Ystävä soitti ja moitti, että kirjoitan blogiani liian harvoin. Moitti lempeästi - on kuulemma kiva lukea. Mutta täällä maailma on kääriytynyt hämärään. Tuntuu, että kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu lähinnä sisälläni, ja niistä on vaikea kirjoittaa. Pää pursuaa ajatuksia ja ideoita, mutta toteutusvaiheelle niitä on vaikea saada. Luovuus kukoistaa hämärästä huolimatta tai ehkä sen takia. Ei ole tarvetta olla koko ajan jossain muualla.
Blogi mietityttää. Facebook mietityttää. Onko viisasta jakaa elämäänsä niin monelle tuntemattomalle? Minkälaisia ajatuksia ja energioita siellä ruudun toisella puolella pyörii. Tiedämmekö, mille oikeastaan altistamme itsemme? Olen nyt itsekin törmännyt siihen, että on olemassa myös syystä tai toisesta pahansuopia ihmisiä, kohdannut toisin sanoen taas yhden opettajan. Olen miettinyt myös tämän blogin lopettamista ja aloittamista uudestaan täysin anonyymisti jossain muualla blogiavaruudessa. Teitä lukijoita ei ole vielä kovin paljoa, mutta haluaisinko edes suurempaa lukijakuntaa? Jaksan aina hämmästellä sitä, kuinka jotkut suositut blogit keräävät ilkeitä ja pahansuopia kommentteja, ja ihmettelen, kuinka nuo blogistit jaksavat kirjoittaa ja jakaa elämäänsä kaiken sen negatiivisen energian pyörteessä. Altistaa myös lapsensa sille. Itse en jaksaisi. Enkä haluaisi.
Piti oikeastaan kertoa siitä, kuinka Knekten oli taas aamulla eksynyt aidan toiselle puolelle. Kuinka kävin hakemassa sen aamulla syömään ja kävelimme takaisin kylki kyljessä tuon laitumen poikki. Välillä se rapsutti minua ja välillä minä sitä. Juttelimme keskenämme ihan ilman sanoja. Hevosten kanssa asiat saavat oikeat mittasuhteet. Mikä on oikeasti tärkeää ja mikä ei. Mikä on oikeaa elämää ja mikä illuusiota.
Koska tämä some, facebookit, blogit, instagrammit, ovat vain iluusioita. Illuusioita siitä, minkälaisia haluaisimme olla ja minkälaista haluaisimme elämämme olevan. Ja toisaalta illuusioita siitä, minkälaisia kuvittelemme toisten elämän olevan ja minkälaisia kuvittelemme toisten ihmisten olevan. Se on pelkkää illuusiota. Kyllä meidän täytyy edelleen katsoa toisiamme silmiin, kävellä vierekkäin, halata ja pitää kädestä, ennen kuin oikeasti tiedämme, kuka tuo toinen on. Jakaa hetkiä, eikä ainoastaan facebookpäivityksiä. Ottaa kuvia toisistamme, eikä ainoastaan itsestämme.
Roomassa on paljon nuoria pakistanilaismiehiä, jotka myyvät kadulla milloin mitäkin omituista krääsää turisteille. Tällä kertaa suosituin tuote oli selfie-teline. Teline, jonka avulla voit ottaa itsestäsi kuvia, jos käsivarsi ei riitä. Ja suuri osa ihmisistä pitää sitä ihan luonnollisena. Kääntää selkänsä nähtävyydelle, ottaa kuvan itsestään jonka voi jakaa sitten facebookissa tai instagramissa. Ja aika moni varmaan unohtaa ihan oikeasti katsoa sitä nähtävyyttä. Ja unohtaa jakaa sen hetken matkakumppaninsa kanssa, koska tärkeämpiä on ne kaverit, puolitutut ja tuntemattomat bittiavaruudessa, jotka ehkä tykkäävät kuvasta. Ja jos eivät tykään, niin hetkessä oli jotain vikaa.
Tällaisia olen miettinyt. Enkä hetkeäkään kuvittele olevani muita parempi tai valveutuneempi. Sillä tavoin olen onnekkaampi, että olen elänyt myös toisenlaisessa maailmassa, mutta ihan samalla tavalla olen ollut tämän netin lumoissa. Viime aikoina on kuitenkin tuntunut, että silmäni ovat alkaneet aueta ja olen havahtunut tämän kaiken älyttömyyteen. Eihän tässä ole oikeasti mitään järkeä. Lopultakaan. Vaikka sosiaalisessa mediassa on myös paljon hyvää, niin miten paljon sen myötä oikeastaan menetämme ihan sitä oikeaa elämää. Ja aikaa, joka on tosi kallisarvoista. Se kun voi loppua minä hetkenä hyvänsä.
Tällaisia pohdiskelen. Ja samalla toivon, että Knekten ei ole nyt karannut, vaan seisoo kiltisti tuolla ruokintapaikalla. Koska sen etsiminen tuolta säkkipimeästä voi olla aika haasteellista :).
Happovaivaisia anonyymejä putkahtaa aina silloin tällöin esiin jostain. Sille ei varmaan voi mitään. Parasta on yrittää asennoitua niin, että sinä et ole se, jolla on ongelma, vaan anonyymi purkaa omaa huonoa fiilistään paikassa, jossa tuntee kasvottomana olevansa turvassa itseensä kohdistuvalta arvostelulta. Blogin lopettaminen ei ole ratkaisu, mutta sitä pitää tietenkin aina miettiä, mistä ja miten kirjoittaa. Riippumatta siitä, kuka ja miten kommentoi juttuja.
VastaaPoistaOlen vain miettinyt sitä, kuinka auliisti me asetetaan itsemme alttiiksi. Levitetään elämäämme lukijoille, joita emme voi ollenkaan kontrolloida. Jaetaan niin paljon informaatiota itsestämme tosi luottavaisina. Ollaanko me ehkä vähän naiivejakin? Maailma tuntuu nyt turvalliselta paikalta, mutta tuleeko se olemaan sitä tulevaisuudessakin. Kuka tietää?
PoistaPahansuopuudesta sitten. Vaikka tiedän, että se ongelma on sillä toisella, ei minulla, niin silti se vaikuttaa. Jos ei muuten, niin tuo ihminen pääsee kiemurtelemaan mieleeni ja kuluttamaan energiaani. Enkä haluaisi turtua siihen, että mikään ei tunnu missään.
Mutta tällaisia olen pohtinut viime päivinä. Hetkinen? Mitä jos? Ja alkanut yhä enemmän arvostaa niitä, jotka eivät ole koskaan liittyneet vaikkapa facebookiin. Aikaisemmin ajattelin, että he eivät ole oikein ajassa kiinni, mutta nyt luulen, että ehkä juuri nuo ihmiset on niitä fiksuja...
Samoja mietteitä mullakin välillä..pelottaa jos alkaa miettimään kuinka monet ihmiset lukevat mun yksityiselämääni kuin avointa kirjaa.
VastaaPoistaSitten taas halu kirjoittaa saa voiton..:)
Mutta ollaanko me kaikki tultu vähän julkisuudenkipeiksi tässä big brother-maailmassa? Tai onko meidät aivopesty siihen, että on ihan ok ja turvallista jakaa elämäänsä ventovieraiden ihmisten kanssa… Se tuntuu ihan harmittomalta, mutta kun koskaan ei tiedä, kuka siellä ruudun toisella puolella on. Voisi kai sitä blogata muutenkin. Ihan anonyymisti ja nauttia kirjoittamisesta sillä tavalla? Vai olisiko se yhtä kivaa? Pointtini on ehkä just se, että me turrutaan vähitellen tällaiseen. Asiat, jotka olisivat tuntuneet täysin järjettömiltä vielä kymmenen vuotta sitten, on yhtäkkiä ihan luonnollisia.
PoistaPaljon kysymysmerkkejä :). No, hyvä näitä on ainakin miettiä .
Aivan! Samoilla linjoilla täälläkin. Halu lopettaa, mutta myös kirjoittaa....en tiedä. Juuri nyt tuntuu taas siltä, että pitäisi lopetta ja tämä postauksesi tukee ajatusta. Luin vasta artikkelin ns. vihalukemisesta, eli siitä miten luetaan juuri niitä blogeja, joita vihataan (tai joiden kirjoittajaa vihataan) ja saadaan tästä nautintoa. Aika hurjaa. Pitäisikö siirtyä omaan privaattiin päiväkirjaan vai jatkaa blogia? Minusta on mukava lukea kirjoituksiasi hevosista ja arjestasi - toivon, että jatkat.
VastaaPoistaAika kammottava tuo ajatus vihalukemisesta, mutta on siinä jotain logiikkaakin. Ihminen voi päätyä tilanteeseen, että saa energiaa myös vihasta. Käyttää elämänsä polttoaineena negatiivisia tunteita. Itsekin saatan löytää itseni lukemasta noita negatiivisia kommentteja ja havahtua yhtäkkiä, että mitä ihmettä mä tällaista oikein luen. Pimeys vettä puoleensa epämiellyttävällä tavalla.
PoistaNormielämässä voimme yleensä kuitenkin valita ne ihmiset, jotka haluamme ympärillemme, mutta nettimaailmassa se on usein täysin sattumanvaraista.
Henkilökohtainen päiväkirja voisi olla ihan hyvä juttu. Ja vaikka ihan sellainen käsin kirjoitettu :).
Enkä mä nyt ole lopettamassa. Ainakaan ihan heti. Henkilökohtaisesta facebookista vetäytyminen on lähempänä.
Jos kuitenkin päädyt lopettamaan tämän blogin ja aloittamaan uuden anonyyminä, laita mulle yksityisviesti ja paljasta uusi osoitteesi. Vannon, että en ole nimetön nettikiusaaja. Enkä kerro kellekään.
VastaaPoistaMinä bloggaan anonyyminä enkä ole naamakirjassa. Olen tyytyväinen tähän ratkaisuun.
Olet ollut fiksu :). Totuuden nimissä on todettava, että en minäkään ole joutunut suoranaisen nettikiusauksen uhriksi, mutta saanut vähän kylmää vettä naamalle, ja havahtunut siihen, että eihän tuo ihminen tunne mua ollenkaan, mitä se tuollaisia kirjoittelee… Mutta ei se nyt mitään sen vakavampaa ollut.
PoistaMutta se oli vain piste iin päälle, viesti universumilta, kun just samana päivänä olin näitä miettinyt. Että näissä nettiympyröissä ei kannata olla liian avoin ja liian luottavainen…
Mutta laitan sitten viestiä, jos tulee uusi blogi :).
Bloggaus ja kuvaaminen on terapiaa, en jaa oikein mitään henkilökohtaista enkä julkaise lasten kasvokuvia. Olen saanut kohta 6v bloganneena 2kpl negatiivista kommenttia. :)
VastaaPoistaBloggaus ja kuvaaminen ovat mullekin tärkeitä juttuja ja nimenomaan terapiaa :). Jos on pitänyt bloginsa anonyyminä, ei näitä tarvitse varmaankaan edes miettiä - olet onnistunut siinä hyvin.
PoistaItse aloitin aika anonyymisti mutta olen sittemmin "avautunut" vähän enemmänkin. Sitä rajanvetoa just pohdiskelen - mikä on liikaa ja mikä liian vähän. Olisiko sellainen täysin anonyymi blogi parempi - kyllähän siinäkin pystyy toteuttamaan noita bloggaus ja kuvausjuttuja ihan yhtä lailla. Ei mullekaan ole blogiin tullut ikäviä kommentteja, mutta tiedän monia, joille niitä tulee. Vaikka olisi kuinka viaton ja "kantaaottamaton" blogi tahansa.
Mutta kuten totesin tuossa ylempänä jossain kommentissa, ehkä mietin facebookia vielä enemmän. No, näitä on ihan hyvä miettiä välillä.
Tulee välillä mietittyä, että onko kertonut itsestään liikaa, Lopulta päädyn kuitenkin samaan lopputulemaan - elämää se vaan on, ei sen kummempaa. Olisi kyllä ihana kirjoittaa vieläkin avoimemmin, mutta ehkä kantti ei kuitenkaan riitä. Ilkeitä kommentteja minäkin pelkään - sen takia haluankin tarkastaa kaikki kommentit ennen julkaisua - pelkään että ilkeät kommentit koskevat jotain perheenjäsentä, en niinkään itseäni. Ja toisaalta, jos en julkaise ilkeitä kommentteja lainkaan, tuskin ilkimykset niit jaksavat kauaa lähetellä. Ehkä? En ole saanut yhtään ilkeää kommenttia vielä.
VastaaPoistaMulla on ollut kommenttiboksi toistaiseksi ihan avoimena ja hyvin on toiminut. Mutta mietin myös sitä, että haluanko laittaa itseni ja elämäni mahdolliselle arvostelulle ja negatiivisille ajatuksille alttiiksi vaikka ne ei kommenttiboksiin asti tulisikaan? Ja miksi? Olisinko tehnyt niin kymmenen vuotta sitten? Miltä tuntuisi, jos oliskin yhtäkkiä tuhat lukijaa päivässä? tai 10 000 lukijaa päivässä? Mitäs sitten? Se ei näytä kyllä olevan vaarana :D, mutta noin periaatteessa.
PoistaMietin asiaa siis vähän laajemminki ja koko tätä nettimaailmaa ja sen mahdollisia vaaroja. Viedäänkö meitä kuin pässiä narussa eikä me osata kyseenalaistaa ollenkaan? Onko nuorempi sukupolvi vielä sokeampi vai ehkä fiksumpi?
Kyllä, ollaan liian naiiveja!
VastaaPoistaJa kannattaa varmaan todellakin joskus miettiä mitä kaikkea kannattaa jakaa kaikelle maailmalle ja mitä ei. Minä vältän perhejuttuja, ei siis nimiä eikä kuvia. Vältän aika lailla paikkakuntiakin ja tunnistettavia, henkilökohtaisia kuvia yms. yms.
Mutta, mutta... jos menee liian varovaiseksi, ei tämä toimi edes "uutiskanavana" ystäville, kuten olen ajatellut.
Ja kuinka helppoa onkaan saada vaikka murtovarkaita niskaansa kertomalla täällä tai fb:ssä kulkemisistaan...
Olen kirjoittanut blogeja anonyyminä eri otsikoilla liki 4 v. Olen rajoittanut blogin näkyvyyttä ja kommentoijia.
Tämä herättääkin keskustelua - hyvä juttu! Tämä pohdituttaa muitakin..
PoistaKyllä munkin mielestä monet ovat liian naiiveja - ei tietenkään kaikki. Itsekin olen joskus. Sitä kuvittelee kirjoittavansa (ja kirjoittaakin) näitä juttuja lähinnä niille omille tutuilleen. Ja sitten lukijaksi ilmestyy joku USA:sta. Tai tulee kommentti ihan jostain muualta päin maailmaa. Tavallaanhan se on tosi kiva, mutta siinä aukeaa sitten vähän silmätkin. Yleisö netissä on aika paljon laajempi kuin se oma lähin kaveripiiri…
Ja kun se on niin, että mitä kerran nettiin laitat, niin se on siellä periaatteessa hamaan loppuun asti ja kenen tahansa käytettävissä ja luettavissa. Siksi esim. ihmettelen vähän heitä, jotka laittavat tunnistettavia kuvia lapsistaan nettiin - vaikka sen toisaalta ymmärränkin ja niitä kuvia on kiva katsella. Mutta maailmassa on niin paljon myös pahuutta ja pahansuopaisuutta.
Ja varsinkin kun itse uskon vähän siihen, että pahat ajatukset ja negatiivinen energia voi siirtyä jollain tavalla ihan konkreettisestikin. Tai ainakaan emme varmasti tiedä, etteikö se sitä tekisi. Joten jos postauksesi herättää paljon kateutta ja negatiivisia tunteita, niin mistä sen tietää, miten se vaikuttaa? Ainakin se vaikuttaa silloin, jos nuo negatiiviset ajatukset tulee kommenttiboksiin tai sähköpostiin asti. Vaikka kuinka yrittäisit ajatella, että ei se ole mun ongelma eikä kaikkia voi miellyttää.
Tätä varmasti miettii jokainen bloggaaja ja facettaja ym. aika-ajoin. Myös minä olen pohtinut asiaa aina välillä. Mikä on järkevää jaettavaa ja kuinka paljon haluan paljastaa omasta elämästäni. Koen kuitenkin tämän asian enemmän sellaisena "pikkukylänä", jossa ihmiset luulevat tuntevansa toisensa hyvin. On oma valinta haluaako saada kertomuksillaan ns. juoruja aikaan ja toisaalta, kuinka paljon muiden mielipiteet vaikuttavat omaan elämään. Toiselle sopii paremmin "suurkaupungissa eläminen" ja massaan häviäminen. Välillä on aika vaikeaa itsekään tietää kumpi on parempi. Olisiko tosiaan ollut fiksumpaa pysyä anonyyminä. Kuitenkin aina löytyy kateellisia, ilkeitä, huonotapaisia tai muuten vain ajattelemattomia ihmisiä. Ihan jokapuolelta ympäriltämme. Onko tarkoituksenmukaista yrittää välttää negatiivista palautetta? Minusta ei, mutta yksityisasiani olen kyllä pitänyt omana tietonani. Siis ne asiat, jotka olen halunnut pitää. Rajanveto toki saattaa välillä olla vaikeaa, kun oikein innostuu kirjoittelemaan ja kuvailemaan. On kuitenkin hullua, jos joku oikeasti kuvittelee tuntevansa bloggaajan täysin hänen kirjoitustensa perusteella. En silti jaksa uskoa, että tässä olisi ns.todellista vaaraa olemassa. Ainakaan yhtään sen enempää kuin kellä tahansa ihmisellä, joka on hieman muita enemmän esillä. Kyllä negatiiviset kommentit tuntuvat aina pahalta ja tuntuu tosiaan, että suositut bloggaajat saavat niitä osakseen aika paljon. En varmaan itse jaksaisi sellaista jatkuvasti. Ihmiset ovat niin kateellisia. Kerran eräs vanhempi mies synnyinseuduillani kyläillessäni kysyi kuulumisiani ja kun sitten onnellisena kerroin, miten mukavasti menee ja kuinka onnellinen olenkaan, niin hän siihen totesi, että "Kel onni on, se onnen kätkeköön". Ehkä pitäisi ottaa tuo viisas neuvo vastaan, mutta jotenkin en sitä oikein sulata.
VastaaPoistaAloin oikein miettimään tuota pikkukyläveratusta. Se on aika hyvä. Ja mietin sitäkin, että on kai sitä kautta aikojen pidetty julkisivua kunnossa, vaikka sen takana olisi ollut mitä. Ei siihen facebookia ole tarvittu. Mutta sitten taas toisaalta, sen pikkukylän nimi on nykyään maailma. Ja se tarkoittaa, että siinä maailmassa on ihan eri lait kuin pikkukylässä. Ja anonyymit vaarat….
PoistaEli tätä se on: toisaalta, mutta sitten toisaalta. Entä jos ja mitä jos ja ei kai nyt kuitenkaan :D. Ei tässä varmaan ole mitään oikeaa vastausta edes ole. Jokainen toimii sillä tavalla, minkä näkee itselleen parhaaksi ja oikeaksi.
Ei mullakaan ole mitään selkeää vastausta. Mutta hyvä näitä on välillä miettiä. Kyseenalaistaa, tiedostaa, kysellä ja pohtia. Herätellä itseään. Ei pelätä, mutta olla valveilla.
Hyvä ja tosi mielenkiintoinen blogi. Me lukijat opimme paljon kirjoituksistanne, hyvät bloggaajat. Samantyylistä se elämä on täällä ruudun toisellakin puolella, ei vaan niin mielenkiintoista, että viitsisi blogata. Bloggaaja on kuin kirjailija, hänkin antaa paljon omasta elämästään, lukijat samaistuvat, oppivat tai ainakin nauttivat sen lukuhetken tai pidempäänkin. Kiitos teille kirjoittajat näistä lukuhetkistä! Pirjo
VastaaPoistaKiitos itsellesi tästä kommentista :). Lämmittää mieltä. Ehdottomasti suurin osa lukijoita on ihan varmasti kaltaisiasi (ja kaltaisiani) ihmisiä - itsekin olen saanut monesta blogista tosi paljon. Mistä inspiraatiota, mistä ajateltavaa, mistä hyvän lukuhetken ja mistä ehkä visuaalista mielihyvää.
PoistaJa on se totuuden nimissä myös niin, että juuri ne henkilökohtaisimmat jutut keräävät eniten lukijoita ja eniten positiivista palautetta - ne selvästi koskettavat eniten. Eli sikäli itsensä likoon paneminen myös kannattaa ja siitä voi olla ihan oikeaa "vertaistukea" jollekin.
Mutta kiitos vielä - kirjoitit kauniisti!
Kiehtovaa! Onnittelut oman maailman löytämisestä! Tiedätkös, minulta kului monta kymmentä vuotta, ennenkuin pääsin siihen, mitä kaipasin. Ajatteles, monta kymmentä vuotta juoksua; työn ja perheen yhteensovittamista, niinkuin kauniisti sanotaan. Suuria luokkia, lasten hälinää, sinänsä elämän makua. Mutta ajan mittaan siihenkin väsyy. Ja kunnallis- ja maakuntapolitiikkaa; monia turhia vääntöjä ja kiihotuksia.
VastaaPoistaMutta sitten, viime keväänä, eläkepäivillä jo ollessa, tuli muutos. Ostimme vanhan talon Hailuodosta, muutimme tänne kesän aikana. Pois Oulusta.
Tiedän, miltä tuntuu, kun tulee vihdoin kotiin.
Hyvää jatkoa Sinulle ja kaikille kommentoijille!
Marraskuussa toiveikkaana Riitta
Tiedätkö - kun olin muuttamassa tänne, alkoi välillä vähän jänistää. Mietin, että olisko helpompi tehdä sama juttu Suomessa ja muuttaa maalle omassa maassaan. Katsoin silloin ihan vakavissani taloa Hailuodosta :). No, tämä ratkaisu oli kuintenkin mulle se oikea - tai tänne mun vain piti muuttaa, syystä tai toisesta.
PoistaMutta: Oulua kaupunkina en kaipaa ollenkaan, mutta kaipaan välillä kovastikin Perämerta ja Hailuotoa. Hailuoto on niin hieno ja erityinen! Usein mulla oli kuitenkin tunne, että monet syntyperäiset oululaiset eivät oikein osaa sen hienoutta arvostaa - se on kai liian lähellä. Minulle se oli aina henkeä salpaava kokemus. Sinä onnellinen kun saat siellä asua!
Kiitos kommentistasi ja tunnelmallista marraskuuta :).
Joo, Hailuoto on ihana!
VastaaPoistaMinulle Perämeren rannikko (josta olen kotoisin ja jossa mökkimmekin on) on se lempeän meren ranta - vastakohtana tämä Jäämeren ranta, joka avautuu nyt ikkunasta!
Kumpikin on omalla tavallaan ihania. Ja kummankin rannalla olen kokenut tulleeni kotiin. Hassua.
Perämeri ja jäämeri on kyllä kaksi ihan eri merta. Pidin aluksi perämerta vähän "mitään sanomattomana", mutta opin sitä vuosien varrella rakastamaan. Siinä ja sen rannoissa on ihan oma erityinen tunnelmansa.
PoistaMinua surettaisi paljon jos jonain aamuna huomaisin että eräs lempiblogeistani, sellaisia kun löytää vain harvoin, olisi vain kadonnut, korkeintaan lyhyen hyvästelyviestin siivin.
VastaaPoistaLuulen että jokaista blogin kirjoittelijaa jossain vaiheessa mietityttävät julkisuusasiat. Itse olin alussa yksityisyydestäni tosi tarkka. En uskaltanut mainita edes asuinpaikkakuntaa ettei kukaan vain tunnistaisi. Pelkäsin että mitä jos joku nauraa tai pilkkaa ja muutenkin halusin pitää elämäni salassa muilta. Kai se palveli jotakin turvallisuudentunteen suojelua.
Jokin tässä toiminnassa kuitenkin haittasi minua ja minulla oli jatkuvasti epämukava olo. Olisin halunnut kirjoittaa sen mitä sylki suuhun tuo enkä jatkuvasti deletoida asioita liian henkilökohtaisina.
Tajusin että tässä asiassa omalla kohdallani oli oppiläksy; olen helposti jättänyt asioita tekemättä vain siksi että pelkään muiden ihmisten reaktioita. Pelkään pilkkaa, pahansuopuutta ja kritiikkiä. Sen sijaan että olisin rohkea oma itseni, salaan itseni muilta ja jätän haluamiani asioita tekemättä koska niin egoni tuntee olonsa turvallisemmaksi. Omien naamakuvienkin laitto blogiin tuntui joskus todella vaaralliselta.
Nyt olen haalinut blogilistalleni paljon blogeja joiden kirjoittelijat ovat rohkeasti omia itsejään ja myös puhuvat ja ilmentävät omaa elämäänsä vapaasti, juuri siten kuin heistä tuntuu oikealta. Koetan ottaa näistä mallia, pidän maailmankuvasta jollaista nuo blogit tarjoavat.
On paljon ihmisiä jotka elävät superjulkisuudessa ja hyvin tuo näyttää heiltäkin sujuvan. Kyllä heistä toki puhutaan pahaa, heidän sanomisiaan vääristellään ja heille nauretaan, paheksutaan ja ilkeillään sellaisissa määrin että se voi tuntua kestämättömältä mutta toisaalta nämä henkilöt ovat nimenomaan niitä parhaimpia opettajia siinä miten voi todella oppia olemaan oma itsensä ja miten parhaiten toteuttaa omaa elämäänsä.
Kun kokee vastustusta, punnitaan oman sisimmän vahvuus ja se vahvuus kasvaa.
Paheksuntahan tuntuu aina tosi pahalta. Viimeksi tänään minun elämänvalintojani paheksuttiin tosi tuomitsevasti. Pahoitin mieleni mutta ne tunteet menivät aika pian ohitse kuten nykyään käy usein. Ennen olisin jäänyt miettimään saamaani tuomiota paljon pidemmäksi aikaa. Olen siis tulossa vahvemmaksi ja rohkeammaksi seisomaan oman näköiseni elämän takana.
Tämähän on toisaalta ainakin minulle tosi vaikeaa sillä olen luonteeltani oikein salaileva ja salamyhkäinen, juuri sitä tyyppiä joka sisimmässään pitäisi parhaimpana olla poissa facebookista ja blogimaailmasta ja vielä kieltäisi kaikkien kuviensa ottamisen ja joka mieluiten eläisi siten ettei kukaan tietäisi hänen olemassaolostaan :D Mutta siksi nämä pienet julkiset askeleet ovatkin minulle uutta ja kasvamista. Näen että ne ovat ainakin minulle uusia oppiläksyjä.
Nimenomaan itsensä henkinen alttiiksi asettaminen on minusta se juttu joka lopuksi tarjoaa niin suuret palkinnot että se kannattaa tehdä. Vaikka pelottavaa onkin. Fyysisestä turvallisuudentunteestani en ole huolissani vaikka sekin on nyt vähän koetuksilla sillä minulla on parhaillaan ihka-aito stalkkeri enkä häntäkään pelkää. Tämä stalkkeri ei kyllä ole löytänyt minua blogimaailman kautta vaan lienee joku yksinäinen kylähullu :)
Mitä tulee tuohon että ihmisten lähettämä negatiivinen energia löytäisi kohteensa niin se kyllä on ihan totta.
Läpi aikojenhan on puhuttu pahasta silmästä, eihän se mikään oikea paha silmä ole mutta konkreettista negatiivista ajatusenergiaa kuitenkin. Ajatusenergia on oikeaa energiaa. Mutta me positiiviset ihmiset kyllä kykenemme suojautumaan siltä, on paljon erilaisia tekniikoita.
Uskon myös että oma sisäinen valo palaa sitä vahvemmin ja voimistuen mitä enemmän sen päälle koetetaan heittää lokaa. Siis kuten sanoin tuossa aiemmin, kun kokee vastustusta, punnitaan oman sisimmän vahvuus ja se vahvuus kasvaa.
Eli loppujenlopuksi uskon että tämä kaikki on meille vain hyväksi!
Kiitos taika kommentistasi ja viisaista sanoistasi! Vähän nauratti, koska tunnistin itseni niin monesta kohtaa tekstiäsi...
PoistaMulle on tullut tosi paljon uutta ajateltavaa kaikkien näiden kommenttien myötä - luulen, että kirjoitan siitä ihan oman jutun :).
Enkä ole varmaankaan lopettamassa. Harva kirjoitustahti johtuu enemmänkin tästä marraskuusta. Harmaat pilvet roikkuvat kuin rätit tässä laaksomme yllä, hevoset seisovat kuraisina tarhassa, eikä niitä voi oikein edes harjata kun ne ovat koko ajan märkinä - homehtuvat kohta… Mielessä on taas ihan liian monta "pitäisi" juttua ja blogin kirjoittaminen tulee siellä pitäisi-listan loppupäässä. Ja kun se lista ei lyhene alkupäästäkään, niin jää tämä bloggaaminenkin… Mutta kyllä se taas tästä :).
ja Taika tietenkin isolla alkukirjaimella :D
Poista