maanantai 31. joulukuuta 2012

Mennyttä ja tulevaa

Tänään on hyvä päivä katsoa vielä vähän menneeseen vuoteen. Sitten voi jättää jälkeensä sen, mitä ei enää tarvitse ja säilyttää arvokkaan. Jos vuosi 2011 oli monella tavalla yksi elämäni rankimpia, niin vuosi 2012 on ollut ehkä suurten muutosten, luopumisten, ystävien, elpymisen ja palautumisen vuosi.
 
 
Asioista suurin on ollut varmaankin tämä Norjaan muutto ja kaikki siihen liittyvä. Vuosi alkoi hurjalla automatkalla lumituiskussa Pohjois-Suomesta tänne Norjaan. Kun ajoin Ruotsin rannikkoa pilkkopimeässä lumen tuiskutessa vaakasuoraan tuulilasiin, tunsin todellakin olevani matkalla. Se oli myös matka, jolloin sai olla kiitollinen ystävyydestä. Kiitollinen sille toiselle hullulle, joka suostui lähtemään mukanani tuolle aika hurjalle reissulle tammikuun pimeydessä. Mutta jos se oli rankkaaa, niin oli se hauskaakin. Ja sen reissun jälkeen saatiin kyllä respektiä ainakin kylän miehiltä. Kaksi naista ajaa tammikuussa pikkuautolla skandinavian halki De var tøft!, sain kuulla monta kertaa..
 
 
Sitten auto ja uusi koti jäi odottamaan tänne, ja palasin Suomeen hakemaan kahta kissaani. Kun lemmikkieläinpassit oli hoidettu ja kaikki kunnossa, toinen kissani sairastui täysin yllättäen ja kuoli neljä päivää myöhemmin leikkauspöydälle. Suloinen 4-vuotias Roope, terveyden perikuva, ei halunnut muuttaa Norjaan. Se halusi jäädä Suomeen. Silloin teki mieli luovuttaa, tuntui, että en jaksa enää yhtään enempää. Toisaalta olin ihan turta. En jaksanut edes surra. Helmikuun alussa jouduimme matkustamaan tänne sitten kahdestaan Ineksen kanssa. Rohkea, urhea Ines!
 
 
Luulen, että ensimmäisen kuukauden pääasiassa nukuin ja lepäsin. Nukuin yöt sikeästi näkemättä edes unia. Avain unohtui ulko-oveen monena yönä, oloni oli niin turvallinen. Istuin takkatulen ääressä ja join yrttiteetä. Opettelin elämään maalla, elämään pimeydessä ja liikkumaan taas metsässä pelkäämättä. Olin aivan älyttömän väsynyt. Sitten meille muutti Ivar Lillehammerista. Pieni kissa, joka toi uutta vauhtia ja elämäniloa taloon. Varsinainen sydäntenmurskaaja:).
 
 
Kesällä jouduin palaamaan Suomeen järjestelemään asioita. Taas autolla skandinavian halki, sama luottoystävä kaverikuskina. Minulla oli Suomessa vielä asunto ja kesämökki. Kolmen viikon reissu venähti kahdeksi kuukaudeksi. Tein suuria päätöksiä ja suuria ratkaisuja. Irrottaminen ja luopuminen teki kipeää, mutta samanaikaisesti tuntui hyvältä ja helpottavalta. Oli aika päästää irti ja jatkaa eteenpäin.
 
 
Ja nyt kun katsoo taaksepäin, niin ehkäpä se mainitsemani palautuminen ja elpyminen ovat ajoittuneet vasta tähän syksyyn. Mielessä on alkanut pyöriä suunnitelmia, luovuus on alkanut herätä, on ollut mukavaa tarttua taas käsitöihin. Laittaa kotia. Norjan kieli on alkanut sujua paremmin. En enää herää aamuisin ihmetellen, miten oikein olen tänne päätynyt...
 
Että sellainen vuosi. Hetkittäin olemisen lähes sietämätöntä raskautta ja hetkittäin olemisen lähes sietämätöntä keveyttä.


Mitä vuosi 2013 tuo tullessaan? Saa nähdä. Suunnitelmia on monenlaisia, mutta aika näyttää. Ehkäpä nyt on tulossa paikoilleen asettumisen vuosi. Toiminnan vuosi. Hevosten vuosi. Täkäläinen ystävä kysyi, mistä unelmoin ensi vuodelle. Vastasin, että oikeastaan elän unelmaani, tunnen kulkevani elämän virrassa ja yritän ottaa jokaisen päivän ja hetken sellaisina kuin ne tulevat. Elää oman näköistäni elämää, mutta yhdessä muiden kanssa. En tiedä mitä oikein odotan, mutta odotan sitä innolla. Vuotta 2013. Ja toivon teille sitä samaa!
 
Elämänmakuista ja onnellista Uutta Vuotta 2013!
 
Elä hyvin
Naura usein
ja
Rakasta paljon!
 

torstai 27. joulukuuta 2012

Soria Moria

Haluan jakaa kanssanne taianomaisen näyn, jonka sain ikuistettua kamerallani lähtiessäni tänään pihastamme. Laaksomme päällä oli pilviverho ja valo oli jo sellainen iltapäivän sinertävä. Vuorten välistä siinsi kuitenkin kauempana oleva vuori, ja aurinko värjäsi sen kultaiseksi. Aivan uskomattoman hieno näky! Näitä luonnon järjestämiä uskomattomia näytelmiä. Maaginen suorastaan!


Tästä näkymästä tulee elävästi mieleen yksi Norjan kuuluisimmista maalauksista, Theodor Kittelsenin Soria Moria vuodelta 1881....eikö vain?


Ja mikä sitten on tuo Soria Moria? Tarina Soria Morian linnasta on yksi norjan tunnetuimpia kansantarinoita. Taivaanrannassa loistava Soria Morian linna symboloi sitä lopullista onnea jota me kukin etsimme. Legendan mukaan reittiä tuonne linnaan ei ole kunnolla merkitty. Koska olemme kaikki erilaisia, meidän on jokaisen löydettävä oma polkumme ja kuljettava tuo polku yksin. 
 
Kuvan nuorukainen on muuten Askeladden, joka tavoitteli Soria Morian linnan prinsessaa, ja saikin tuon prinsessan lopulta omakseen. Koko tarinan löydät  halutessasi täältä (englanniksi). 


Tunsin olevani siunattu, että sain nähdä tuon näyn, oman Soria Morian linnani. Minulle se oli merkki siitä, että olen oikealla tiellä. Polkuni ei ole ollut aina helppo, eikä tosiaankaan selvästi merkitty, mutta olen onnistunut siitä huolimatta huomaamaan merkit ja löytämään tien ainakin näköetäisyyden päähän omasta Soria Moriastani. Jollekin toiselle tuo saattaisi olla vain rako pilviverhossa, mutta me kukin tulkitsemme merkkejä tavallamme. Eikä sillä oikeastaan ole mitään merkitystä, mikä tuon näkymän sai aikaan. Tärkeintä on se, minkä merkityksen itse sille annan.
 
Uskon siihen, että elämä on usein hyvin taianomaista, se vain niin helposti jää huomaamatta kaiken arjen pyörityksen keskellä. Sitä paitsi, elämä on huomattavasti hauskempaa ja mielenkiintoisempaa, kun uskoo taikaan ja ihmeisiin - ainakin pieniin sellaisiin :).
 
Soria Moria
Svein Gundersen/ Stig Nilson
 
I en drøm
Så jeg Berget Det Blå
Gjennom storm
Fant jeg veier å gå
Ta drømmen din med deg
Og dra til Soria Moria

Du må ut
På de veldige hav
Du må ri
Alle stormene av
Hold fast i ditt håp og
Din tro
Bak blåner du ser
Venter det fler
Som vil dele en drøm
Som er god
Gå i land
Det er her du skal bo

Et folk sender båter
Som smil over vannet
De tar deg i havn
Og dekker sitt bord
De sier velkommen
Til Regnbuelandet
Og kaller deg
Søster og bror

Jeg vil bo
Der hvor fargene bor
Jeg vil tro på en
Grenseløs jord
Jeg vet at det
Finnes et land
Bak eventyrfjell
Seil dit i kveld
Hvis du tror at en
Drøm kan bli sann
Gå i land, finn din drøm
Gå i land


keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Tunnelmia

Joulu ei ole vielä ohi, mutta huomenna on tapaninpäivä ja se tarkoittaa sitä, että voidaan jo suuntautua vähän ulospäin. Vaihtaa uudet yöpaidat ulkoiluvaatteisiin, laittaa joululahjakirja hetkeksi yöpöydälle, mikäli se on vielä kesken, ja lähteä ulos sulattelemaan jouluruokia. Poiketa ehkä kylään. Lähteä jopa tapanintansseihin.
 
Jouluruoka alkaa maistua puulta. Ja on mukava kuunnella jotain muuta kuin joululauluja. Vaikka joulun aika jatkuu vielä loppiaiseen, sen taika alkaa vääjäämättä haalistua.
 
Mitä jää mieleeni tästä joulusta? Maalaistunnelma. Kynttilät. Takka. Lumi ja taas lumi. Elämäni ensimmäiset lusikkaleivät. Elämäni ensimmäinen hirvipaisti. Läheiset puhelimen päässä. Tutut joululaulut vieraalla kielellä laulettuna. God Jul - toivotukset.




 
 
 

Tämä oli ensimmäinen jouluni Norjassa. Kotona. Tämä oli hyvä Joulu.
 
 
"Vil at engler skal se deg, alt godt skal skje deg
stien du går på vil lede deg hjem
vil at glasset ditt fylles
sangen din hylles
drømmen og veien vil løfte deg frem"




maanantai 24. joulukuuta 2012

Lumivalkoinen Joulu

Täällä sataa lunta. On satanut jo monta päivää ja talot katoavat kohta höyhenenkevyen lumivaipan alle. Ulkona on satumaisen kaunista, mutta lumi alkaa tuoda haasteita arkipäivään. Ja myös juhlaan. Autollani ei ollut tänään mitään asiaa tuonne hankien keskelle. Tie oli kyllä aamulla aurattu, mutta päivällä siinä oli taas kolmekymmentä senttiä uutta lunta. Ei siinä mitään, mutta olin jättänyt osan ostoksista tälle päivälle. Kaikki herkut nimittäin. Suklaat ja muut :).  Joulu ilman suklaata olisikin ensimmäinen laatuaan...


Vaikka autolla ei liikkeelle päässytkään, niin kävellen pääsi - vähän joutui kahlaamaan mutta kuitenkin. Itse asiassa nautin enemmän liikkumisesta vähän hankalissa olosuhteissa, niin että joutuu ponnistelemaan ja se tuntuu kropassa. Kävelystä tuulessa ja tuiskussa. Nytkin oli nautinnollista kahlata tuolla hangessa ja lumisateessa pipo silmillä.


Kävin rapsuttelemassa hevosia ja vein niille pussin porkkanoita. Minulle on muodostunut täällä sellainen oma hevosmeditaatio: voisin seisoa vaikka kuinka kauan siellä hevosten keskellä ja vain hengitellä niiden kanssa. Olla yksi laumasta. Ei enempää eikä vähempää. Se on uskomattoman rauhoittavaa, kun pääsee siihen tilaan. En tiedä, pitävätkö hevoset minua laumansa jäsenenä, tuskin, mutta varmaan ainakin hangaround-klubin kunniajäsenenä, eikä niillä tunnu olevan mitään sitä vastaan, että seison siellä niiden kanssa kosketusetäisyydellä. Turpa olkapäällä tai poski poskea vasten. Minä onnellinen, jolla on tällainen mahdollisuus! 
 
 
Samalla reissulla tapasin tilan isännän ja pyysin pientä hirven- tai peuranpaistia, kun en päässyt sinne kauppaankaan. Se toimitettiinkin minulle iltapäivällä: lähes kolmen kilon jäinen hirvenpaisti, juuri sopiva tällaiselle yhden naisen taloudelle :D. Miehet ajattelevat näitä asioita ehkä vähän eri tavalla ja tällainen vähän suurempi lihapala oli sopivan kokoinen joululahja.
 
No, tarjosin isännälle Kalamuijan reseptin mukaan tehtyä glögiä kiitokseksi. Oli muuten erittäin hyvää:). Ja huominen aatto menee sitten kokatessa uunipaistia, palapaistia ja mitä muuta tuosta lihaköntistä nyt syntyykään, kunhan se ensin vähän sulaa. Mutta olen kiitollinen hienosta lahjasta ja ystävistä, joiden kanssa jakaa nuo ateriat!
 
 
Mutta nyt toivon juuri Sinulle oikein rauhallista ja levollista Joulun aikaa, miten ikinä ja missä ikinä sen vietätkin, yksin tai yhdessä. Tänään oli muuten jo valoisampi päivä kuin eilen.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Fager er jorda - maa on niin kaunis...

Yksi sellainen tyypillinen norjalainen, ainakin minulle aivan uusi asia on torvisoittokunnat tai puhallinorkesterit "korpsit", joita löytyy ainakin tällä seudulla jokaisesta pienestäkin kylästä. Niillä on pitkät perinteet, ja täälläkin lähes jokaisesta perheestä ainakin joku soittaa kylän orkesterissa. Tuo puhallinorkesteri esiintyy sitten kylämme yhteisissä juhlissa, tärkeimpänä ehkä Norjan kansallispäivä, 17. mai, sekä nämä joulukonsertit. Orkestereita on hyvinkin eri tasoisia, mutta yhtä sympaattisia kaikki.
 
Kuva: Begnadalen.no
Suomalaisia ystäviäni on kovasti naurattanut ajatus siitä, että syksyn keskeisin "seurapiiritapahtuma" on torvisoittokunnan konsertti paikallisessa kirkossa. Mutta ei kannattaisi naureskella - siellä tapahtuu paljon enemmän kaikenlaista mielenkintoista kuin ikinä arvaattekaan ;)

Tänään lähdimme kovasta pakkasesta huolimatta Fagernesiin asti joulukonserttiin kuuntelemaan Fagernes musikkorpsia. Kyseinen orkesteri on rankattu useana vuotena aivan Norjan parhaimpiin kuuluvaksi, joten ihan mistään harrastelijaryhmästä ei ole kyse. Hienosti yhteen soittava suuri vaskiorkesteri on itse asiassa tosi hieno ja hyvin kehollinen kokemus - musiikin tuntee joka solullaan.
 
 
Orkesterin vierailevana solistina oli Kjell Inge Torgersen kitaristiystävineen. Hieno laulaja, joka muistutti muuten maneereitaan myöten huomattavan paljon Suomen Veeti Kalliota :) Jos konsertti olisi pidetty kirkossa, olisi se ollut upea, nyt se pidettiin hieman kolkossa kulttuuritalossa, mikä verotti vähän tunnelmaa. 
 
Torgersenin "Stjernenatt" on kaunis uusi joululaulu, joka soi paljon paikallisessa radiossa.


Ja kun tuossa yhtenä päivänä kirjoittelin näistä norjan kielen kiemuroista - tänään pääsin sitten laulamaan "Maa on niin kaunis" nynorskaksi. Ja opin senkin, että sana "fager" on vanhaa norjaa, ja tarkoittaa kaunista, joten "Fagernes" tarkoittaa itse asiassa kaunista niemeä, ja sitä se olikin tuhansien pienten valojen vilkkuessa rinteillä kilpaa tähtien kanssa.

Olen hyvin herkästi liikuttuvaa tyyppiä ja itkin taas vuolaasti viimeisen säkeistön - itken sen näköjään kaikilla kielillä.  Ja saattoi olla, että nynorska itketti vielä enemmän, on siinä jotain niin muinaista ja hienoa. Piti oikein laittaa norjalaisneule päälle kun pääsin kotiin. Ja takkaan tuli ja keittää kuppi kaakaota. Ja käydä taas ihmettelemässä tähtiä. Siellä kun on tähtikirkas yö, Stjernenatt.

***
FAGER ER JORDA
 
Fager er jorda,
herleg er Guds himmel,
glade går sjelene pilgrimsgong.
Gjennom dei fagre
rike på jorda
går me til paradis med song.
 
Tider skal koma,
tider bort skal kverva,
ætt skall fylgja ætterad.
Aldri skal tonen,
teia frå himlen,
i sjeleglade pilgrimskvad
 
Englane song det
fyrst for hyrdingflokken,
vent det tona for sjela trøtt:
Fred over jorda!
menneske, Gled deg!
Oss er ein evig Frelsar fødd!
 
***
 


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Kuusenhavuja ja joulupaketteja

Terveisiä täältä talven ihmemaasta! Tänään on ollut täydellinen talvipäivä. Aurinko on valaissut lumiset vuoret. Viisi astetta pakkasta. No, sellainen aivan kertakaikkisen täydellinen talvipäivä. Täällähän eletään nyt aikaa, että aurinko ei jaksa kiivetä vuorten takaa, mutta ympärillä olevien vuorten huiput kylpevät kuitenkin auringossa. Kaunista.


Pieni joulukuusi olisi ihana, mutta nyt on kaksi hyvää syytä olla hankkimatta sitä. Ensinnäkään tänne ei oikein  kuusta mahdu, ja toiseksi minulla on vajaan vuoden ikäinen kissa. Jokainen kissanomistaja tietää, mitä se tarkoittaa joulukuusen ja kuusenkoristeiden kannalta :). Mutta saman asian ajaa maljakossa olevat kuusenhavut. Ne riittää kyllä. Saan ilon hakea ne metsästä ja niistä tulee hyvä tuoksu.

 
Kyllä nauratti, kun kaivoin kameraa taskusta tuolla lumihangessa. Minusta on tainnut tulla täysiverinen blogisti jo aika lyhyessä ajassa. Sellainen otsakamera olisi kätevä, niin voisi dokumentoida arkensa tähtihetkiä :D. No, ainakaan en lähtenyt hakemaan noita oksia, jotta saisin hyvän jutun tänne... mutta ehkä sellainenkin päivä koittaa, vannomatta paras.

 
Nyt sylillinen kuusenoksia odottaa tuolla verannalla. Osa päätyy lasipurkkiin tuomaan jouluntuoksua ja osa kranssiksi ulko-oveen - vähän myöhässä. Yhden ovikranssin jo väkersin mustikan varvuista, mutta siitä tuleekin koriste takanreunukselle - tuli sen verran harottava... Mustikanvarvuista saa kyllä tosi kauniin ovikranssin, nyt ei vaan ihan onnistunut... ei se aina. Hieno takanreunuskoriste siitä kuitenkin tulee. Kun on nyt tuo takkakin ja siinä reunus.
 

Meillä on postilaatikot tuolla kauempana tien varressa, mutta tänään postiauto ajoi poikkeuksellisesti pihaan asti. Arvasin, että sieltä tulee paketteja. Olen nimittäin varmistanut itselleni yhden paketin tilaamalla netistä pari CD:tä ja yhden elokuvan. Ja tulihan sieltä paketti minullekin. Mutta ei tullut netistä tilaamiani juttuja, vaan ihan oikea paketti. Kaukaa Suomesta...

 
Ilahduin tästä paketista tosi paljon. En tiedä, mitä tuolta lahjapaketista lopulta paljastuu, mutta lahja on täyttänyt jo nyt tehtävänsä. Että joku ajattelee ja näkee vaivaa! Nykyään ihan liian usein lähetetään tekstiviesti tai soitetaan, kun sama kai se. Itsekin siihen syyllistyn. Mutta miten hienoa on saada edes oikea kortti - ehkäpä vielä itse tehty. Tai sitten jopa paketti! Varsinkin tänne kauas lumisten vuorten taakse.
 

Se ei ole tärkeintä, mitä siellä paketissa lopulta on, vaan se, että ajatellaan toista ja nähdään vähän vaivaa. Joten annetaan ja saadaan niitä lahjoja antamisen ja saamisen ilosta, ei kuluttamisen ja ostamisen ilosta, eikö vaan? 
 

ps. Tuo pakettikortti on muuten itse tehty. Leipaistu massasta siinä piparkakkujen ja lusikkaleipien välissä. Uskomattoman ihana! Kiitos Ystävä! Olet taitava luomaan kivoja asioita ja ennen kaikkea taitava luomaan hyvää mieltä!

tiistai 18. joulukuuta 2012

æ tror æ vet at du e litt forelska i mæ

Kun muutin tänne, puhuin melko hyvää ruotsia ja kuvittelin, että norjan kielen oppiminen ei olisi mikään juttu. Ei se ihan niin ole mennyt. Norjalaiset kyllä ovat sitä mieltä, että minua ymmärtää erinomaisesti (ainakin paremmin kuin kunnan tanskalaista lääkäriä...) mutta se ei riitä. Minunkin pitäisi ymmärtää.
 
Yksi Norjan erityispiirteitä on se, että täällä puhutaan lähinnä murteita. Siis ihan joka paikassa. Myös televisiossa ja radiossa jokainen toimittaja puhuu omaa murrettaan. Sen lisäksi täällä on kaksi virallista kieltä bokmål ja nynorsk. Bokmål (ehkä sellainen "perusnorja" jota puhutaan mm. Oslon alueella) edellinen muokattu perustuu tanskaan, ja nynorsk puolestaan kehitettiin 1800- luvun puolivälissä norjan vanhojen, alkuperäisten murteiden pohjalta. Nynorskaa puhutaan alueellisesti ja joissain kunnissa se on virallisena kielenä. Itse asun kunnassa, jossa puhutaan bokmålia, mutta jo tuossa 20 km:n päässä aletaan kääntyä nynorskaan päin. Noin puolessa Valdresin kunnista virallisena kielenä on bokmål ja puolessa nynorsk.
 
Opin kieliä tehokkaimmin kuuntelemalla. Mutta missä täällä kuulee sellaista perusnorjaa? Ei missään. Esim. persoonapronomini "minä" voidaan sanoa (ja kirjoittaa) esim. jeg, eg tai æ. Joten ei tässä mitään yhtä kieltä opetella, vaan itse asiassa aika montaa kieltä yhtäaikaa.
 
Mutta olen oppinut pitämään näistä murteista - ne kuulostavat ihanilta. Kun vain ymmärtäisi jotain.
 
Ja niin, ei täällä vain puhuta vaan täällä myös lauletaan murteilla. Tässä vähän uutta norjalaista musiikkia aika tiukalla murteella laulettuna, varsinainen korvamato, joka jää pyörimään mieleen, joten kuunnelkaa kohtuudella.

...æ tror æ vet at du e litt forelska i mæ... luulen tietäväni, että olet pikkasen rakastunut minuun...


maanantai 17. joulukuuta 2012

Tästä voi tulla paras päivämme

Nyt jo edesmennyt Erik Bye oli norjalaisten rakastama tv- ja radiopersoona. Wikipedian mukaan ei ole paljon, mitä Erik Bye ei ole tehnyt, mutta itse olen oppinut tuntemaan hänet lauluistaan. Tällä kylällä järjestettiin viime kesänä paikallisin voimin Erik Byen musiikkiin perustuva konsertti. Se oli hieno.
 
Itselleni tärkeäksi on tullut seuraava laulu. Tässä se Marit Larsenin esittämänä. Kaunista!
 
Denne dag kan bli vår beste dag - tästä päivästä voi tulla paras päivämme!


Sydämenvaltaajat

Kuten jo mainitsin, pakkaset ovat tältä erää ohi ja tilalle on tullut lumi. Sitä onkin pyryttänyt nyt varmaan yli puoli metriä ja uutta tulee parhaillaankin taivaan täydeltä. Mutta olen onnellinen, että välillä on leutoa. Täällä on ollut niin kylmä monta viikkoa, ja nyt viimeisen viikon olin vielä sairaana, että en ole oikein päässyt kunnolla ulos pitkään aikaan. Mutta tänään lähdin lopultakin vähän ulkoilemaan.

 

Naapuritilalla asuu kuusi hevosta. Ja jokunen ihminen. Kaikki ystäviäni, jotka olivat osaltaan syynä, että alunperinkään tulin tänne. Silloin ensimmäisellä kerrallahan tulin tänne nimenomaan ratsastamaan. Sen jälkeen ollaan tehty monta reissua tuolla vuorilla varmajalkaisten, luotettavien ja ystävällisten dølehevosten selässä.


Hevoset asuvat pihatossa ja ovat näin talvisin tosi villejä ilmestyksiä harjoissa roikkuvine jääpuikkoineen. Kun ratsastaa näillä vahvoilla, alkukantaisilla hevosilla lumisessa, hiljaisessa metsässä tai lumisella pellolla kahden korpin leikkiessä pään yläpuolella, on helppo liukua ajassa taaksepäin aivan eri aikaan. Ne ovat olleet taianomaisia hetkiä yhteisellä matkallamme.


Nämä hevoset elävät tiiviissä laumassa suurella laitumella, eikä niillä ratsasteta suinkaan joka päivä, ei edes joka viikko, mutta ne ovat uskomattoman ystävällisiä ja ihmisrakkaita. Aikaisemmin oli vaikea kuvitella, että seisoisin täysin tyynenä, luottavaisena ja pelottomana laitumella kuuden suuren hevosen ottaessa lähikontaktia ja puhallellessa korvaani. Mutta nämä hevoset ovat opettaneet minua luottamaan. Luottamaan itseeni ja luottamaan niihin.


Mutta valitettavasti emme elä paratiisissa täälläkään. Tänne muuton jälkeen tilan isäntäparin tiet ovat eronneet ja tilalla laiduntaa nyt kuusi ihmisten parisuhdekiemuroiden jalkoihin jäänyttä hevosta. Hevosia, joiden perustarpeista pidetään kyllä huolta, mutta jotka ovat usein vailla tarvitsemaansa ja ansaitsemaansa huomiota. Olen itse yrittänyt tehdä osani, mutta pelkään, että jos annan tälle asialle pikkusormeni, niin se tulee viemään paljon enemmänkin. Vastuu, vaikka moraalinenkin, tuntuu kovin suurelta.
 
Mutta aika näyttää. Tänään kuitenkin vietin ystävieni kanssa pikkujouluja. Kuivaa leipää ja porkkanoita. Joululauluja ja rapsutuksia. Puhaltelua ja pussailua. Jokainen hevonen olisi halunnut tulla ihmisen kaipuussa syliini ja sylini tuntui kovin pieneltä. Ystäväni Juni, Tinden, Knekten, Blesen, Elvira ja Stine ovat livahtaneet sydämeeni, eiväkä suostu sieltä enää poistumaan. Minkä menivätkään tekemään, mokomat!
 
 
 

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Ensimmäinen tunnustukseni!


Sain ensimmäisen tunnustukseni Tuulalta tuosta naapurikylästä ja voi kuinka tämä lämmitti mieltäni! En kyllä odottanut tällaisia tunnustuksia vielä pitkään aikaan - olenhan niin alussa tässä bloggailun ihmeellisessä maailmassa.
 
Tuulan turinat - blogilla on sydämessäni ihan erityinen paikka. Kun kävin läpi tätä omaa Norjaan muutto-prosessia, törmäsin sattumalta Tuulan blogiin ja sain uskoa siihen, että on ihan mahdollista muuttaa Norjaan ja asua näin maalla. Ja Tuula sattuu asumaan vielä tuossa suhteellisen lähellä.
 
Rehellisyyden nimissä on todettava, että koko tämä blogimaailma on minulle aika uusi. En ole aikaisemmin seurannut säännöllisesti oikein mitään blogeja - ei ole yksinkertaisesti ollut aikaa. Mutta tuon Tuulan blogin kautta löysin linkkejä muiden norjansuomalaisten pitämiin blogeihin ja niitä olen kyllä seurannut suht säännöllisesti - ovat olleet tässä elämäntilanteessa tärkeää vertaistukea. Meitä bloggaavia norjansuomalaisia onkin melkoinen määrä ja vaikka lähes kaikkia olen lukenut, en voi kaikkia mainita, mutta tässä muutama tärkeä:

1. Helin Norjalainen päiväkirja  on vähän asiapitoisempaa, mutta ei ryppyotsaista pohdintaa norjalaisuudesta suomalaisen silmin katsottuna. Tosi mielenkiintoisia postauksia.

2. Kalamuija ja lappilifestyle elämänmakuinen ja rehellisen tuntuinen blogi tuolta ihan toisesta päästä Norjaa, tosi pohjoisesta. Jos on Suomi pitkä maa, niin Norja se vasta pitkä onkin! Olen tuolla pohjoisessa käynyt joskus itsekin ja tiedän, että luonto jäämeren rannalla on hyvin erilainen kuin täällä, mutta niin hieno!

3. Pennin ajatuksia kiva blogi länsirannikolta napapiirin pohjoispuolelta tämäkin. Aah, mitä maisemia!

4. Living in Odda vähän uudempi tuttavuus minulle, mutta mielenkiinnolla olen lukenut länsirannikon tapahtumia.

5. Ensilunta myös vähän uudempi tuttavuus mutta mielenkiintoinen seurattava tämäkin.

Ja "säännöthän" tässä tunnustuksessa on seuraavat:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi sinulle hienon tunustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin viidelle lempi-blogille ja kerro heille siitä kommenteilla.
3. Kopioi post it - lapun kuva ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain Post it-lapulla ja toivo, että lempiblogisi jakaa sen eteenpäin.

Mutta jokainen jaksamisensa mukaan! Tässä on yllättävän paljon hommaa tässäkin, mutta verkostoituminen on tosi tärkeää jos haluaa saada lukijoita blogilleen. Ja onhan se mukavampi kirjoitella kun joku lukee juttujasi - ei tarvitse tyhjyyteen huudella :)

ps. Täällä kovat pakkaset on ainakin toistaiseksi ohi ja se sitten tarkoitti lunta - paljon lunta. Meille tehtiin tänään ihan oma ja privaatti hiihtolatu, joka lähtisi nyt tuosta omilta portailta.... pitäiskö ostaa sukset?  Lumikengät ostan ainakin, mutta ehkä suksetkin....
Meillä oli tänään hevosten kanssa pienimutoinen julebord. Syötävänä oli kuivaa leipää ja porkkanoita ja siten vähän laulettiin joululauluja ja pussailtiin:). Mutta siitä enemmän huomenna. Tämä oli nyt tämän päivän postaus ja lähden just kohta synttäreille...
 
Hyvää kolmatta adventtia! Viikon kuluttua alkaa Joulu!

perjantai 14. joulukuuta 2012

Valoa pimeydessä

Tänään, tai teidän tätä lukiessa eilen, oli paitsi Lucian päivä, niin myös ystäväni syntymäpäivä. Lähdimme vähän senkin kunniaksi retkelle lähikaupunkiimme Fagernesiin, jonne on vaivaiset 70 km - etäisyydet ovat täällä asuessa joutuneet vähän erilaiseen valoon... Syntymäpäiväkahvittelua ja kaupoissa kiertelyä - mikäpä sen parempi tapa viettää syntymäpäiviä?


Kävimme vohvelikahvilla perinteisessä paikallisessa kahvilassa. Meillä oli käsitys, että täkäläinen suuruus, kirjailija Margit Sandemo  ( mm. Jääkansan tarina ), on kirjoittanut kirjansa tässä kahvilassa, mutta sitä paikan uusi aasialaisperäinen omistaja ei osannut vahvistaa. Sandemo on joka tapauksessa kirjoitellut paikallisessa rautatiekahvilassa, mutta koska kyseisen nimistä kahvilaa tai edes rautatietä ei ole enää olemassa, on asiaa vaikea varmasti tietää. Me kuitenkin halusimme uskoa, että Margit Sandemo on istunut kirjoittamassa saman kaminan lämmössä, ehkäpä samassa nurkkapöydässä kuin mekin?


Margit Sandemon kirjojen keskeisenä aihepiirinä ovat olleet usein yliluonnolliset ilmiöt, magia, noidat ja erilaiset henkiolennot. Hän on itse kertonut nähneensä 7-vuotiaasta saakka erilaisia henkimaailman olentoja, kuten pikkukansaa, kummituksia ja muita olentoja toisista ulottuvuuksista. Mainittakoon sellainen vähän surullisen hauska yksityiskohta, että kerrottuaan aikoinaan näyistään, hän joutui kolme eri kertaa mielisairaalaalaan saamaan apua hallusinaatioihinsa, kunnes lopulta eräs psykiatrian professori "diagnosoi" hänet selvännäkijäksi :) (lähde Wikipedia)
 
 
Kahvilan pöydällä oli paikallinen sanomalehti, josta paljastui, että Lucian päivällä on ollut merkitystä jo paljon ennen kristillistä aikaa. Niin kuin muuten monilla muillakin nykyään kristillisillä juhlapäivillä on myös pakanallinen alkuperä, kansan uskomusten sekoituttua aikojen kuluessa sujuvasti kristillisiin oppeihin. Vanha kansa uskoikin, että Lucian päivästä alkoi jouluun asti kestävä aika, jolloin maanalaiset ja peikot ovat liikkeellä.

Mutta miksi tuo lehti oli juuri meidän pöydällämme ja miksi silmiimme osui juuri tämä pieni ilmoitus? Halusiko Margit Sandemo ehkä varoittaa meitä jostain?
 
 
Ilmeisesti, koska kehen sitten törmäsimmekään heti seuraavassa puodissa?
 
 
No, tämä oli varsin sympaattinen ja harmittoman tuntuinen veikko, mutta enpä haluaisi tähänkään törmätä tuolla pimeällä pihalla....
 
 
Onneksi meillä on kuitenkin Pyhä Lucia, Valdresilaisittain Heilage Lucia, tuomassa valoa pimeyteen. Itse voimme valaista kotimme kynttilöillä ja kun muistamme vaalia valoa mielissämme ja ennen kaikkea sydämissämme, ja olemme varmasti turvassa. Peikot ja muut maanalaiset voivat kulkea rauhassa murahdellen omia polkujaan. Ja ennen kuin huomaammekaan, valo alkaa vähitellen lisääntyä ja on taas kevät.



 
Svart senker natten seg
i stall og stuer.
Solen har gått sin vei.
Skyggene truer.
Inn i vårt mørke hus
stiger med tente lys
Sankta Lucia, Sankta Lucia!
 
Natten er mørk og stum.
Med ett det suser
i alle tyste rom
som vinger bruser.
Se på vår terskel står
hvitkledd med lys i hår
Sankta Lucia, Sankta Lucia!

 
 
 

torstai 13. joulukuuta 2012

Dolce far niente, suloinen joutilaisuus

Ystäväni valitti, että on tylsää. Toipilas, joka on sairauslomalla. Mieleltään jo virkeä, mutta keho ei vielä jaksa. Tiedättehän tunteen? Itsekin olin eilen siinä samassa pisteessä oman pikkutautini jälkeen. Lähes terve, mutta en kuitenkaan jaksanut paljon muuta kuin joutilaisuutta. Enkä olisi jaksanut varsinkaan sitä usean päivän sairastamisen jälkeen.


Touhusin mitä jaksoin ja mitä oli pakko. Hain puita liiteristä ja siivosin allaskaapin hiirien pelossa. Lähes joka talosta kun kuuluu nyt juttuja sisälle ilmestyneistä hiiristä, enkä ihan luota näihin kahteen hiirenpyydystäjääni. Saattaisivat saada hiiren kiinni, mutta tuskin hengiltä, ja olisiko mitään karmivampaa ajatusta? En ainakaan halua houkutella noita pikku hiippareita leivänmuruilla.


Jäin kuitenkin miettimään: minkälaista ylellisyyttä onkaan se, että on tylsää? Kuinka paljon maailmasta löytyy ihmisiä jotka olisivat kiitollisia edes yhdestä "tylsästä" päivästä tai muutamasta tylsästä hetkestä. Ihmisiä, jotka elävät pelossa ja taistelevat hengestään joka ainoa päivä. Ja kuinka omakin elämämme voi muuttua hetkessä vähemmän tylsäksi, mutta ikävällä tavalla. Se on niin kovin pienestä kiinni.


Olemme ehkä etuoikeutettuja, mutta ei näistä tylsistä päivistä tai tylsistä hetkistä pidä syyllisyyttä tuntea. Kiitollisuutta niistä kuitenkin kannattaa tuntea.  Ja opetella kääntämään tylsyys mielessään suloiseksi joutilaisuudeksi. Hetkiksi, jolloin on aikaa pysähtyä itsensä äärelle, kuunnella mielensä hiljaisia kuiskauksia, tuntea hengitys. Havaita kaikki pieni kauneus ympärillään, takkatuli, koivuhalkojen tuohen vaaleus, kissan kehräys. Sellaisissa hetkissä ei ole mitään turhaa. Ne ovat arvokkaita hetkiä, joka ikinen, ja niistä pitäisi yrittää ottaa kaikki irti ja nauttia. Ne ovat ainakin yhtä arvokkaita kuin ne touhukkaat, toimeliaat ja aikaansaavat hetket. Myös näin joulun alla.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Florence Nightingale - palkinto menee...

Lyhyt välipostaus täältä ikävän ja sitkeän vatsaflunssan kourista. Olin totaalisen vuodepotilaana lähes kaksi vuorokautta, mutta sinä aikana tämä henkilökohtainen hoitajani ei väistynyt viereltäni hetkeksikään:).


9-vuotias ragdoll Ines.
 
Ines makaa tyynyn vieressä, välillä se käy tarkistamassa hengitykseni ja jatkaa sitten valvomistaan. Jos käännän kylkeä, Ines hyppää ylitseni maatakseen taas kasvojeni lähellä. Kun kävin hakemassa keittiöstä vettä tai keittämässä teetä, Ines juoksi pikaisesti syömään, palatakseen sitten vartiointipaikalleen. Luulen, että se ei paljon nukkunutkaan tuon kahden vuorokauden aikana - ainakin se oli aina hereillä kun itse havahduin horroksestani.
 
Mutta se on superhoivaaja, on sitten kyse kissakavereista tai ihmiskavereista. Varsinainen Florence Nightingale lempeine katseineen. Sankarikissa-ainesta.

Nyt olen jo toipumaan päin ja Ines vetelee hyvin ansaittuja uniaan tulen loimussa takan edessä olevassa korituolissa - lempipaikassaan.
 
ps. tälle viikolle on luvattu poikkeuksellisen paljon tähdenlentoja. Ajattelin kirjoittaa listan toivomuksia ja lähteä tuonne pihalle toivomaan. Jos en vielä tänä iltana jaksa, niin sitten huomenna. Tänne on luvattu tähtikirkkaita öitä.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Pieni joulutarina

Uskotteko, että olemme eläneet täällä joskus ennenkin? Minä uskon. Haluan uskoa. No, ei sillä oikeastaan ole mitään väliä. Me voimme vain uskoa tai olla uskomatta, mutta varmasti emme sitä voi tietää. Eikä meidän tarvitsekaan.
 
Tulin tänne ensimmäisen kerran syyskuussa 2010. Vähän vastentahtoisestikin, koska matka oli hankala järjestää. Se oli ensimmäinen kertani Norjassa lukuunottamatta paria reissua Pohjois-Norjaan kauan, kauan sitten. Valdres vei jalat altani syystä, jota en edelleenkään ihan ymmärrä. Vähän ihmeellisten sattumusten seurauksena tulin tänne uudestaan jo kolme kuukautta myöhemmin, aika tarkasti kaksi vuotta sitten - juuri ennen joulua.
 
Olimme joulukonsertissa Hedalenin sauvakirkossa, joka on seisonut tuolla mäellä 1160-luvulta lähtien. Tuo kirkko on ihmeellinen; kun sen seiniä koskettaa, voi melkein ajatella sen hengittävän, se tuntuu elävältä.
 



Tuona iltana istuin kirkossa ja kyyneleet valuivat koko konsertin ajan. Tunsin tulleeni kotiini. Se oli outo, mutta hyvin voimakas tunne.
 
Konsertissa esitettiin myös laulu "Himlen i min famn". Siitä lähtien tuosta laulusta on tullut mieleeni juuri tuo ilta kaikkine tunteineen. Niin kuin vain musiikki voi viedä meidät takaisin johonkin hetkeen.
 
Kuulin äsken tuon kappaleen ja siksi kerroin teille tämän tarinan. Tarinan, joka päättyi yllättävästi. Nyt kaksi vuotta myöhemmin asun täällä, kotonani, ja vietän täällä pian ensimmäisen jouluni. Ainakin tämän elämäni aikana ensimmäisen. Elämä on joskus ihmeellistä, eikö?


Maalaisunelmia

Norjassa, niin kuin varmasti Suomessakin, on paljon nuoria pariskuntia ja lapsiperheitä (ja kyllä vanhempaakin väkeä), jotka haaveilevat maallemuutosta. Pienestä talosta maalla, jossa voi viljellä omat vihanneksensa ja pitää ehkä kanoja ja muutamaa lammasta. Ehkä hevosta. Sellaista paikkaa, jossa elämä olisi stressitöntä ja lasten hyvä kasvaa. Täällä näitä pientiloja kutsutaan nimellä "småbruk". Norjan kielen sana småbruk pitää ehkä kuitenkin sisällään enemmän merkityksiä kuin suomen kielen sana pientila. Pienehkö, joskus suurempikin, usein vanha ja huonokuntoinen talo, pihalla navetta ja muita ulkorakennuksia. Vähän maata. Monen unelma, ja tämän unelman tiimoilta Norjassa on useampikin tv-ohjelma ja useita lehtiä.
 
 
Usein kaupunkilaisilla on vain vähän romanttinen kuva maalla asumisesta. Ei ehkä ihan käsitystä siitä, kuinka paljon työtä tuollaisen pienenkin tilan ylläpitäminen vaatii. Ja kuinka kalliiksi se tulee. Korjaamista, remontoimista, puutarhanhoitoa, puiden tekemistä, lämmittämistä jne. jne. Toisaalta, tuollainen pieni tila voi tuskin tarjota elantoa, joten usein on pakko käydä töissä kodin ulkopuolella ja matkat täällä maalla ovat pitkiä. Ja kaikki tuo muu tilan hoitoon liittyvä tulee sitten sen työpäivän päälle. Käytännössä tämä on usein aika ylivoimainen yhtälö, mutta jos sen saa toimimaan, elämä voi epäilemättä olla monella tavalla hienompaa ja lapsilla hyvä kasvaa. Mutta yhtälö on hankala, ja niinpä täälläkin on useampikin tuollainen pikkutila tyhjillään tai pelkkänä loma-asuntona.

Itsekin haaveilin tuollaisesta pikkutilasta. Vaikka elän tällä hetkellä yksin, minulla oli vähän yltiöpäinen ajatus siitä, että ostaisin itselleni tuollaisen "småbrukin", niitä kun saa aika edullisesti. Kyllähän minä pärjäisin... Päätin kuitenkin ensin harjoitella maalla asumista, ja asunkin nyt vuokralla pienessä talossa tämän uskomattoman kauniin tilan pihapiirissä. Norjassa on tavallista, että näiden tilojen pihassa on ylimääräinen pieni talo jota vuokrataan ulkopuoliselle. Tällä kylällä tavallisimmat vuokralaiset ovat puolalaisia työmiehiä, mutta sitten on yksi tällainen poikkeus, vähän outo suomalaisnainen, joka muutti tänne "just like that", ja haluaa asua täällä jumalan selän takana tässä pienessä kylässä :).
 
 
Kohtalo heitti minut hyvien ihmisten pihaan, joten elämä täällä on mukavaa ja helppoa. Lumityöt tehdään, nurmikko ajetaan, televisio korjataan. Jopa autoni huolletaan, renkaat vaihdetaan ja auto pestään säännöllisesti - ja se ei kyllä kuulu vuokrasopimukseen. Olen tottunut hoitamaan tällaiset käytännön asiat aina itse tai ostamaan palvelun jostain, mutta täällä se ei sovi, ja olen joutunut oikein opettelemaan avun pyytämistä ja vastaanottamista. Se on ollut muuten yllättävän vaikeaa. Vanha isäntä loukkaantui jo kerran, kun vaihdatin autoni renkaat muualla. Onneksi se oli tehty väärin, niin että hän sai vaihtaa kahden renkaan paikkaa keskenään. Täällä kun naisten pitäisi olla naisia ja miesten miehiä. Ainakin tämän vanhemman polven mielestä.
 
En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tässä on nyt hyvä asua, tässä on kaikki maalla asumisen edut, mutta ei niitä haittoja.  Talo on ehkä vähän ahdas, mäntyseinät pysyvät mäntyisinä, eikä niitä voi maalata, olohuoneen keskeisin sisustuselementti on nahkainen kulmasohva kahdenkymmenen vuoden takaa, joten sisustusblogia ei ehkä kannata alkaa pitää...  Mutta täällä on ihana valkoinen takka, koivuhalkoja voi kantaa liiteristä vapaasti, vuokra on edullinen, maisemat ovat huikaisevat ja loputtomat metsäautotiet alkavat melkein pihalta. Nukun täällä rauhallista unta ja olen päääosin hyvin onnellinen tai ainakin tyyni ja tyytyväinen. Luonto on hoitanut minut jälleen eheäksi ja stressittömäksi ja sieluni ja kehoni tuntuvat asuvan samassa paikassa.
 
 

Luin "Lev landlig" - lehdestä tarinan oslolaisesta naisesta, joka rakastui maalaismieheen ja muutti tämän maatilalle jumalan selän taakse, ei kovin kauaksi täältä. Kun ei ollut oikein mitään tekemistä, tämä nainen perusti tilalle kahvilan Skafferiet, ajatellen myyvänsä ehkä kaksikymmentä kuppia kahvia viikossa. Nyt neljä vuotta myöhemmin hän on myynyt parhaillaan tuhat kuppia kahvia päivässä, ja autojonot tien varrella ovat kilometrien pituiset. Joten kaikki on mahdollista, jos uskoo ja pitää kiinni unelmistaan.
 
"Mikään ei sido sinua, paitsi ajatuksesi.
Mikään ei rajoita sinua, paitsi pelkosi.
Ja mikään ei hallitse sinua,
paitsi uskomuksesi."
- Marianne Williamson -

perjantai 7. joulukuuta 2012

Kissa ja Tonttu

.
Ivar halusi taas mennä pihalle toteamaan, että siellä on kylmä. Mutta kiitos Ivarille sinnikkyydestä! Voi jos olisin voinut jakaa tuon tähtitaivaan kanssanne! Kuu piileksi vielä vuoren takana, joten tähdet näkyivät tosi kirkkaina. Tai ehkä te katsoittekin sitä, samaa taivasta, mutta jossain toisaalla? Voisin vannoa, että Ivarkin istui ihmettelemässä öistä taivaankantta, ja ehkä se juuri siksi halusi mennä tuonne pakkaseen ja viimaan. Edes hetkeksi, koska tiesi, että tuo hetki on arvokas. 
 
Otava. Orionin vyö. Pohjan tähti. Plejadit. Linnunrata ja paljon, paljon muita, joille minulla ei ole nimiä, vaikka niin haluaisin tietää. Ihminen kun olen, niin kaikki pitäisi tietää ja nimetä. Voisikohan sitä vain tyytyä ihmettelemään tuota kauneutta ja suuruutta, nimistä viis? Eipä taida Ivarkaan miettiä tähtien nimiä. Mutta eläimet ovatkin meitä viisaampia, vaikka me ihan muuta kuvitellaan.


Pihapiiri on tällä hetkellä kuin suoraan Viktor Rydbergin laulusta "Tonttu". Tiedättehän? "Pakkasyö on ja leiskuen pohja loimujaan viskoo, kansa kartanon hiljaisen yösydän untaan kiskoo...". Tuo laulu olisi voitu kirjoittaa tästä pihapiiristä... Pääskysen pesät ja poissa olevat asukkaansa. Kesäisistä lehdoista uneksivat lehmät. Metsän takana kuohuva koski. Kaikki. Sanat koko lauluun ja tontuista vähän enemmänkin löydät täältä


Tonttua en pihalla nähnyt. Taisin olla itse ainoa, joka muistuttaa etäisesti tonttua - minulla kun on nykyään aina sellaisen kokovillainen tonttupuku päälläni....tuolla ulkona untuvatakin alla tosin. Täällä pakkanen ja viima meinaa nimittäin hiipiä myös ovista ja ikkunoista sisään. Luotan kuitenkin siihen, että tähän aikaan yöstä ei tule enää yllätysvieraita :). Tämä puku on tummanvihreä, mutta olen hankkinut myös punaisen, joka odottaa paketissa joulua. Olen nimittäin huomannut, että täällä on turha koreilla vaatteilla. Käytännöllisyys on se, joka sanelee vaatetuksen, ja norjalaisittain se tarkoittaa villaa alla ja yllä. Ei mitään keinokuituja...


Ja vaikka en nyt nähnyt tonttua, se ei tarkoita, etteikö tuolla Tonttu asuisi. Tietenkin tällaisessa pihassa asuu Tonttu tai norjalaisittain Nisse. Ja nyt joulun alla täällä liikkuu taatusti myös niitä jouluisia tonttuja. Vähän tarkkailemassa näin joulun alla, vaikka hyvin kilttejä lapsia tässä pihapiirissä asuu. Ajattelin viedä tälle meidän omalle Tontullemme kuitenkin jouluna lautasellisen puuroa tuonne vanhan tallin ovelle, kuten hyviin norjalaisiin tapoihin kuuluu. Ehkä me tässä pikku hiljaa pääsemme tutustumaankin ja vaihtamaan muutaman sanasen. Ajan kulusta ja muusta.

 Latoon parvelle pyrkii vaan,
siellä hän pitää majaa;
pääskyn naapuri suovallaan
on liki räystään rajaa;
vaikka pääsky nyt poissa on,
keväällä tuoksuun tuomiston
kyllä se saapuu varmaan
seurassa puolison armaan.

  Vaiti metsä on, alla jään
kaikki elämä makaa,
koski kuohuvi yksinään
humuten metsän takaa.
Tonttu puoleksi unissaan
ajan virtaa on kuulevinaan,
tuumii, minne se vienee,
missä sen lähde lienee...

torstai 6. joulukuuta 2012

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Nyt täällä Norjassa asuessani huomaan miettiväni erityisen paljon, mitä suomalaisuus minulle oikein merkitsee. Erityisesti näin Suomen Itsenäisyyspäivänä. Odotin tänään kyllä jotain vähän suurempaa tunnekuohua, mutta ehkä en ole asunut täällä vielä tarpeeksi kauan? Tai sitten tuo luminen maisema, kylmyys ja pimeys saa olon tuntumaan kovin kotoisalta...


Muistan, kun olin aikoinaan Ruotsissa aupairina. Siellä katsoin televiosta, kun Martti Talvela ja Tapiolan kuoro esiintyivät New Yorkissa ja lauloivat Finlandian. Kyyneleet valuivat kasvojani pitkin ja muistan tuon tunnekuohun edelleen elävästi, vaikka siitä on kohta kai 30 vuotta... Jotain sellaista odotin tänäänkin, mutta ei. Ei ainakaan vielä.

Ruotsissa elettiin tuolloin Slussenin sissien kulta-aikaa ja suomalaisuus ei välttämättä ollut mikään ylpeyden aihe. Suuresta maahanmuuttoaallosta oli kulunut tarpeeksi aikaa, joten osalla porukkaa oli Volvo-unelmat kariutuneet ja he olivat päätyneet paikallisille ostareille ja Slussenille kiroamaan suureen ääneen kohtaloaan. Muistan itsekin nähneeni expressenin etusivulla otsikon "En finne igen!" kun puukko oli taas heilunut. En tiedä, oliko tuossa porukassa sodan käyneitä miehiä, mutta "Helsingin sisseissä" niitä kyllä vielä oli.  Miehiä, jotka olivat menettäneet nuoruutensa, unelmansa ja mahdollisuutensa ja rikkoutuneet iäksi. Ja Ruotsissakin oli ainakin noiden sodan käyneiden miesten lapsia, rikkinäisten miesten kasvattamia lapsia. Ja niitä, joiden isät eivät koskaan tulleet sodasta takaisin.

Täällä Norjassa suomalaisuus on hyvä juttu. Sitä pidetään sympaattisena. Suomalaisille vähän naureskellaan, mutta hyvätahtoisesti, ilman tippaakaan ylemmyydentuntoa. Itse asun täällä suurten metsien keskellä ja Norjan suurimpien metsätilojen naapurissa. Täällä tunnetaan suomalainen metsäteollisuus, suomalaiset metsäkoneet ja suomalaisten metsurien maine. Hyvin monet ovat käyneet Suomessa. Naapurikylässä asuu veljekset, jotka ovat erikoistuneet metsätöihin noilla jyrkillä rinteillä. Ovat nimeltään muistaakseni Pekka ja Heikki. Eivät puhu suomea, mutta äidillään taitaa olla suomalaisia sukujuuria.
 
 
Tosin täälläkin on vallalla strereotypia koskenkorvaa juovasta suomalaisesta joka ensin murjottaa ja sitten tarttuu puukkoon. Ja eihän se nyt ihan perätön juttu olekaan. Aika moni suomalainen tekee niin joka viikonloppu, mutta ei tietenkään jokainen. Meitä on moneksi, meitä suomalaisia. Mutta mikä meitä sitten yhdistää. Mikä on se juttu, joka yhdistää suomalaista syrjäytynyttä ja suomalaista it-miljonääriä? Ehkä sitä yhdistävää tekijää pitää etsiä aika kaukaa menneisyydestä. Niistä sodankäyneistä, rikkinäisistä ja puhumattomista miehistä ja ankarista äideistä? Vai vielä kauempaa? Mutta viimeistään saunan lauteilla, muutaman huikan jälkeen, on it-miljonäärikin valmis halaamaan kyynelehtien sitä syrjäytynyttä. Toista suomalaista.

Itselleni tärkeintä suomalaisuudessa on tällä hetkellä tämä kieli. Se, että voin ilmaista itseäni suomen kielellä juuri niin kuin haluan, eikä vain niin kuin satun osaamaan ja niillä sanoilla jotka tarvittaessa muistan. Se, että ymmärrän sävyjä ja ymmärrän hienovaraistakin huumoria.
 
Niin, ja se suomalainen sisu. Kun vajaa vuosi sitten ajoin autoni tänne Pohjois-Suomesta toisen, vielä  naispuolisen suomalaisen kanssa karseassa kelissä, se oli täkäläisten mielestä kerrassaan ihmeellistä. "Det var tøft!" olen saanut kuulla lukuisia kertoja. Mutta ei kai se nyt ihmeellistä ollut? Kai se oli sitä suomalaista sisua sitten.
 
Hyvää Itsenäisyyspäivää Suomi ja me suomalaiset!