Ystävä soitti ja moitti, että kirjoitan blogiani liian harvoin. Moitti lempeästi - on kuulemma kiva lukea. Mutta täällä maailma on kääriytynyt hämärään. Tuntuu, että kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu lähinnä sisälläni, ja niistä on vaikea kirjoittaa. Pää pursuaa ajatuksia ja ideoita, mutta toteutusvaiheelle niitä on vaikea saada. Luovuus kukoistaa hämärästä huolimatta tai ehkä sen takia. Ei ole tarvetta olla koko ajan jossain muualla.
Blogi mietityttää. Facebook mietityttää. Onko viisasta jakaa elämäänsä niin monelle tuntemattomalle? Minkälaisia ajatuksia ja energioita siellä ruudun toisella puolella pyörii. Tiedämmekö, mille oikeastaan altistamme itsemme? Olen nyt itsekin törmännyt siihen, että on olemassa myös syystä tai toisesta pahansuopia ihmisiä, kohdannut toisin sanoen taas yhden opettajan. Olen miettinyt myös tämän blogin lopettamista ja aloittamista uudestaan täysin anonyymisti jossain muualla blogiavaruudessa. Teitä lukijoita ei ole vielä kovin paljoa, mutta haluaisinko edes suurempaa lukijakuntaa? Jaksan aina hämmästellä sitä, kuinka jotkut suositut blogit keräävät ilkeitä ja pahansuopia kommentteja, ja ihmettelen, kuinka nuo blogistit jaksavat kirjoittaa ja jakaa elämäänsä kaiken sen negatiivisen energian pyörteessä. Altistaa myös lapsensa sille. Itse en jaksaisi. Enkä haluaisi.
Piti oikeastaan kertoa siitä, kuinka Knekten oli taas aamulla eksynyt aidan toiselle puolelle. Kuinka kävin hakemassa sen aamulla syömään ja kävelimme takaisin kylki kyljessä tuon laitumen poikki. Välillä se rapsutti minua ja välillä minä sitä. Juttelimme keskenämme ihan ilman sanoja. Hevosten kanssa asiat saavat oikeat mittasuhteet. Mikä on oikeasti tärkeää ja mikä ei. Mikä on oikeaa elämää ja mikä illuusiota.
Koska tämä some, facebookit, blogit, instagrammit, ovat vain iluusioita. Illuusioita siitä, minkälaisia haluaisimme olla ja minkälaista haluaisimme elämämme olevan. Ja toisaalta illuusioita siitä, minkälaisia kuvittelemme toisten elämän olevan ja minkälaisia kuvittelemme toisten ihmisten olevan. Se on pelkkää illuusiota. Kyllä meidän täytyy edelleen katsoa toisiamme silmiin, kävellä vierekkäin, halata ja pitää kädestä, ennen kuin oikeasti tiedämme, kuka tuo toinen on. Jakaa hetkiä, eikä ainoastaan facebookpäivityksiä. Ottaa kuvia toisistamme, eikä ainoastaan itsestämme.
Roomassa on paljon nuoria pakistanilaismiehiä, jotka myyvät kadulla milloin mitäkin omituista krääsää turisteille. Tällä kertaa suosituin tuote oli selfie-teline. Teline, jonka avulla voit ottaa itsestäsi kuvia, jos käsivarsi ei riitä. Ja suuri osa ihmisistä pitää sitä ihan luonnollisena. Kääntää selkänsä nähtävyydelle, ottaa kuvan itsestään jonka voi jakaa sitten facebookissa tai instagramissa. Ja aika moni varmaan unohtaa ihan oikeasti katsoa sitä nähtävyyttä. Ja unohtaa jakaa sen hetken matkakumppaninsa kanssa, koska tärkeämpiä on ne kaverit, puolitutut ja tuntemattomat bittiavaruudessa, jotka ehkä tykkäävät kuvasta. Ja jos eivät tykään, niin hetkessä oli jotain vikaa.
Tällaisia olen miettinyt. Enkä hetkeäkään kuvittele olevani muita parempi tai valveutuneempi. Sillä tavoin olen onnekkaampi, että olen elänyt myös toisenlaisessa maailmassa, mutta ihan samalla tavalla olen ollut tämän netin lumoissa. Viime aikoina on kuitenkin tuntunut, että silmäni ovat alkaneet aueta ja olen havahtunut tämän kaiken älyttömyyteen. Eihän tässä ole oikeasti mitään järkeä. Lopultakaan. Vaikka sosiaalisessa mediassa on myös paljon hyvää, niin miten paljon sen myötä oikeastaan menetämme ihan sitä oikeaa elämää. Ja aikaa, joka on tosi kallisarvoista. Se kun voi loppua minä hetkenä hyvänsä.
Tällaisia pohdiskelen. Ja samalla toivon, että Knekten ei ole nyt karannut, vaan seisoo kiltisti tuolla ruokintapaikalla. Koska sen etsiminen tuolta säkkipimeästä voi olla aika haasteellista :).