Nyt täällä Norjassa asuessani huomaan miettiväni erityisen paljon, mitä suomalaisuus minulle oikein merkitsee. Erityisesti näin Suomen Itsenäisyyspäivänä. Odotin tänään kyllä jotain vähän suurempaa tunnekuohua, mutta ehkä en ole asunut täällä vielä tarpeeksi kauan? Tai sitten tuo luminen maisema, kylmyys ja pimeys saa olon tuntumaan kovin kotoisalta...
Muistan, kun olin aikoinaan Ruotsissa aupairina. Siellä katsoin televiosta, kun Martti Talvela ja Tapiolan kuoro esiintyivät New Yorkissa ja lauloivat Finlandian. Kyyneleet valuivat kasvojani pitkin ja muistan tuon tunnekuohun edelleen elävästi, vaikka siitä on kohta kai 30 vuotta... Jotain sellaista odotin tänäänkin, mutta ei. Ei ainakaan vielä.
Ruotsissa elettiin tuolloin Slussenin sissien kulta-aikaa ja suomalaisuus ei välttämättä ollut mikään ylpeyden aihe. Suuresta maahanmuuttoaallosta oli kulunut tarpeeksi aikaa, joten osalla porukkaa oli Volvo-unelmat kariutuneet ja he olivat päätyneet paikallisille ostareille ja Slussenille kiroamaan suureen ääneen kohtaloaan. Muistan itsekin nähneeni expressenin etusivulla otsikon "En finne igen!" kun puukko oli taas heilunut. En tiedä, oliko tuossa porukassa sodan käyneitä miehiä, mutta "Helsingin sisseissä" niitä kyllä vielä oli. Miehiä, jotka olivat menettäneet nuoruutensa, unelmansa ja mahdollisuutensa ja rikkoutuneet iäksi. Ja Ruotsissakin oli ainakin noiden sodan käyneiden miesten lapsia, rikkinäisten miesten kasvattamia lapsia. Ja niitä, joiden isät eivät koskaan tulleet sodasta takaisin.
Täällä Norjassa suomalaisuus on hyvä juttu. Sitä pidetään sympaattisena. Suomalaisille vähän naureskellaan, mutta hyvätahtoisesti, ilman tippaakaan ylemmyydentuntoa. Itse asun täällä suurten metsien keskellä ja Norjan suurimpien metsätilojen naapurissa. Täällä tunnetaan suomalainen metsäteollisuus, suomalaiset metsäkoneet ja suomalaisten metsurien maine. Hyvin monet ovat käyneet Suomessa. Naapurikylässä asuu veljekset, jotka ovat erikoistuneet metsätöihin noilla jyrkillä rinteillä. Ovat nimeltään muistaakseni Pekka ja Heikki. Eivät puhu suomea, mutta äidillään taitaa olla suomalaisia sukujuuria.
Tosin täälläkin on vallalla strereotypia koskenkorvaa juovasta suomalaisesta joka ensin murjottaa ja sitten tarttuu puukkoon. Ja eihän se nyt ihan perätön juttu olekaan. Aika moni suomalainen tekee niin joka viikonloppu, mutta ei tietenkään jokainen. Meitä on moneksi, meitä suomalaisia. Mutta mikä meitä sitten yhdistää. Mikä on se juttu, joka yhdistää suomalaista syrjäytynyttä ja suomalaista it-miljonääriä? Ehkä sitä yhdistävää tekijää pitää etsiä aika kaukaa menneisyydestä. Niistä sodankäyneistä, rikkinäisistä ja puhumattomista miehistä ja ankarista äideistä? Vai vielä kauempaa? Mutta viimeistään saunan lauteilla, muutaman huikan jälkeen, on it-miljonäärikin valmis halaamaan kyynelehtien sitä syrjäytynyttä. Toista suomalaista.
Itselleni tärkeintä suomalaisuudessa on tällä hetkellä tämä kieli. Se, että voin ilmaista itseäni suomen kielellä juuri niin kuin haluan, eikä vain niin kuin satun osaamaan ja niillä sanoilla jotka tarvittaessa muistan. Se, että ymmärrän sävyjä ja ymmärrän hienovaraistakin huumoria.
Niin, ja se suomalainen sisu. Kun vajaa vuosi sitten ajoin autoni tänne Pohjois-Suomesta toisen, vielä naispuolisen suomalaisen kanssa karseassa kelissä, se oli täkäläisten mielestä kerrassaan ihmeellistä. "Det var tøft!" olen saanut kuulla lukuisia kertoja. Mutta ei kai se nyt ihmeellistä ollut? Kai se oli sitä suomalaista sisua sitten.
Hyvää Itsenäisyyspäivää Suomi ja me suomalaiset!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat blogin suola, joten on tosi kiva, jos osallistut kommentoimalla!