Elämässä suunnistusta

En ole koskaan ollut mikään syntymäpäivien juhlija. Vuodet ovat menneet huomaamatta ja vääjäämättä eteenpäin. Täyttäessäni pyöreitä vuosia, on etukäteen saattanut olla jonkinlainen kriisi, mutta heti h-hetken jälkeen, elämän jatkuessa ennallaan, on kriisikin haihtunut ilmaan. Tuo "kriisihän" on kuitenkin vain mielen tuotetta. Mutta halusin tai en, taas tuli yksi vuosikymmen lisää ja eräs elämänkirjani sivu sulkeutui.

Mutta mitä jos emme mittaisikaan näitä ikävuosiamme? Muuttaisiko se jotain, jos tietäisimme vain suunnilleen, minkä ikäisiä olemme? Eläisimme ja toimisimme niin, kuin hyvältä ja oikealta tuntuu, emmekä määrittelisi itseämme sen mukaan, minkä ikäsiä olemme ja kuinka tässä tai tuossa iässä kuuluu elää? Mitä pitää saavuttaa, kuinka pukeutua tai mitä omistaa? Olenko liian vanha aloittamaan jotain uutta, vaihtamaan työpaikkaa tai onko tuo toinen ihminen minulle ikävuosien puolesta liian vanha tai liian nuori? Luulen, että toimisimme ihan yhtä järkevästi kuin nytkin, mutta meitä motivoisivat omat sisäiset tarpeemme ja toiveemme, eikä ulkoiset paineet. Mielenkiintoinen ajatus. Saattaisimme olla onnellisempia. Mitä luulette?

No, koska en siis erityisemmin välitä syntymäpäiväjuhlista, lähdin viikoksi Roomaan. Siellä aloitin syntymäpäiväni vieton mahtavissa merkeissä, kun Penelope-myrsky saapui jylisten Rooman ylle. Heräsin siihen, että vesi virtasi avoimesta parvekkeen ovesta keittiön lattialle ja kastuin aivan läpimäräksi yrittäessäni sulkea parvekkeen ovia ukkosen jylistessä ja salamoiden välähdellessä Rooman yllä. Se oli voimallinen tapa aloittaa uusi vuosikymmen. Seisoin kaatosateessa märässä valkoisessa paidassani hiukset vettä valuen. Vanha pestiin yltäni pois uuden tieltä.

Myrskyn laannuttua lähdimme kaupungille. Eksyimme pieneen lahjatavara- antiikkikauppaan. Käteeni tarttui antiikkisen näköinen, vaikka ei vanha, kompassi. Kompassit ovat minulle jostain syystä hyvin tärkeitä ja niitä on kertynyt jo jokunen, joten enempiä miettimättä ostin tuon kauniin pienen kompassin itselleni.  Vähän lahjaksi, mutta enemmänkin muistoksi tuosta päivästä.

Myöhemmin palattuamme asuntoomme, huomasin, että kompassin kannen sisäpuolella on runo. Niin pienellä kirjoitettu, että en pystynyt lukemaan siitä kuin nimen. Puhelimesta hain sitten suureman kopion.

"The road not taken"

by Robert Frost

Two roads diverged in a yellow wood,

And sorry I could not travel both

And be one traveler, long I stood

And looked down one as far as I could

To where it bent in the undergrowth;

Then took the other, as just as fair,

And having perhaps the better claim,

Because it was grassy and wanted wear;

Though as for that the passing there

Had worn them really about the same,

And both that morning equally lay

In leaves no step had trodden black.

Oh, I kept the first for another day!

Yet knowing how way leads on to way,

I doubted if I should ever come back.

I shall be telling this with a sigh

Somewhere ages and ages hence:

Two roads diverged in a wood, and I—

I took the one less traveled by,

And that has made all the difference.

(hyvän suomennoksen löydät vaikkapa täältä)

Siitä ei ole kovin kauan, kun lainasin tätä täsmälleen samaa runoa täällä blogissani. Se puhutteli minua tosi paljon ja symboloi minulle tätä tekemääni elämänmutosta. Polkua, joka oli se vähemmän kuljettu, vaikeakin, mutta joka muutti koko elämäni. Ja nyt tuo sama runo oli tuon ostamani kompassin kannessa.

"Tie haarautui metsässä 

ja minä valitsin 

sen vähemmän kuljetun. 

Siksi kaikki on toisin."

- Robert Frost-

Ja niin olivat palatessani nuo kuvien kukkakimputkin odottamassa juuri täällä, joten taidan olla oikeassa paikassa. Luulen niin. Tästä on hyvä jatkaa.