Maalainen kaupungissa

Olen syntynyt maaseudulla, mutta asuin ennen tänne muuttoani lähes 30 vuotta kaupungissa kerrostalossa. Viimeisestä kodistani minulla oli viiden minuutin kävelymatka lähimpään tavarataloon. Elokuvat, teatterit, ravintolat ja kaikki lähes käden ulottuvilla. Viihdyin kaupungissa niin kauan, koska pidin kaupunkiasumisesta ja on siinä edelleenkin oma viehätyksensä, en sitä edes yritä kieltää.

Nykyään pieni lähikauppani on 7 km:n päässä. Lähin "ostoskeskus", hyvin pieni sellainen, on 25 km:n päässä, samoin lääkäri ja muut palvelut. Ja se lähin oikea kaupunki, sekin aika pieni, on 70 km:n päässä. Ja siellä myös lähin paikallinen alko. Eli tänne muutto oli melkoinen hyppäys kaupunkikulttuurista maaseutukulttuuriin.

Joulun välipäivinä lähdimme kuitenkin ystäväni kanssa Oslon kupeeseen Sandvikaan Ikeaan. Tarvitsin kirjahyllyn, jotta saan minulle niin kovin tärkeät kirjat johonkin järkevään paikkaan. Nyt ne ovat osittain vintillä pahvilaatikoissa, pinoissa makuuhuoneen nurkassa - mikä missäkin. Ja kun kerran Ikeaan menee, sieltä tarttuu mukaan kaikenlaista muutakin.

Ikeassa oli kauniita tavaroita ja kauniita sisustuksia niin kuin mielestäni lähes aina. Siellä on hyvin suunniteltuja, oikeasti näppäriä pikkujuttuja - just sellaisia heräteostoksen paikkoja. Sellaista ruotsalaista tyyliä, josta pidän tosi paljon. En kyllä aina ihan luota tuotannon eettisyyteen...monet tuotteet on vaan liian halpoja, jotta ne olisi voitu tuottaa ihan kaikkien eettisten periaatteiden mukaan, ainakin luulisin. Niinpä jätin mm. halvat untuvatyynyt ostamatta.... Toisaalta ihailen myös sitä, että ne kierrättää vanhoja mallejaan takaisin tuotantoon. Kuitenkin nerokas konsepti kaiken kaikkiaan, täytyy myöntää.

 

Muutenhan se onkin sitten varsinainen hornankattila, varsinkin joulun välipäivien lauantai-iltapäivänä. Vaatii todella meditatiivista asennetta, että sen kestää järjissään. Kun on ensin kävellyt itsensä puhki, se varastotavaroiden keräily ja kassoille jonottaminen ei oikein houkuttele. Ja kun oltiin lähdetty lähes Osloon asti, niin mentiin vielä sikäläiseen ostoskeskukseenkin, joka oli sekin vähän eri kaliiberia kuin tämä meidän paikallinen. Jättimäinen ostoskeskus, lauantai-iltapäivä ja välipäiväale - voinette arvata, mikä oli meno.

 

Oikeastaan oli ihan kiva päästä välillä ihmisten ilmoille. Tosin tunsin itseni aika maalaiseksi nokisine kynsineni (olin kuurannut takan lasiluukkuja ja noki ei lähtenyt käsistäni edes suihkussa), mutta ei se erityisemmin haitannut, pikemminkin nauratti :). Oli tosi mielenkiintoista katsoa sitä kaikkea hulinaa nyt jotenkin ulkopuolisin silmin.  Ennen minullekin niin tärkeät asiat olivat muuttuneet jotenkin kovin merkityksettömiksi. Mietin, mikä tässä olikaan niin hauskaa? Kaikki se hirveä kiire ja ihmisten kireät ilmeet tuntuivat nyt aivan älyttömiltä...

 

Missä välissä meistä tuli tällaisia lähes sekopäisiä "kuluttajia", joille suurin nautinto on mennä ostoskeskukseen kaikkien muiden kanssa ja vain ostaa jotain? Tarvitsee sitä tai ei. Jos ei ole mitään tekemistä, voi lähteä shoppailemaan. Ostaa jotain kivaa. Eikä sitä edes tajua kaiken tämän älyttömyyttä, koska imu on niin voimakas. Tiedän, että jos itse muuttaisin takaisin kaupunkiin niin kahden viikon kuluttua olisin ihan sujuvasti kaikkien noiden ihmisten keskellä ja tarvitsisin yhtäkkiä taas vaikka mitä. Jatkuvasti ja koko ajan. Niin kuin tänään Ikeassa. Kaikkea tärkeää, mitä ilman olen tullut aikaisemmin ihan hyvin toimeen. Ehkä tuota kirjahyllyä lukuunottamatta. Ja noita pahvilaatikoita :)

 

Ja kuitenkin, kun nyt olen asunut täällä jumalan selän takana, nämä muutamat hassut kaupat riittävät yllättäen ihan hyvin. Kun kävin katselemassa uutta televisiota (minulla on nyt vuokraisännän isoäidin vanha kuvaputkitelevisio...), niin oli aika helppoa, kun tuossa paikallisessa kaupassamme oli ainoastaan kolme mallia, asiantunteva myyjä ja minä ainoa asiakas. Tuolla Oslon ostoskeskuksessa oli varmaankin sata eri vaihtoehtoa, kymmeniä asiakkaita jonossa ja minua alkoi vain ahdistaa.

Täällä olen huomannut, että en tarvitse oikeastaan paljon mitään. Ainakaan mitään uutta. Tietenkin, jos vaikka kengät hajoaa, käyn ostamassa uudet. Tai tuon kirjahyllyn. Mutta onko niin, että tosi monet "tarpeeni" ovatkin olleet ihan jonkun toisen luomia? Eivätkö ne oikeastaan ole olleet edes minun omia tarpeitani? Mielenkiintoinen ajatus.

Enkä siis kuvittele olevani nyt mitenkään parempi ihminen. Hyvin sujui shoppailu Ikeassa minultakin. Olen aikamoinen esteetikko ja pidän kauniista asioista, mutta ehkä täällä maalla asuminen vain laittaa asiat jotenkin uuteen perspektiiviin. Se, mikä vielä kaupungissa asuessa oli olevinaan tärkeää, ei tunnu enää yhtään tärkeältä, ja monet sellaiset asiat, joista ei edes tiennyt, tai joiden olemassaolon oli ainakin unohtanut, ovat muodostuneet tosi tärkeiksi. Niin kuin kuutamo ja tähdet. Tai se, että kumisaappaat on hyvät ja niissä on pitävä pohja. Tai että villapaita on lämmin.

Kun ajoimme takaisin tänne, tuntui se niin hyvältä ja oikealta. Pystyi taas hengittämään. Ja ajattelin olevani niin paljon onnellisempi, kuin ihmiset, jotka asuvat noiden ostosparatiisien kupeessa. Tai ainakin niin paljon onnellisempi, kuin mitä itse olin asuessani kaupungissa, koska mikä minä olen arvioimaan muiden onnellisuutta. Meillä kaikilla on oma polkumme ja oma Soria Moriamme. Mutta minun Soria Moriani on täällä. Ainakin nyt.

 

Ystäväni fb-päivitys tältä aamulta:

- Vanhasta kreikkalaisesta filosofista kerrotaan, että hän kuljeskellessaan eräänä päivänä kaupungin torilla näki monia kauniita ja hyödyllisiä esineitä. Äkkiä hän kääntyi erään paikalla olijan puoleen ja sanoi: "On niin paljon, mitä minä en tarvitse". -