina rikkinäisiä ämpäreitä ja muuta vastaavaa. Tässä nykyisessä työpaikkassanikin on nollabudjetti, eli jos haluan tehdä jotain erityistä näiden asukkaiden kanssa (vaikka leipoa), pitää rahat kerjätä näiltä rutiköyhiltä mielenterveyskuntoutujilta tai sponsata itse... Tosin tässä on varmaan eroja kunnittain, ja asiaan vaikuttaa sekin, että norjalaiset ovat vähän suurpiirteisempiä - ei se ole niin justiinsa. 

Terveydenhuoltokin on usein vähän niin ja näin, ja esim. syöpähoidot saattavat viivästyä kuukausitolkulla.

Luonto:

Ennakkokäsitys: Norjassa on hieno luonto

Nykyinen käsitys: KYLLÄ ja vielä paljon hienompi kuin koskaan osasin kuvitella. Enkä ole edes nähnyt niitä hienoimpia paikkoja. Paikallisten mielessä täällä kotikylässäni ei ole mitenkään erityistä, mutta itselläni henki edelleen salpautuu ihastuksesta lähes päivittäin. Norja on upea maa, ja norjalainen luonto on se suurin yksittäinen syy, miksi täällä haluan asua. Tänne kannattaa todellakin matkustaa!

Yllätys tosin on myös se, että luonnonsuojelu on lapsen kengissä. Petoviha rehottaa ja norjassa on paljon ihmisiä, jotka olisivat valmiita ottamaan hengiltä kaikki pedot, ne kun eivät kuulu samaan luontoon vapaana laiduntavien lampaiden kanssa. Keväisin luontoon päästetään lähes 2 miljoonaa lammasta, joista noin 120 000 jää palaamatta, johtuen siitä, että niiden liikkeitä tai hyvinvointia ei useinkaan valvota millään tavalla. Petojen osuus tässä hävikissä on hyvin pieni, mutta siitä moni ei puhu mitään.

Valaanpyynnin puolustajiakin löytyy edelleen, vaikka valassafarit ovat nykyään paljon suurempi ja parempi bisnes kuin valaanpyynti. 

Summa summarum:

Monta juttua jäi mainitsematta, mutta Norja on osoittautunut monessa mielessä aika erilaiseksi maaksi, kuin mitä olin etukäteen ajatellut tai kuvitellut. Siitä huolimatta tänne sopeutuminen on käynyt tosi helposti. Mitään sellaista kulttuurishokkia ei ole koskaan tullut, vaikka ne alun ruusunpunaiset lasit ovatkin pudonneet (jos sellaisia nyt olikaan) - Norja on monessa mielessä niin samanlainen kuin Suomi. Ehkä itseäni on auttanut se, että en alun perinkään lähtenyt hirveästi vertailemaan näitä kahta maata. Suomi on Suomi ja Norja on Norja - molemmissa on hyvät ja huonot puolensa.

Toistaiseksi ei ole tullut kertaakaan mieleen, että muuttaisin takaisin Suomeen, mutta toisaalta sekin on ihan mahdollista. Joskus kielen kanssa tuskaillessa on käynyt mielessä, että pitäisikin ehkä muuttaa Ruotsiin, kun ruotsin kieli tuntuu sujuvan niin paljon paremmin. Ja joskus oikein kurjalla kelillä on käynyt mielessä, että olisko voinut muuttaa johonkin toisenlaiseen ilmastoon samantien...

TallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallenna

Paljon onnea 4-vuotias Saman Otavan Alla

Ne, jotka ovat facebookissa, tietävät, että facebook nostaa nykyään vanhoja juttuja menneisyydestä uudestaan jaettavaksi. Tänään tuli onneksi muistutus jutusta, jonka olin jakanut 3. joulukuuta 2012, eli tasan neljä vuotta sitten: olin jakanut kaikkien aikojen ensimmäisen blogipostaukseni. Eli tänään on siis blogini 4-vuotissyntymäpäivä!!! Paljon onnea rakas Saman otavan alla!!! Ihan autenttinen tuo ensimmäinen postaus ei ole, blogin asetukset ja ulkonäkö kun on muuttuneet aika monta kertaa tässä vuosien varrella ja tuolloin alussa blogin ulkoinen olemus oli jotain ihan muuta. Mutta 374 postausta, 2356 kommenttia ja 129 261 katselukertaa. Ei mitään isoja lukuja suuressa blogimaailmassa, mutta minulle ihan käsittämätön määrä!

Paljon on tapahtunut neljän vuoden aikana, välillä into blogin pitämiseen on hiipunut, mutta vielä ollaan pystyssä! Aika hienoa, kun ottaa huomioon, että lukijamäärä ei ole räjähtänyt pilviin, enkä ole ansainnut tällä penniäkään: ihan puhtaasta kirjoittamisen ja kuvaamisen ilosta ole tätä jatkanut ja jatkan edelleenkin. Muistan sen, kun olin onnesta soikeana kun kymmenen lukijan raja meni rikki, joten tuo lähes sata kirjautunutta lukijaa ja muut siihen päälle on tosi hieno juttu - olen iloinen teistä jokaisesta ja lukuisista mukavista ja kannustavista kommenteista. En ole näiden vuosien aikana saanut yhtä ainoaa negatiivista tai ikävää kommenttia tai palautetta! Mutta tässä siis luettavaksi se ihka ensimmäinen juttuni, kyllä sen kehtaa vielä jakaa :). Alkuperäinen postaus löytyy täältä.

3.12. 2012

Epätäydellinen adventti

Tänään oli ensimmäinen adventti ja ensimmäisestä adventista alkaa yksi uusi vuodenkierto, kirkkovuosi, joten ehkäpä tämä on hyvä päivä aloittaa myös blogini? Olen suunnitellut tätä jo pitkään, mutta en ole saanut aikaiseksi. Tai uskaltanut. Ajatellut, että tämän pitää olla sitten heti alkuun mahdollisimman täydellinen, mutta eihän se niin ole! Tässä maailmassa on hyvin vähän mitään täydellistä ja jos on, se on yleensä tylsää, koska juuri epätäydellisyys ja särmät tekevät asioista (ja ihmisistä) mielenkiintoisia. Joten tervetuloa seuraamaan pienimuotoista ja epätäydellistä elämääni tästä epätäydellisestä blogista! Lähes täydellisessä maisemassa tosin.

Minulla on pitkään ollut vaikeuksia suhtautua perinteisiin juhlapyhiin ja sellaisiin "pitäisi"- asioihin. Jouluksi pitäisi siivota, jouluksi pitäisi leipoa, adventtina pitäisi olla kynttelikkö ikkunalaudalla. Johtuu varmaan siitä, että tulen kodista, jossa joulu oli iso juttu ja monenlaisten reunaehtojen piti täyttyä, jotta joulu voisi tulla. Isäni kantoi pihaan yleensä ainakin kolme kuusta ennen kuin löytyi se oikea. Paradoksaalista kyllä, äitini mielestä juuri se epätäydellinen kuusi oli se täydellisin: käkkäräinen ja naavainen, vähän vänkyrä jossa oli mielellään käpyjä latvassa. Joulun lähestyessä valmistelut muuttuivat lähes hysteerisiksi ja jouluaattona joulu oli joka paikassa paitsi sydämissä. Sinne se pääsi laskeutumaan yleensä vasta jouluaattoyönä, kun aattohuipennus oli ohi: kylmää kinkkua ruisleivän päällä uudessa yöpaidassa yhdessä rentoutuneiden vanhempien ja sisarusten kanssa. Itse olen aina halunnut ajatella, että joulu tulee vähemmälläkin hössöttämisellä ja vienyt sen sitten vähän toiseen ääripäähän. Niin kai me yleensäkin toimimme. Eilen huomasin kuitenkin peseväni lattioita mäntysuovalla. Pesin verhot. Pyyhin ikkunat sisäpuolelta. Kuurasin takkaa. Hmmm?

Tänään aamulla laitoin adventtikynttelikön ikkunalle, mutta se ei syttynytkään. Huomasin pettyväni! Etsin epätoivoisesti varalamppua, mutta en löytänyt. Ja täällähän ei ole kaupat sunnuntaisin auki - onneksi. Ei auttanut kuin sytyttää tavalliset kynttilät, laittaa tuli takkaan ja keittää kahvit. Radiosta tuli jumalanpalvelus. Hoosiannaa en kuullut, mutta lauloin sen itse. Epätäydellisen täydellinen 1.adventtisunnuntai.

Olen päättänyt kääntää takkini ja alan taas kaivaa muististani vanhoja perinteisiä tapoja. Olen ne kerran oppinut. Maltillisesti ja stressittömästi kuitenkin. Ne rytmittäköön vuodenkiertoni ja sitokoon minut kotimaahani ja sukuni naisten ketjuun. Teen sen myös kunnioituksesta heitä kohtaan, jotka ovat jo vuosisatojen ajan kävelleet näillä pihoilla, tämän virran rannalla ja näiden vuorten sylissä. Vaikka perinteissämme on norjalaisten kanssa eroja, on niissä enemmän kuitenkin yhteistä. Tervetuloa perinteinen Joulu!

ps. heräsin aamulla traktorin ääneen, mikä on poikkeuksellista sunnuntaina. Vanha isäntä oli noussut aikaisin viedäkseen peuroille heinäpaalin syötäväksi. Olihan adventti ja kova pakkanen. Kaiken uutisista virtaavan pahuuden keskellä on rauhoittavaa huomata, että on paljon myös hyviä ihmisiä. Ihmisiä, jotka oikeasti välittävät.

Välilasku

Joskus naurattaa tämä elämä. Ympärilläni pyörii nykyään kissoja, missä sitten olenkin. Ja yritän tässä huutaa pienellä äänellä, että minä olen koiraihminen. Olen aina ollut.

Kävin Suomessa jättämässä hyvästejä asunnolleni, entiselle kodilleni. Siellä asustaa tällä hetkellä myös kaksi kissaneitiä. Sisaruksilla takana rankka ja julma elämän alkutaival. Toinen yleensä hyvin arka ja vieraisiin epäluuloisesti suhtautuva kaunotar. Mutta jostain syystä meidän kohtaamisemme oli täynnä rakkautta, heti ensi silmäyksellä - molemmin puolin. Ja nyt on oikein ikävä tätä egyptiläistä kisaajumalaa muistuttavaa, hassua suurikorvaista hurmuria. 

Lentokentällä Oulun konetta odotellessani huomasin, että en tuntenut ollenkaan kuuluvani muiden suomalaisten joukkoon. Mutta jos nuo suomalaiset olisi vaihdettu norjalaisiksi, en olisi tuntenut kuuluvani heidänkään joukkoonsa. Olen päätynyt kummalliseen ulkosuomalaiseen identiteettiin, jossa ei kuulu oikein mihinkään. Aina vieras. Onneksi ei kuitenkaan itselleen.

Ystäviä oli taas yhtä ihana nähdä. Olen onnekas, että elämässäni on kaikki nämä hienot ihmiset. Maantieteellisesti vähän kaukana, mutta kuitenkin lähellä. 

Mutta sitten: koti on täällä ja tänne oli hyvä palata. Parin päivän helle oli saanut koivut vihertämään, valkovuokkomatot täyttivät teiden pientareet, lumihuiput kuvastuivat siniseen veteen ja kurkipari oli palannut pellolle. Matka lentokentältä kotiin oli henkeäsalpaavan kaunis.

Tänään yritän kerätä voimiani, ja huomenna matka suuntautuu Trondheimin suuntaan viikonlopun taideleirille, joten hidas päivitystahti jatkuu vielä tulevan viikonlopun yli.

Voikaa hyvin!

Aarrekartta

Koska tuo tarinani herätti niin paljon mielenkiintoa ja keskustelua, niin jatkan vähän saman teeman parissa. Ulkona sataa lorottaa vettä ja hevoset "leikkaavat" ruohoa taloni ympärillä ja nyt on hyvää aikaa kirjoitella tässä aampupäiväkahvia nautiskellessa. 

Vuonna 2007 avasin Kodin kuvalehden silloisen työpaikkani kahvihuoneessa. Jostain kumman syystä muistan tuon hetken edelleen. Siinä lehdessä oli useampikin kuva, jotka herättivät minussa voimakkaita tunteita ja päätin sillä hetkellä tehdä itselleni aarrekartan. Tiedättekö sellaisen, jossa lehdistä leikellään intuitiivisesti itselle jotenkin merkittäviä kuvia ja sitten niistä valitaan kuvia asioista, joita halutaan omaan elämään. Ne liimataan pahville ja aarrekartta on valmis. Asiaan pitää kuitenkin vähän keskittyä ja miettiä ihan oikeasti, mitä haluaa - tämänkin jutun pitää lähteä sydämestä. Toisten ohjeiden mukaan aarrekartta laitetaan seinälle muistuttamaan itsestään, joidenkin ohjeiden mukaan se piilotetaan johonkin laatikkoon tai kaapin päälle. Itse valitsin viimeisen vaihtoehdon. Toki sitä aina joskus vilkuilin vuosien varrella mutta unohdin sitten, koska se ei tuntunut toimivan.

Nyt seitsemisen vuotta myöhemmin se on kadonnut kokonaan, mutta muistan edelleen siihen liimaamani kuvat ja valitsin nyt sitten korvaavat omien kuvieni joukosta ;).

Kaikki alkoi kumisaappaista. Yhdessä aarrekartan kuvassa istui kaksi ystävystä valkoisen talon kuistilla öljykangastakeissa ja toisella oli ihanat kumisaappaat. Tummanruskeat (olen vähän kenkäfriikki…). No, yhdellä ratsastusreissulla pian tuon aarrekartan teon jälkeen poikettiin ihanassa Butiken på Landet-myymälässä Haaparannassa ja siellä ne olivat heti eteisessä. Ruskeat kumisaappaat ja ainoa jäljellä oleva pari minun kokoani. Maksoivat maltaita, mutta ne oli "pakko" ostaa. Saappaat palvelivat minua vuosia ja olivat hintansa väärti, kunnes viime keväänä rikoin toisen heinikossa piilossa olevaan piikkilankaan. Meinasin itkeä harmista. No. tarvitsin uudet pitkät saappaat. Kävin aika monta nettikauppaa läpi, mutta sillä hetkellä ainoat (!) oikeaa mallia ja kokoa olivat Aiglen vastaavat, jotka oli vielä 60% alennuksessa. Se kävi sikäli sopivasti, että tuossa kuvassa aikoinaan oli nimenomaan Aiglen kumpparit...

Se talo, minkä kuistilla nuo naiset istuivat oli valkoinen. Muistan miettineeni silloin, että se ei näytä kyllä yhtään suomalaiselta talolta, mutta ei se varmaan haittaa mitään... 

Siitä koko idean synnyttäneestä Kodin Kuvalehdestä leikkasin kuvia taidemaalari Inari Krohnin kodista ja ateljeesta. Vanhoja hirsiseiniä ja ruutuikkunat. Pöydillä öljyvärejä ja pensseleitä...

Yhdessä kuvassa oli hevosten silhuetti hämärässä...

Yksi kuva puutarhasta ja kasvihuoneesta. Kasvihuoneen vieressä istui kivannäköinen mies talikko kädessä.  No, puutarha on, mutta kasvihuonetta ei vielä (se on tulossa). Kivan näköisiä talikkoa heluttelevia miehiä on useampikin, mutta ei ehkä siinä mielessä, kun silloin ajattelin. Mutta siinä kuvassa olisi tietenkin pitänyt olla nainenkin…pariskunta siis. Tämän asian tiimoilta pitänee tehdä uusi aarrekartta :D.

Yksi kuva oli Roomasta Tiberin rannalta. Viime syksynähän lähdin sitten vuosien tauon jälkee Roomaan lomalle ja olen taas lähdössä kolmen viikon kuluttua… Asutaan taas siinä Tiberin rannan tuntumassa. Siitä näyttää tulevan jokavuotinen traditio.

Lisäksi aarrekartassa oli erilaisia tunnelmakuvia: antiikkinen tuoli (löytyy), kahvikuppi vanhoilla portailla (jep), koira makaamassa (koiria löytyy mutta ei sitä kuvan koiraa ainakaan vielä). Mutta aika ihmeellisen hyvällä prosentilla kuvat ovat muuttuneet todellisuudeksi.

No mihin tämä sitten perustuu? En tiedä. Joltain osin alitajuntaan, mutta on siinä jotain muutakin. Jotain suorastaan maagista.

Tänään oli facebookissa Paulo Coelhon Alkemistista lainattu teksti:

"When you really want something, all the universe conspires in helping you to achieve it."

"Kun todella haluat jotain, koko universumi auttaa sinua saavuttamaan sen."

Ehkä siinä on se juttu. Kannattaa kuitenkin muistaa sekin, mitä eräs viisas mies minulle kerran totesi. 

"Mieti tarkkaan, mitä elämääsi toivot, koska toiveesi saattaa toteutua. "

Ps. Jos innostutte tekemään aarrekarttaa, harkitkaa tarkkaan kuvia ja niiden sisältöä. Keskittykää asiaan. Miettikää mitä oikeasti elämäänne haluatte. Sydämestä. Olkaa täsmällisiä toiveidennne kanssa. Luulen, että se on se tärkein juttu. Ei niinkään se lopullinen toteutustapa. Aarrekartassa voi olla kuvia tai tekstiä, sen voi myös piirtää tai maalata. 

Mutta nyt sade taukosi pilvet väisyivät taivaalta ja ulkona paistaa aurinko - taidan lähteä vähän ulos touhuamaan. Mukavaa päivää ja lämmin kiitos vielä siitä, että tarinani kiinnosti ja jaksoitte sitä kommentoida!

Muu maa mustikka

Tiedättekö sen tunteen, kun metsässä on niin paljon mustikoita, että ei millään malttaisi lähteä pois? Kun kyykistyy yhden mättään ääreen, niin on litra täynnä? No, tämä ei ole sellainen vuosi. Tämä kesä on pyhitetty auringonpalvonnalle ja uimiselle, ei marjaretkille. 

Ajoin peräkanaa norjalaisten kanssa tuonne perinteiselle mustikkapaikalleni. Parkkeerattiin autot vierekkäin. Norjalaiset painuivat uimapatjat ja rantatuolit kainalossa pienelle hiekkarannallemme, minä kumisaappaat jalassa ja poimuri ämpärissä kolisten mustikkaan. Tunsin itseni niin suomalaiseksi.

Hiki valui ja poimuri täyttyi hitaasti. Jokainen litra vaati ainakin 500 askelta rämeikössä ja kaatuneiden puiden seassa. Tänä vuonna nimittäin ne vähät mustikat kasvoivat niillä kaikkein vaikeakulkuisimmilla paikoilla. Norjalaiset polskivat ja kiljuivat vedessä ja peittivät mahdollisen lintujen laulun metelöinnillään.  Eli se siitä luonnonrauhasta. Jos olisi ollut jousipyssy, olisin ampunut niistä uimapatjoista ilmat pois. Metsässä ollaan hiljaa ja kuunnellaan luonnon ääniä. Sillä tavalla hartaasti - tiedättehän?

Reilun kahden tunnin kuluttua olin hikinen, janoinen ja nälkäinen, ja olisin jo halunnut lähteä kotiin, mutta en kehdannut kävellä niiden kolmen litrani kanssa autolle, varsinkin kun oli niin iso ämpäri, että tuskin pohja peittyi. Mutta norjalaiset vaan jatkoivat vesileikkejään, vaikka kello oli jo puoli seitsemän. Lopulta yritin livahtaa huomaamatta autooni ja kävelin vähän vinossa, että näyttäisi siltä, että ämpärissä on painava lasti. En tiedä menikö täydestä. Epäilen. 

Ainoa lohtu oli, että sitten ne norjalaiset talvella surevat, kun niin tekisi mustikoita mieli, mutta pakastin on tyhjä... Mutta ei minulla. Minulla on siellä kolme litraa mustikoita, ja kun oikein olen säästeliäs, niitä riittää ensi kesään saakka. Voi sitten ensi kesänä syödä ne kiireellä alta pois, että mahtuu uudet tuoreet marjat pakkaseen. Nyt uunissa on mustikkamuffinseja. Niihin meni desi.