Tein itselleni vuonna 2007 oman elämäni aarrekartan. Sellaisen kollaasin, johon liimailin kuvia asioista, joita haluan elämääni. Siinä on kuvia ateljeesta, hirsiseinistä, valkoisista taloista, hevosista, kasvihuoneesta. Yksi toisensa jälkeen, nuo kuvat ovat alkaneet muuttua todeksi. Ensin sain yhdessä kuvassa olleet pitkät, ruskeat unelmieni kumisaappaat muutama vuosi sitten :D. Sitten muutin tänne norjalaiseen "tuppukylään". Naapurissa seisoo viisi hevosta vapaasti käytössäni, valkoisia taloja riittää. Puutarhakin häämöttää ja hirsiseinistä tulee niistäkin jossain vaiheessa todellisuuttani. Ja täällä on aktiivinen taidekerho, maleklubb. Olen onnekas!
Maleklubb on sellainen noin kymmenen naisen porukka, ikähaitari viidestätoista reiluun viiteenkymppiin. Joukossa on pari tosi aktiivista, jotka saavat toiminnan pysymään hengissä. Itse en lue itseäni vielä noihin aktiivisiin - tosin nyt päädyin jo yhdistyksen hallitukseen :). Meillä on ollut kaksi kertaa vuodessa viikonlopun kurssi, jolloin Espanjassa asuva norjalainen taiteilija Ellen Hegg tulee meitä opettamaan. Osa porukasta on matkustanut myös Ellenin luo Espanjaan viikoksi maalaamaan. Itsekin haluan vielä joku päivä toteuttaa tuon haaveen. Väliaikoina kokoonnutaan sitten keskenämme ja tilaa voi jokainen käyttää myös täysin vapaasti.
Näillä viikonlopun kursseilla meillä on aina tietty tekniikka, jota opetellaan. Usein aihekin on jossain määrin valmiina, joten aloittaminen on helppoa. Nyt maalattiin elefantteja. Tai lähes kaikki maalasivat - rohkeimmat poikkesivat aiheesta. Minä en vielä uskaltanut vaan otin varman päälle. Sitäpaitsi rakastan elefantteja. Niiden suuruutta, viisautta ja inhimillisyyttä. Oli ihmeellinen prosessi, kun kuva alkoi muodostua kankaalle.
Mainitsin jossain postauksessani, että piirtäminen oli minulle lapsena tärkein asia maailmassa. Olen vuosien saatossa vähän kouluttanut itseäni, mutta sitä lapsuuden intohimoa en ole saavuttanut. Välillä on ollut vuosien taukoja, että en ole tehnyt mitään. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että suurin este tuon intohimon ja maalaamisen riemun edessä on oma vaativuuteni. Milloin tuo sisäinen kriitikko on kasvanut niin suureksi, että se vie kaiken tilan luovuudelta ja ilolta?
Mutta kun tuollaisella viikonlopun kurssilla päääsee alkuun, niin ah ja voi! Onko suurempaa nautintoa! Vaikka sitä välillä repiikin itseään hiuksista luomisen tuskassa, koska päässä niin selvänä oleva kuva ei suostu siirtymään kankaalle. Mutta silti. Kun pääsee siihen flow-tilaan, jolloin tekemisen tila muuttuu olemisen tilaksi ja aika katoaa. Ei vain pysähdy, vaan katoaa kokonaan. Sitä uppoaa siihen tekemiseen täysin ja haltioituu niistä kuvista, joita kankaalle virtaa. Se on upeaa! Se on puhdasta onnea:).
Ja kun kahdeksan ihmistä ovat yhtä aikaa tuossa flowssa, luovuuden virrassa, niin koko paikan energia nousee. Ja siinä tunnetaan sellaista syvää ystävyyttä ja toveruutta iästä ja taustasta riippumatta.
Maanantaina heräsinkin sitten toinen sierain aivan tukossa ja kun se lopulta aukesi, se ei enää suostunut menemään kiinni. Hirvittävä nuha tuli ja yllätti minut niin, että en ehtinyt kaivaa edes sitä valkosipulia kaapista. Päivitin facebookiin, että ensin alkoi virtaamaan luovuus ja sitten nenä.
No, joogaopettajaystäväni kysyi heti, että kumpi sierain oli tukossa. Vasen se oli, ja on edelleen. Nuhani on hyvin toispuoleinen. Vasen sierain on kuulemma yhteydessä oikeaan aivopuoliskoon, ja oikea aivopuolisko on se intuitiivinen, luova ja tunteellinen puoli. Ehkä olin siis intuitiivisesti oikeassa:). Ehkä tuo maalaaminen todellakin vapautti jotain virtauksia tuolla oikeassa aivopuoliskossa, ja nyt voi vain toivoa, että ne luovuuden esteet poistuvat tämän nuhan myötä? Ainakin tuo maalaaminen vaikutti minuun niin syvästi, että miksipä sillä ei olisi myös fysiologisia vaikutuksia? Ken tietää...
Tai sitten se oli se ateljeetilan kokolattiamatto :D
Kyllä unelmilla on tapana toteutua kun niitä tökkii oikeaan suuntaan ja antaa niille mahdollisuuden. Voi kun olisin siellä lähempänä niin otettais hepat alle ja annettais palaa.
VastaaPoistaMeidänkin piti koulussa piirtää piirrustus "missä olet 5v päästä". Piirsin itseni työntämässä kehitysvammaista lasta pyörätuolissa ja takana oli Amerikan lippu. 5 vuoden päästä olin Amerikassa. Au pairina. Mutta terveitä lapsia hoidin. Siinä välissä kyllä ehdin olemaan kehitysvammaisten asuntolassa töissä:) Nyt minulla on kalenteri johon pitää kirjoittaa unelmia ja joka kuukausi tapahtuvia kivoja asioita ja ihmisiä... jännä katsoa vaikka vuoden päästä, että onko unelmista tullut tai tulossa totta jne. On hyvä kirjoittaa tai piirtää unelmia ylös. Näin sitten muistaa, että tosiaan näistähän minä unelmoin ja nyt minulla on nämä:)
Voi kun olisitkin. Mähän olen yrittänyt sanoa, että tänne kannattaa muuttaa! Tuolla jonkun kilometrin päässä on sellainen upealle vanhalle maatilalle perustettu psykiatrinen klinikka Fekjær, jossa hoidetaan nuoria aikuisia. Upea paikka. Ja asuntoja talon puolesta. Ja oli just kaksi sairaanhoitajan paikkaa auki. vik, vink ;). Itsekin olin vähän suunnitellut hakevani sinne, mutta nyt on tullut vähän muita suunnitelmia tähän väliin...
VastaaPoistaKaipaisin oikeasti apua ja ratsastuskaveria noiden hevosten kanssa! Ne on niin ihania!!!
Se on kyllä aika ihmeellistäkin, miten ne kuvat alkavat toteutua. Ajattelin silloin, että ei tuollaisia valkoisia taloja oikein Suomesta löydy, mutta laitoin sen kuvan kuitenkin. Norjaan muutosta mulla ei ollut vielä minkäänlaista aavistusta :).En tiedä kuinka se oikein toimii. Jättääkö kuvat sellaisen jäljen alitajuntaan, jota kohti sitten suunnistaa? Mutta kannattaa olla siis tarkkana minkälaisia kuvia noihin aarrekarttoihin oikein laittaa...
http://www.hedalen.no/fekjaer/ :D
Poista