Järki kaukana

Tää on nyt jo vähän vanha juttu, mutta ihan pakko kertoa tästä työpäivän "virkistysreissusta". Tästä on kohta kolme viikkoa, mutta oli sen verran nöyryyttävää, että ei ihan heti pystynyt kirjottamaan. Tosin ei tää nettikään silloin toiminut. Tehtiin asiakkaiden kanssa retki yhdelle lähihuipulle reiluun tuhanteen metriin. 

Alkuhan meni ihan hienosti. Käveltiin hiekkatietä pitkin sellaiset nelisen kilometriä ja olin tyytyväinen, että en ollut laittanut raskaita vaelluskenkiä jalkaan. Sitten lähdettiin nousemaan vähän tiukemmin. Meinasi vähän happi loppua ja jalat mennä maitohapoille, mutta se kuuluu näissä reissuissa toki asiaan. Ylhäällä oli huimat maisemat, kipakka tuuli ja pirun kylmä. Opin taas kerran, että pipo ja hanskat mukaan reppuun, jos mennään yli tuhanteen metriin. Kesälläkin. 

Mutta sitten. Nämä norjalaiset. Päätettiin tulla alas toista, lyhyempää reittiä. Katsottiin karttaa. Huomattiin, että tuolta toiseltakin puolelta tulee alas kaksi polkua, toinen kaartaa oikealta ja toinen vasemmalta. Mutta miksi ihmeessä kiertämään, mennään suoraan alas, kyllä tästä pääsee. Oikastaan vähän.

Järkevänä suomalaisena yritin sanoa, että polut kulkevat siellä, missä kulkevat, yleensä hyvästä syystä. Niin nytkin. Mutta olin vähemmistönä ja oli pakko tyytyä enemmistön päätökseen. Ja sitten lähdettiin suoraan alas.

Voi jumankekka mikä reissu! Onneksi ja ihme kyllä kenellekään ei sattunut mitään. Jos olisi sattunut vaikka nilkka vähän muljahtamaan, niin en ihan ymmärrä, miten se joku olisi saatu sieltä alas. Tai miten kukaan olisi meitä sieltä löytänyt. Tultiin hirveässä ryteikössä pyllymäkeä kun oli niin jyrkkää. Välillä päädyttiin jyrkänteen reunalle keikkumaan.

Tuntia ennen päämäärää alkoi sataa kunnolla ja maasto muuttui vielä liukkaaksi. Olin niin puhki, että meinasi alkaa itkettää ihan pelkästä uupumuksesta. Jupisin itsekseni ja toistelin, että tästä on kyllä fjellvett (mountain code, tunturijärki) kaukana. Ja olikin. 

Päästiin kuitenkin ehjänä takaisin. Reissu kesti reilut seitsemän tuntia, siitä korkeintaan yhteensä tunti taukoa. "Oli vähän väärä reittivalinta lopussa" totesi norjalaiset. No niin oli. 

Joskus on hienoa ponnistella ja ylittää itsensä oikein kunnolla, mutta typeryys ja turha riskien ottaminen on sitten eri juttu.

Ja jos joku miettii, että mikä ihmeen fjellvett, niin "fjellvettreglerne" on tuntureissa liikkuvia varten laaditut yleispätevät säännöt, joilla turhat riskit on vältettävissä. Tuolla rinteillä ja korkeuksissa kun saattaa olla ihan oikeasti vaarallista. Erityisesti tietenkin talvella, mutta myös kesällä. Kyllä sinne joka vuosi useamman elämä päättyy, ja aika monta haetaan helikopterilla alas, kun ei enää omin avuin pääse tai osaa. Meidän reissulla ei noista säännöistä tainnut toteutua yksikään - ihan tuurilla tultiin.

No sitten kun ei enää itkettänyt (salaa), niin sitten nauratti. Ja väsytti. Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Huippuretki

Täällä talvi pitää vielä otteessaan ja puutarhatöistä voi vain haaveilla - nyt on hyvää aikaa vaikka retkeillä. Jos joku on norjalaista, niin nämä toppturit, eli retket huipulle. Huippuja on tietysti erilaisia, ja nämä meidän vuoret on aika hillittyjä, tämä Stamskollen 466 m. 

Kun olin muuttanut tänne, ja kapusin ensimmäiselle mäelleni henkihieverissä ja kerroin siitä ylpeänä, vastaus oli: "ai se on se mihin päiväkoti tekee aina retkiä…" :D. Käsite suomalainen sisu onkin joutunut täällä vähän uuteen valoon, eikä norjalaisten talviurheilijoiden menestystä enää niin ihmettele. Vähitellen ja huomaamattomasti peruskunto on kohonnut, ja vaikka en missään huippukunnossa olekaan, niin silti nämä kapuamiset sujuvat nykyään huomattavasti helpommin kuin alkuvuosina. 

Reitti oli yllättävänkin luminen, mutta kiitos yöpakkasten, hanki kantoi hyvin. Ja näköalat palkitsee aina vaan. Kuinkahan monta kertaa olen tuolla istunut eväitä syömässä, mutta ei varmaan missään kahvi maistu niin hyvältä. Ja viimeistään tuolla tulee tunne, että kyllä taas kannatti.

Sovittiiin siinä kahvin lomassa, että ensi kesänä valloitetaan kuntamme korkein huippu Ørneflag. Siinä onkin sitten 1243 m kapuamista. Mutta näköalat sen mukaiset. Ja jäätikölle päätettiin myös lähteä. Norjan korkeimmat huiput ja ikijäätiköt ovat nimittäin tässä aika lähellä. Siellä kuljetaan sitten nepalilaisten sherpojen opastamana… 

En ehkä kuitenkaan ole ihan varma tuosta jälkimmäisestä… 

Tänään onkin sitten hevosenkarva pölissyt. Hevoset luopuvat talvikarvastaan ja harjasin kaikki viisi kunnolla läpi - nyt syljeskelen edelleen hevosenkarvoja suustani… Jokainen hevosihminen tietää, mitä tarkoittaa, kun hevoselta lähtee talvikarva. Sitä nimittäin riittää…

Mukavaa viikon alkua!

Madventures

Näin hiihtoloman kunniaksi, ja koska Norjassa asutaan, vielä yksi reippailupostaus. Tänään oli taas upea aurinkoinen päivä ja päätimme ystäväni kanssa lähteä valloittamaan vuortamme.

 

Stamskollen, ensimmäistä kertaa vuonna 2013.

Stamskollen on aika tavallinen paikallinen retkikohde, siellä käy vuoden mittaan paljon väkeä päiväkotiryhmistä lähtien. Korkeutta sillä on n. 450 m, mutta maisemat komeat molempiin suuntiin Begna-joen laaksoon. Vuorelle pääsee kahta eri reittiä. Toinen on lyhyempi, mutta jyrkempi, ja toista kautta on vähän pidempi matka, mutta huomattavasti helpompi kulkea. Mehän valittiin tietenkin se jyrkempi. Se on tunnin kiipeäminen kesällä...

Alkumatkasta joku muukin oli kulkenut tätä reittiä. Päättänyt kuitenkin kääntyä takaisin kilometrin jälkeen hakkuuaukioiden alettua. Mutta mehän ei kännytty takaisin, Suomesta kun ollaan... Ja oli niin kaunis ilma ja komeat maisemat.

No, tällä puolella on paikoitellen tosi jyrkkiä nousuja. Ne oli onneksi metsässä ja siellä ei ollut niin paljon lunta. Mutta sitten siellä oli näitä aukeita paikkoja, ja siellä taas lunta riitti. Ja meillä ei ollut siis lumikenkiä vaan ihan kävelypelillä mentiin. Voin kertoa, että 50 metriäkin on aika pitkä matka hakkuuraivikossa kun lunta on puoleen reiteen...

Syvyysvaikutelmaa ei ihan kuvasta näe, mutta jalanjälkien sivussa näkyy käden jäljet... Välillä jouduttiin etsimään omia polkuja puiden siimeksessä, koska siellä lunta oli vähän vähemmän. Lumen alla oli tosin melkoista louhikkoa ja kaatuneita puita.

Niissä hankalimmissa paikoissa ei kuitenkaan menty veren maku suussa, vaan pidettiin aika tiheään suklaa- ja vesitaukoja. Ja osoittautui, että aerobinen kunto oli kohtuullisen hyvä. Sydän ja hengitys pysyivät menossa mukana ihan hyvin, mutta lihaksista alkoi voima loppua. Viimeiset 30 metriä ennen huippua pidin tauon joka askeleen jälkeen. Siinä taisi hankikin olla syvimmillään. Hymy pysyi kuitenkin kasvoilla koko ajan ja oli oikeastaan aika kivaa.

 

 

Mutta siis tosi, tosi tyhmää! Tuossa olisi voinut käydä huonostikin, jos olisi mennyt nilkka tai jotain. Ja varusteet eivät olleet reitin vaativuuden tasalla. Ja mukana ei tulitikkuja, ei puukkoa, ei yhtään mitään. Ja iltapäiväkin aika pitkällä. Olimme kuin japanilaisturistit ja minä olen kuitenkin entinen partiolainen.... No, keli oli hyvä ja ei siellä mitään lumivyöryvaaraa ollut, mutta kuitenkin. Ei hengenvaraa, mutta ihan kohtullinen riski loukata itsensä tai väsyä totaalisesti. Ja sitten olisi pitänyt kutsua apua ja voi sitä nöyryytystä... No, meillä oli tänään hyvät suojelusenkelit mukana.

 

Tähän vajaan tunnin nousuun meni nyt melkein kolme tuntia.

Ja kun kiipesimme ylös, meillä ei ollut minkäänlaista varmuutta siitä, että toisella puolellakaan olisi polkua. Periaatteessa oli ihan mahdollista, että joutuisiime kahlaamaan myös alas. Ja kello oli jo yli neljä - aikataulu kun oli vähän pettänyt. Onneksi sieltä toiselta puolelta oli polku alas. Muhkurainen kinttupolku, mutta polku kuitenkin.

Mutta vaikka tiesimme olleemme vähän tyhmiä, kyllähän me olimme myös tyytyväisiä itseemme :). Ei nyt olla mitään ihan tyttösiä enään. Eikä todellakaan mitään ekstreme-urheilijoita. Tee ja pulla maistuivat tosi hyvälle.

Ja leima käteen, totta kai. Uskovat sitten alhaalla, missä ollaan käyty :). Bruk beina, käytä jalkojasi!

 

 

No, mehän käytettiin. Kun ajoin takaisin kotiin, jalat piti nostaa autoon käsivoimin. Ja nyt tuntuu ihan siltä, että huomenna on kroppa kipeä...

 

 

Yllätysvieraita

 

Minulla kävi maanantai-iltana yllätysvieraita. Tai olisi käynyt, mikäli olisin osannut avata oven. Eivät mokomat soittaneet ovikelloa, joten se paljastui vasta seuraavana aamuna. Minä podin sisällä onnellisen tietämättömänä flunssaa. Sekö lienee oli tukkinut korvani, että en kuullut yhtään mitään...

 

Tiistaiaamuna menin Ivarin kanssa pihalle ja ihmetys oli suuri, kun piha oli täynnä hevosen kavioiden jälkiä. Ja niitä oli siis paljon - ikäänkuin ratsuväki olisi rynnistänyt pihamme halki. Se oli sikäli yllättävää, että lähimmät hevoset asuvat siis tuolla kahden kilometrin päässä.

 

Mutta niin olivat kaikki seitsemän ystävääni lähteneet reissuun ja kopsutelleet ensin kaksi kilometriä tietä pitkin ja sitten alas koivukujaa pitkin tähän pihaan. Pyyhältäneet portaitteni ohi, navetan ympäri ja tuonne takapihalleni, keittiön ikkunan taakse. Siellä oli vietetty aikaa vähän kauemminkin ja pidetty kakkataukoa. Ja kun ei kukaan tullut avaamaan ovea ja tarjoamaan porkkanoita, oli porukassa päätetty lähteä takaisin kotia kohti. Nälkä siinä varmaan oli juostessa tullut.

 

Kun tiistaina huomasin, että oli käynyt vieraita, hyppäsin autoon ja lähdin tarkistamaan, että vieraat olivat varmasti päässeet turvallisesti kotiin. Ja siellä ne seisoivat tyytyväisenä. Olivat vieläkin kovasti tohkeissaan ja yrittivät selvästi kertoa, että "Käytiin kylässä!".

 

 

Kuvia tästä seikkailusta ei ymmmärrettävästi ole. Eikä olisi, vaikka olisin vieraani huomannutkin. Mustia hevosia pilvisenä uudenkuunyönä olisi aika haastavaa kuvata. Laitan kuitenkin kuvia toissa keväältä. Silloin kun olin täällä kolmatta kertaa ja tänne muutto oli vasta pienen pieni mahdottomalta tuntuva unelma.

 

 

Tällaisia reissuja toivottavasti taas edessä. Tulkaa tekin joskus! Voin suositella!