Dolce far niente, suloinen joutilaisuus

Ystäväni valitti, että on tylsää. Toipilas, joka on sairauslomalla. Mieleltään jo virkeä, mutta keho ei vielä jaksa. Tiedättehän tunteen? Itsekin olin eilen siinä samassa pisteessä oman pikkutautini jälkeen. Lähes terve, mutta en kuitenkaan jaksanut paljon muuta kuin joutilaisuutta. Enkä olisi jaksanut varsinkaan sitä usean päivän sairastamisen jälkeen.

Touhusin mitä jaksoin ja mitä oli pakko. Hain puita liiteristä ja siivosin allaskaapin hiirien pelossa. Lähes joka talosta kun kuuluu nyt juttuja sisälle ilmestyneistä hiiristä, enkä ihan luota näihin kahteen hiirenpyydystäjääni. Saattaisivat saada hiiren kiinni, mutta tuskin hengiltä, ja olisiko mitään karmivampaa ajatusta? En ainakaan halua houkutella noita pikku hiippareita leivänmuruilla.

Jäin kuitenkin miettimään: minkälaista ylellisyyttä onkaan se, että on tylsää? Kuinka paljon maailmasta löytyy ihmisiä jotka olisivat kiitollisia edes yhdestä "tylsästä" päivästä tai muutamasta tylsästä hetkestä. Ihmisiä, jotka elävät pelossa ja taistelevat hengestään joka ainoa päivä. Ja kuinka omakin elämämme voi muuttua hetkessä vähemmän tylsäksi, mutta ikävällä tavalla. Se on niin kovin pienestä kiinni.

Olemme ehkä etuoikeutettuja, mutta ei näistä tylsistä päivistä tai tylsistä hetkistä pidä syyllisyyttä tuntea. Kiitollisuutta niistä kuitenkin kannattaa tuntea.  Ja opetella kääntämään tylsyys mielessään suloiseksi joutilaisuudeksi. Hetkiksi, jolloin on aikaa pysähtyä itsensä äärelle, kuunnella mielensä hiljaisia kuiskauksia, tuntea hengitys. Havaita kaikki pieni kauneus ympärillään, takkatuli, koivuhalkojen tuohen vaaleus, kissan kehräys. Sellaisissa hetkissä ei ole mitään turhaa. Ne ovat arvokkaita hetkiä, joka ikinen, ja niistä pitäisi yrittää ottaa kaikki irti ja nauttia. Ne ovat ainakin yhtä arvokkaita kuin ne touhukkaat, toimeliaat ja aikaansaavat hetket. Myös näin joulun alla.