Pilvien painoa ja suuria sydämiä

Eilen lähti joulu vauhdilla ulos talosta. Lasipallot ja kirjotut kangassydämet piiloutuivat joulun aikana tyhjentyneeseen kullanväriseen suklaarasiaan, kynttelikkö kaappiin ja kuusenoksat pihalle. Pelargonit siirtyivät valoisalle ikkunalle valmistautumaan kevääseen ja keittiön ikkunassa riippuva muratti biojätteisiin. Olen muuten onnistunut tappamaan ihan jokaisen hankkimani muratin, vaikka en ihan onneton viherpeukalo olekaan. Se kirous näyttää toimivan täällä Norjassakin. Ulkona paistoi aurinko, oli kolme astetta pakkasta ja  tuntui ihan keväältä.

 

 

Tänään aamulla sumupilvet roikkuivat matalalla laakson yllä piilottaen vuorten huiput näkymättömiin. Maisema oli niin paikoilleen jähmettynyt, hiljainen, liikkumaton ja mitäänsanomattoman mattavalkoinen kuin vain tammikuussa voi olla. Ja kevät tuntui taas olevan niin kaukana. Kissatkaan eivät meinanneet herätä, ja sain tosissani potkia itseäni liikeelle tarttuakseni puhelimeen ja hoitaakseni asioita. Soitin postiin kadonneen postilähetyksen perässä, puhuin lähes norjaa ja sain asian selvitettyä. Hah, olen oppinut jotain!

 

Lähdin kuitenkin liikkeelle, kävelin pari kilometriä hevosten luo, vein puhdistamani ja rasvaamani suitset takaisin tallin seinälle roikkumaan. Odottamaan, että Juni-tamma paranee flunssastaan. Hevosetkin maleksivat tänään hyvin hitaasti minua tervehtimään. Matalalla roikkuvat pilvet painoivat niidenkin selkää ja tekivät askeleet raskaiksi.

 

 

Koska kaksi kättäni ei riitä rapsuttamaan kuutta hevosta, ne ovat ratkaisseet ongelman itse. Ensin häädetään kolme pois, sitten asetutaan rinkiin, ja Tinden, Knekten ja Juni alkavat myös rapsuttaa toisiaan. Jos minä lopetan, Tinden tai Knekten tuijottaa minua sanoen: "mitä siinä seisot, rapsuta, rapsuta !". Tämä hoitosessio on toistunut nyt kolmena kertana täsmälleen samalla tavalla. Kun poistun, hoitosessio loppuu siihen, ja hevoset jäävät seisomaan aidalle: "Joko lähdet?"

 

 

"On pakko, ihmisten tärkeät hommat odottavat" totean, tietäen hyvin, että mikään ei voi olla tärkeämpää kuin nuo hetket suurten ystävien luona, tärkeämpää kuin edes pieni paikka niiden suurissa sydämissä.

Alkaa aina itkettää kun katson noita silmiä. Knekten.