saman Otavan alla

Saman Otavan alla, täällä ja siellä; silloin, nyt ja aina. Elämässä ei ole montaa asiaa, joka seuraisi muuttumattomana läpi elämän. Riippumattomana ajasta ja paikasta. Ei oikeastaan mitään muuta kuin oma sisin, sielu, korkeampi minä, minuus - miten kukin sitä kutsuukin - ja taivaankappaleet. Aurinko, kuu ja tähdet. Ainakin täältä maan perspektiivistä. Ne vaihtavat paikkaa, painuvat horisontin taa tai piileksivät pilvien takana, mutta ovat siellä. Varmasti.

 

Muistan katselleeni Otavaa jo pienenä lapsena, se oli tähtikirkkaina öinä aina näkyvissä ja tunnistettavissa. Nuo kiehtovat vaunut taivaalla. Otava on myös kutakuinkin ainoa tähtikuvio, joka on tarpeeksi kirkas näkyäkseen kaupungin valoissa. Edellisessä asunnossa katselin sitä olohuoneen ikkunasta, nyt keittiön ikkunasta.

Asuttuani kaupungissa lähes kolmekymmentä vuotta, olin unohtanut, miten upea tähtitaivas voikaan olla. Se on paljon muutakin kuin Otava. Olin myös unohtanut, kuinka pimeää on pimeä ja kuinka valoisa kuutamo.

Usein illalla sammuttaessani valot, jään hetkeksi nojaamaan keittiön ikkunaan ja ihmettelemään tähtitaivasta. Sama Otava, samalla taivaalla, jo paljon ennen meitä ja paljon meidän jälkeemme. On oikeastaan turvallista tuntea itsensä pieneksi universumin äärellä. Se laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. On myös turvallista tietää, että ystävät ja rakkaat katsovat samaa tähtitaivasta, ehkä kaukana, mutta saman Otavan alla.