Actionia iltapimeässä

Piti eilen laittaa vähän blogin ulkoasua uusiksi, mutta suunnitelmat muuttuivat. Illalla alkoi taas sataa lorottaa ihan kunnolla ja odottelin sateen taukoamista, jotta voin käydä tekemässä hevosten luona iltatarkistuksen kuivin jaloin. Sade ei tauonnut, joten ei auttanut kun vetää lopulta kurapuku päälle ja lähteä taapertamaan ennen pimeän laskeutumista. Kello oli melkein yhdeksän. Laidun on iso ja hevoset painuivat just toiseen suuntaan joten ajattelin vähän lintsata ja tyytyä katsomaan kauempaa, että kaikki kulkee nätisti neljällä jalalla. Näin näytti olevankin. Käännyin jo takaisin kotiin,  kun kuulin hirnuntaa. Harkitsin hetken, mutta pakko oli mennä katsomaan, kuka hirnuu ja miksi. Ja siellä seisoi Elvira puiden katveessa, eikä ollut suinkaan muiden joukossa menossa juomapaikalle - olin nähnyt väärin. Ja se ontui yhtä jalkaansa aika pahasti. Viisas, viisas Elvira, kun osasi hirnua perääni!

Jalan pikatarkistus. Näytti olevan vain venähtänyt (ei ole ensimmäinen kerta), takaisin tänne pihaan hakemaan kipulääkettä ensiavuksi. Kumisaappaat jalassa ja sadetakki vettä valuen tutkimaan annosteluohjetta netistä, kun alkuperäinen pakkaus oli hävitetty. Tietenkin. Ei ehtinyt miettiä parkettia tai mattoja… Se mietitytti, että Elvira pitäisi melkein siirtää tänne kotipihaan, mutta muiden metsästäminen tuolta pimeydestä olisi tosi hankalaa. Elvira ei viihtyisi yksin vaan menisi aidasta läpi - siitäkin on kokemusta. 

Tuo laidun, missä hevoset nyt oli, on tosi vaikeakulkuinen jyrkkine rinteineen ja kaatuneinen puunrunkoineen, varsinkin, kun rinteet on sateen liukastamia. Siitä tuo Elviran vammakin varmaan on tullut. Suomalainen hevosenomistaja ei varmaan edes laittaisi hevostaan moiselle laitumelle, mutta tämä onkin Norja. Sekä ihmiset että eläimet liikkuvat käsittämättömissä paikoissa… näkisitte vaan, minkälaisia rinteitä nuo hevoset siellä kapuavat ihan tyynen rauhallisesti ja vapaaehtoisesti… Ja pärjäävät siellä yleensä oikein hyvin. Täällä on sellainen televisiosarjakin kun "Der ingen skulle tro at nokon kunne bo". Siellä missä kukaan ei voisi uskoa kenenkään asuvan - noin vapaasti käännettynä.

Mutta telepatia toimi taas kerran ja loputkin hevoset ilmaantuivat sateesta takaisin portille ja päädyin tuomaan koko porukan takaisin kotipihaan. Ainoa ongelma oli, että alkoi olla jo melkoisen pimeää ja satoi edelleen kaatamalla. No, ei kun juoksuksi ja hevonen kerrallaan. Polku on sen verran kapea, että useampaa on vaikea taluttaa. Vaikka nuo hevoset ovat tuolla pimeässä keskenään joka yö, niin siitä huolimatta pimeä tuo niiden käsittelyyn pienen jännitysmomentin. Talutettaessa niiden pitää vähän korskua ja pärskiä ja säikkyä. Kissojen mielestä koko tämä yllättävä myöhäinen operaatio oli tosi hauska ja kuulin niiden oikein huutavan "Action!" - kolme kissaa sinkoili hevosten jaloissa hännät pystyssä leikkimässä. Tuli vähän vielä lisää jännitystä.

Vanha ja fiksu Juni tamma sai tulla ihan itse ja taluttamatta, koska siinä vaiheessa oli jo aika lailla pilkkopimeää. Se teki pienen mutkan heinäpellon kautta, mutta tuli kuitenkin iloisesti perässä kotiin.  Kun kaikki olivat samassa aitauksessa, hevoset olivat aivan tohkeissaan. Ne tönivät ja tökkivät minua ikäänkuin sanoen: "Oli aika pelottavaa, mutta oltiin kiltisti, eikö oltukin? Eikö oltukin? Mitä?" Tämä oli aika jännä iltarupeama niidenkin mielestä ja omaan pihaan on aina kiva palata.

Ja olihan se aika jännää. Itse mietin sitä, miten olen joutunut ja joudun koko ajan voittamaan omia pelkojani. Itselläni on sellainen ratsastuskoulu ja -leiritausta, mutta hevosmiestaitoni olivat kyllä aika heikoissa kantimissa tänne muuttaessani. Olen aina ollut myös vähän arka hevosten kanssa ja nämä meidän hevoset eivät ole ihan pienimmästä päästä.

Tuo kuva on otettu 2011, olin täällä vain käymässä enkä silloin olisi uskonut, mitä tuleman pitää. En edes tiennyt varmasti, että muutan Norjaan. Se olis silloin vasta pieni unelma. Knekten taisi ilmeestä päätellen tietää enemmän kuin minä. Muuttoni jälkeenkään tarkoitukseni ei suinkaan ollut ryhtyä hevosenhoitajaksi ja ottaa vastuuta näistä hevosista, mutta niin vain kävi. Hevoset jäivät yllättäen ilman emäntää ja vähän huonolle hoidolle. Jostain syytä elämä oli varannut minulle tämän roolin. Nyt meistä on tullut näiden hevosten kanssa hyviä ystäviä ja molemminpuolinen luottamus on syntynyt. Ne tietävät, että minun kanssani uskaltaa lähteä pimeäänkin, ja minä tiedän, että ne eivät hyppää niskaan tai kävele päälle, vaikka olisi kuinka pimeää ja jännittävää. Se on hieno tunne. Että ihmisellä on viisi noin suurta ja noin hienoa ystävää. Juni, Knekten, Tinden, Blesen ja Elvira. Ainoa ongelma tässä on, että kaveria ei jätetä ja luottamusta ei petetä. Jos joskus tulee tilanne, että hevoset menevät myyntiin, tai itse haluan muuttaa tästä pois, niin tiedättehän miten siinä sitten käy. Minulla on kahden kissan lisäksi viisi hevosta :).

Elämä ei aina tuo eteemme sitä, mitä haluamme ja pyydämme, vaan toisinaan sitä, mitä tarvitsemme. Syystä tai toisesta. 

ps. Elviran jalka on ihan ok. Vähän ontuu vielä, mutta kyllä se siitä.