Olen aina ollut kova haaveilemaan ja unelmoimaan. Usein tosi isosti. Jotkut isotkin unelmat ovat toteutuneet, mutta vielä useammat vähitellen haalistuneet pois tai vaihtuneet uusiin. Haaveista ja unelmista saa energiaa tai niihin voi ainakin välillä paeta, jos arki tuntuu ikävältä.
Vaikka monen mielestä, ja aika usein omastakin mielestäni, elän juuri nyt unelmaani, niin ei se silti ihan riitä. Ainakin minulla pitää olla vähän suunnitelmia ja haaveita - vaikka ne eivät koskaan toteutuisikaan. Tässä eräänä päivänä eräs niistä haaveistani ammuttiin alas. Olin siitä kyllä jo itsekin aika lailla luopunut, mutta silti kun se tapahtui konkreettisesti, niin kirpaisi. En ollut edes tajunnut, miten tärkeä se itselleni oli. Edes pieni mahdollisuus tuolla takaraivossa. Tuntui, että yhtäkkiä kaikki mielenkiinto tulevaisuuden suhteen katosi ja edessä oleva tie kulkisi tasaisen tylsänä. Mikä se unelma konkreettisesti oli, ei ole tässä yhteydessä tärkeää.
No, mitä minä sitten teen? Keksin itselleni äkkiä uuden unelman. Se ei yleensä ole kovin vaikeaa. Saatan innostua äkkiä ja valtavasti, energia lähtee taas virtaamaan ja maailma on avoin: kaikki on mahdollista.
Mutta sitten erehdyin kertomaan siitä kahdelle ystävälleni. "Joo kuule, mä tiedän, miten rankkaa se on. Ei todellakaan kannata. Et tule pärjäämään. Mieti nyt vähän." Ja toinen: "En mä kuule näe sua siinä jutussa ollenkaan, ei se ole sun juttusi. Sulle on tulossa vielä jotain paljon parempaa.".
Molemmat toimi pelkästä rakkaudesta ja hyvää tarkoittaen, mutta kumminkin. Teki mieli itkeä. Siinä kohtaa tuntui vähän turhalta sanoa, että en mä nyt ehkä ihan konkreettisesti ollut vielä tätä tekemässääkään. Halusin vain haaveilla ja unelmoida ja innostua, koska se edellinen haave vietiin multa just pois. Olisitte nyt vähän innostuneet ja suunnitelleet kanssani, niin olisin itsekin kyllä tajunnut, että ei tässä ole ehkä kumminkaan mitään järkeä.
Mutta nyt kun en päässyt itse siihen lopputulokseen, niin jäin miettimään, että annanko ystävieni määrätä mitä teen ja mihin minusta on. Pitääkö minun nyt kulkea tämä tie loppuun vain pitääkseni kiinni jääräpäisesti unelmasta, jota ei ehkä oltu tarkoitettukaan toteutettavaksi.
Mutta nyt kun en päässyt itse siihen lopputulokseen, niin jäin miettimään, että annanko ystävieni määrätä mitä teen ja mihin minusta on. Pitääkö minun nyt kulkea tämä tie loppuun vain pitääkseni kiinni jääräpäisesti unelmasta, jota ei ehkä oltu tarkoitettukaan toteutettavaksi.
No, nuorempana olisin saattanut niin tehdäkin, nyt olen vähän järkevämpi. Aamun onnellisuus vaihtui kuitenkin harmaaseen alakuloon. Kävin sitten ostamassa kaupasta itselleni ison pussin karkkia (lohtusyömistä, kyllä!) ja nyt olen selaillut netissä, että minkälaisen huvilan sitä Toscanasta hankkisikaan :). Huomenna voin sitten keskittyä haaveilemaan tästä, mitä minulla jo on. Se kun on kuulemma se onnen salaisuus.
Mutta: jos joku uskaltaa unelmoida isosti, niin älkää heti ampuko alas. Kyllä se sieltä laskeutuu ihan itsekin, mutta pudottaminen sattuu. Ja on turhaa.
Vai onko se oikeasti niin, että kell' onni on, se onnen kätkeköön?
Vai onko se oikeasti niin, että kell' onni on, se onnen kätkeköön?



