Tarina pienestä ystävästä

Läheisellä ravitallilla kissa sai vuosia sitten pentuja. Pienin niistä oli kaikkein suloisin ja herttaisin, ja tallin omistajan pieni tyttö antoi sille nimen Lille Venn, Pikku Ystävä. Se leikattiin ja sillä oli koti. Se oli kaikkien tallityttöjen suosikki.

Lille Venn oli kuitenkin vähän liiankin kiltti ja suloinen, ja niinpä se joutui kasvettuaan muiden kissojen kiusaamaksi. Erityisesti yksi tallin kissoista oli ollut sitä kohtaan hyvin aggressiivinen. Niinpä sille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin lähteä vaeltamaan. 

Se oli pitkään poissa, sitä nähtiin milloin missäkin. Pitkän tauon jälkeen se palasi kerran takaisin tallille. Tallilla työskentelevät tytöt olivat halunneet ottaa sen sisälle ja antaa sille ruokaa, mutta Lille Venin elämässä oli tapahtunut liikaa pahoja asioita, eikä se enää luottanut ihmisiin. Kun yksi tallitytöistä oli yrittänyt ottaa sen syliinsä, se oli raapinut pahasti tämän käden, hypännyt alas ja kadonnut. Sen jälkeen se ei enää palannut tallille.

Kun muutin Norjaan pian neljä vuotta sitten, asuin ensin naapuritilalla pienessä pihamökissä. Toisinaan näin pihalla mustavalkoisen kissan, joka kuitenkin pakeni välittömästi ihmisen nähdessään. Muutaman kerran yllätin sen nukkumasta verannallani olevassa korituolissa. Valkoinen istuintyyny oli mustissa karvoissa, mutta ei se haitannut. Ajattelin, että tuo kissa ei ollut varmaan pitkään aikaan saanut maata pehmeällä tyynyllä.

Kun puolitoista vuotta myöhemmin muutin nykyiseen kotiini, samainen mustavalkoinen kissa näyttäytyi tällä pihalla. Se oli kuitenkin täysin villi ja pakeni aina ihmisen nähdessään. Hyvä että pakeni, koska ainakin kerran tilan isäntä oli sen perässä pyssyn kanssa. Menin silloin väliin, koska tiedän, että kissan ampuminen on vaikeaa ja kovin epävarmaa. Vaikka kuolema olisikin silloin ollut ehkä parempi vaihtoehto tuolle lainsuojattomalle. 

Olin asunut tässä noin puoli vuotta, kun eräänä syksyisenä iltana palatessani hevosten luota, kuusen juurelta kuului naukumista. Huutelin aikani, koska luulin jonkun talon kissoista olevan siellä. Kuusen alta ilmestyi kuitenkin tuo mustavalkoinen "villikissa", joka yhtäkkiä tuli luokseni, antoi minun silittää ja lähti sitten kävelemään häntä pystyssä edelläni kotiin. Näytti siltä, että se yksinkertaisesti päätti alkaa kissakseni. Syystä tai toisesta.

Sen jälkeen se ei paljon ole portailtani väistynyt. Sen reviiri on huomattavan pieni, yleensä maksimissaan sata metriä. Jos menen ovesta ulos, se tulee välittömästi paikalle, ellei ole oven edessä odottamassa. Se istuu portaillani, nukkuu kukkaruukuissa (!) tai siinä samassa korituolissa, missä se nukkui jo edellisen taloni verannalla. Se asuu vintilläni. Se kävelee perässäni ulkona touhutessani ja auttaa hevosten hoidossa. Kun vien Ivaria ulos valjaissa, se kävelee perässämme kymmenen metrin päässä. 

Muistona ikävistä vuosista, se saattaa edelleen säikähtää äkillistä liikettä kuin potkua peläten. Mutta kun eilen ajoin kotiin, näin auton ikkunasta kuinka se leikki yksinään pihallani ja ajoi takaa omaa häntäänsä. Onnellisena. Sydämessäni läikähti.

Kissa numero viisi on siis saanut tarinan ja nimen. Se on Lille Venn, pentueensa pienin ja söpöin. 

Ps. haasteena olisi saada Ivar hyväksymään tämä ystävällinen naapuri. Lille Venn saisi puolestani asua myös sisällä, mutta Ivar on voimakkaasti eri mieltä... Joka tapauksessa se on nyt kissani ja otan siitä vastuun, mitä elämässäni tapahtuukin. Enää se ei joudu kulkemaan.

Ps. Lille Venn asuu nyt siis vintilläni, jossa on suht lämmintä. Olen tehnyt sille lämpimän laatikon styrokseineen ja villahuopineen, mutta toistaiseksi se on valinnut oman nukkumapaikkansa sahanpurujen seassa.