Sydämenvaltaajat

Kuten jo mainitsin, pakkaset ovat tältä erää ohi ja tilalle on tullut lumi. Sitä onkin pyryttänyt nyt varmaan yli puoli metriä ja uutta tulee parhaillaankin taivaan täydeltä. Mutta olen onnellinen, että välillä on leutoa. Täällä on ollut niin kylmä monta viikkoa, ja nyt viimeisen viikon olin vielä sairaana, että en ole oikein päässyt kunnolla ulos pitkään aikaan. Mutta tänään lähdin lopultakin vähän ulkoilemaan.

 

Naapuritilalla asuu kuusi hevosta. Ja jokunen ihminen. Kaikki ystäviäni, jotka olivat osaltaan syynä, että alunperinkään tulin tänne. Silloin ensimmäisellä kerrallahan tulin tänne nimenomaan ratsastamaan. Sen jälkeen ollaan tehty monta reissua tuolla vuorilla varmajalkaisten, luotettavien ja ystävällisten dølehevosten selässä.

Hevoset asuvat pihatossa ja ovat näin talvisin tosi villejä ilmestyksiä harjoissa roikkuvine jääpuikkoineen. Kun ratsastaa näillä vahvoilla, alkukantaisilla hevosilla lumisessa, hiljaisessa metsässä tai lumisella pellolla kahden korpin leikkiessä pään yläpuolella, on helppo liukua ajassa taaksepäin aivan eri aikaan. Ne ovat olleet taianomaisia hetkiä yhteisellä matkallamme.

Nämä hevoset elävät tiiviissä laumassa suurella laitumella, eikä niillä ratsasteta suinkaan joka päivä, ei edes joka viikko, mutta ne ovat uskomattoman ystävällisiä ja ihmisrakkaita. Aikaisemmin oli vaikea kuvitella, että seisoisin täysin tyynenä, luottavaisena ja pelottomana laitumella kuuden suuren hevosen ottaessa lähikontaktia ja puhallellessa korvaani. Mutta nämä hevoset ovat opettaneet minua luottamaan. Luottamaan itseeni ja luottamaan niihin.

Mutta valitettavasti emme elä paratiisissa täälläkään. Tänne muuton jälkeen tilan isäntäparin tiet ovat eronneet ja tilalla laiduntaa nyt kuusi ihmisten parisuhdekiemuroiden jalkoihin jäänyttä hevosta. Hevosia, joiden perustarpeista pidetään kyllä huolta, mutta jotka ovat usein vailla tarvitsemaansa ja ansaitsemaansa huomiota. Olen itse yrittänyt tehdä osani, mutta pelkään, että jos annan tälle asialle pikkusormeni, niin se tulee viemään paljon enemmänkin. Vastuu, vaikka moraalinenkin, tuntuu kovin suurelta.

 

Mutta aika näyttää. Tänään kuitenkin vietin ystävieni kanssa pikkujouluja. Kuivaa leipää ja porkkanoita. Joululauluja ja rapsutuksia. Puhaltelua ja pussailua. Jokainen hevonen olisi halunnut tulla ihmisen kaipuussa syliini ja sylini tuntui kovin pieneltä. Ystäväni Juni, Tinden, Knekten, Blesen, Elvira ja Stine ovat livahtaneet sydämeeni, eiväkä suostu sieltä enää poistumaan. Minkä menivätkään tekemään, mokomat!