Mainitsin kerran, että päädyin asumaan hyvien ihmisten pihaan. Olen vuokrannut pienen taloni varsin edullisesti. Vuokrasopimukseen kuuluu polttopuita vapaasti ja sähkö vain käytön mukaan (edullista). Hyvä sopimus jo sellaisenaan.
Mutta tähän sopimukseen näyttää kuuluvan myös auton pesu. Talvirenkaiden vaihto. Lumityöt. Television korjaus. Kaikki pikku rempat. Kukkakimppuja lapsilta. Kukkien kastelu pyytämättä. Ruohon leikkaaminen. Ja nyt uusin: kissojen hoito kun olen Suomessa.
Ensimmäisellä kerralla kissat olivat kissahotellissa (silmien pyörittelyä). Viimeksi ystäväni kävi hoitamassa kissat täällä (silmien pyörittelyä). Kyllä me hoidetaan! Ja nyt sitten vuokraisäntäperheeni saa huolehtia kissoista. Se kunniaksi minut kutsuttiin tänään kahville nuoremman kissani Ivarin kanssa. Ines kun on sellainen kotikissa.
Olen joutunut hoitamaan kaikki asiani itse jo niin monta vuotta, että on ollut tosi vaikeaa oppia pyytämään ja vastaanottamaan apua. En enää tiennyt, että se on mahdollista, enkä enää tiennyt kuinka se tehdään. Luulin, että pitää vain osata, jaksaa ja tehdä itse. Minusta oli tullut hyvin itseriittoinen. Kyllä minä osaan ja pärjään. Voin auttaa muita, mutta en tarvitse apua. No, sehän on ylpeyttä ja ylpeys on yksi kuolemansynneistä.
Mutta elämä on ihmeellistä. Jos meidän pitää oppia jokin asia, niin meidät viedään tilanteisiin, jossa tuo oppiminen on mahdollista. Ensin hienovaraisemmin. Jos olemme oikein kovapäisiä, elämä saattaa laittaa meidät polvilleen ja pakottaa oppimaan. Nyt minun on mahdollista oppia tämä läksy hyvin miellyttävällä tavalla. Toivottavasti olen hyvä oppilas ja tämä riittää.
Ehkäpä se on tama nykyelamän kiireys, joka pistää meidät niin itseriittoisiksi, etta emme enää osaa pyytää apua. Luullaan, että on helpompi ja nopeampi, kun teen itse. Ja kaupungissa moni ei edes tunne naapuriaan... Keneltäs siinä sitten apua pyydät.
VastaaPoistaMeillä annetaan apua ja pyydetään apua. Mutta kyllä olen huomannut, että minulle se on vaikeampaa kuin isännälle.
Toimittaja Eija Wager palasi Suomeen asuttuaan pitkään Italiassa ja kirjoitti siitä kirjan "Paluumuuttajan päiväkirja" (kannattaa muuten lukea). Hän oli tottunut siihen, että italiassa naapureita autettiin, puolin ja toisin. Hän oli yllättynyt, että Suomessa kaikilla onkin nykyään oma toiminimi...
PoistaEn tiedä, sain kyllä apua jo Suomessa asuessani, mutta ihan pyytämättä. Ja usein minulle myös tarjottiin apua, mutta en osannut ottaa sitä vastaan. Nyt joudun sitten opettelemaan... eikä ole kyllä ihan helppoa. Pitää tässä yrittää muuttua yksityisestä yhteisölliseksi... Mutta onneksi on sinnikkäitä opettajia :).
Tunnistan tuon vaikeuden ottaa apua vastaan myös itsestäni. Olen aina ollut hiukan sellainen "Ei tartte auttaa!" -persoona ja esim. norjaa opiskellessa en ole halunnut, että Nils auttaisi mua niin paljon. Ehkä sitä jollain lailla ajattelee, että on sitten vaivaksi ja vie toisten aikaa. Vaikka mielellään sitä itsekin muita auttaisi tilanteen tulleen.
VastaaPoistaNiin, en tiedä mikä ihme siinä on niin vaikeaa. Kyllähän sen tietää, miten hyvä olo siitä itselle tulee kun voi auttaa muita - mutta miksi ihmeessä on niin vaikeaa ottaa sitä apua vastaan? Sitä pitääkin oikein miettiä ja analysoida...
PoistaHei, minulla on blogissani sinulle viesti :)
VastaaPoistakävin jo kurkkaamassa, kiitos siitä! Lämmittää aina mieltä tuollaiset muistamiset! Vastaaminen saa kuitenkin odottaa viikon verran, että palaan Norjaan. Tai eihän sitä tiedä vaikka nopeamminkin... Nyt kuitenkin nukkumaan, pääsin onnellisesti perille pohjoiseen ja väsyttää ihan älyttömästii :)
VastaaPoista