torstai 20. marraskuuta 2014

Pieniä hetkiä





Kävin antamassa hevosille iltaheinät. Maa oli valkoinen ja taivaalta satoi suuria lumihiutaleita. Ne leijailivat hiljaa taskulampun valokeilassa. Heinä tuoksui, hevoset rouskuttivat iltaruokaansa eikä ollut niin pimeää. Kissa numero viisi jahtasi lumihiutaleita ja kehräsi jaloissani. Olo oli hetken kuin Lennart Heljen joulukortissa ja muistin taas, miksi oikein olen täällä. Tunsin hetken syvää onnea. 

Samaan aikaan hyvä ystäväni pelkää elämänsä puolesta. Käy läpi tähänastisen elämänsä vaikeimpia päiviä.  

Ja juuri siksi on niin tärkeä nauttia näistä hetkistä. Ei tämä ole mikään itsestäänselvyys, vaikka se usein arjessa unohtuukin. Pienet hienot hetket jäävät niin helposti turhan stressin, pienten ärsytysten ja täysin toisarvoisten asioiden alle. 

Kuvat on viime syksyltä, otettu noin vuosi sitten. Tänne on luvattu vähän kylmempää ja aurinkoista, joten maisemat saattaa olla huomenna aika samanlaiset.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Ihan erityisiä




Kävin juuri poimimassa ulkoa kauniin marraskuisen (lähes joulukuisen) kukkakimpun… Miettikää! Kehäkukat jaksaa vain kukkia, vaikka valon määrä vähenee ja pari kertaa on tullut luntakin niskaan. Lämpötila on alimmillaan käynyt kuudessa pakkasasteessa. Melkoista elämänvoimaa!

Sisälle olen hankkinut kasvilamppuja. Täällä on nyt niin pilvistä ja pimeää, että ilman lisävaloa ei pärjää ihmiset tai kasvit. Vaikka juuri nyt maailma on kovin hämärä, tämä talo on suuren osan vuodesta aika ideaali viherkasveja ajatellen. Niinpä olen hankkinut melkoisen määrän kasveja ja pieni sisäsuihkulähdekin on tilauksessa. Sitten siirrän nojatuolini tuonne viidakon keskelle ja voin aina välillä paeta talven pimeyttä omaan keitaaseeni :).

Erityisen viehättynyt olen tuosta suuresta palmusta (vuoripalmu?). Silittelen ja kehun sitä aina ohi kulkiessani. Sen "tarina" on aika tavanomainen: se matkasi tänne Hønefossin Plantasjenista. Se seisoi siellä hyllyllä kymmenien samanlaisten joukossa varmaan ihan tyytyväisenä elämäänsä. 

Mutta nyt kun se on saanut huomiota osakseen, siitä on kehuttu ja pidetty hyvänä, se on herännyt henkiin ihan uudella tavalla. Se on kovin elävä ja suorastaan kukoistaa. Se kai tuntee olevansa aivan erityinen :). 

Sitä se rakkaus teettää. Herättää henkiin niin kasvit, eläimet kuin ihmisetkin. Jopa pehmolelut. 





ps. pieni mainos (ihan oma). Kasvilamput ovat suomalaisia Airamin lamppuja. Tilasin ne netistä inkclubista Maksavat siellä  nyt n. 17 euroa. (valaisin+erikoislamppu), ja olivat huomattavasti edullisempia kuin mitkään muut vastaavat. Ainakaan täältä en löytänyt halvemmalla. 

torstai 13. marraskuuta 2014

Hämärän rajamailla




Ystävä soitti ja moitti, että kirjoitan blogiani liian harvoin. Moitti lempeästi - on kuulemma kiva lukea. Mutta täällä maailma on kääriytynyt hämärään. Tuntuu, että kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu lähinnä sisälläni, ja niistä on vaikea kirjoittaa. Pää pursuaa ajatuksia ja ideoita, mutta toteutusvaiheelle niitä on vaikea saada. Luovuus kukoistaa hämärästä huolimatta tai ehkä sen takia. Ei ole tarvetta olla koko ajan jossain muualla. 

Blogi mietityttää. Facebook mietityttää. Onko viisasta jakaa elämäänsä niin monelle tuntemattomalle? Minkälaisia ajatuksia ja energioita siellä ruudun toisella puolella pyörii. Tiedämmekö, mille oikeastaan altistamme itsemme? Olen nyt itsekin törmännyt siihen, että on olemassa myös syystä tai toisesta pahansuopia ihmisiä, kohdannut toisin sanoen taas yhden opettajan. Olen miettinyt myös tämän blogin lopettamista ja aloittamista uudestaan täysin anonyymisti jossain muualla blogiavaruudessa. Teitä lukijoita ei ole vielä kovin paljoa, mutta haluaisinko edes suurempaa lukijakuntaa? Jaksan aina hämmästellä sitä, kuinka jotkut suositut blogit keräävät ilkeitä ja pahansuopia kommentteja, ja ihmettelen, kuinka nuo blogistit jaksavat kirjoittaa ja jakaa elämäänsä kaiken sen negatiivisen energian pyörteessä. Altistaa myös lapsensa sille. Itse en jaksaisi. Enkä haluaisi. 

Piti oikeastaan kertoa siitä, kuinka Knekten oli taas aamulla eksynyt aidan toiselle puolelle. Kuinka kävin hakemassa sen aamulla syömään ja kävelimme takaisin kylki kyljessä tuon laitumen poikki. Välillä se rapsutti minua ja välillä minä sitä. Juttelimme keskenämme ihan ilman sanoja. Hevosten kanssa asiat saavat oikeat mittasuhteet. Mikä on oikeasti tärkeää ja mikä ei. Mikä on oikeaa elämää ja mikä illuusiota. 

Koska tämä some, facebookit, blogit, instagrammit, ovat vain iluusioita. Illuusioita siitä, minkälaisia haluaisimme olla ja minkälaista haluaisimme elämämme olevan. Ja toisaalta illuusioita siitä, minkälaisia kuvittelemme toisten elämän olevan ja minkälaisia kuvittelemme toisten ihmisten olevan. Se on pelkkää illuusiota. Kyllä meidän täytyy edelleen katsoa toisiamme silmiin, kävellä vierekkäin, halata ja pitää kädestä, ennen kuin oikeasti tiedämme, kuka tuo toinen on. Jakaa hetkiä, eikä ainoastaan facebookpäivityksiä. Ottaa kuvia toisistamme, eikä ainoastaan itsestämme.

Roomassa on paljon nuoria pakistanilaismiehiä, jotka myyvät kadulla milloin mitäkin omituista krääsää turisteille. Tällä kertaa suosituin tuote oli selfie-teline. Teline, jonka avulla voit ottaa itsestäsi kuvia, jos käsivarsi ei riitä. Ja suuri osa ihmisistä pitää sitä ihan luonnollisena. Kääntää selkänsä nähtävyydelle, ottaa kuvan itsestään jonka voi jakaa sitten facebookissa tai instagramissa. Ja aika moni varmaan unohtaa ihan oikeasti katsoa sitä nähtävyyttä. Ja unohtaa jakaa sen hetken matkakumppaninsa kanssa, koska tärkeämpiä on ne kaverit, puolitutut ja tuntemattomat bittiavaruudessa, jotka ehkä tykkäävät kuvasta. Ja jos eivät tykään, niin hetkessä oli jotain vikaa. 

Tällaisia olen miettinyt. Enkä hetkeäkään kuvittele olevani muita parempi tai valveutuneempi. Sillä tavoin olen onnekkaampi, että olen elänyt myös toisenlaisessa maailmassa, mutta ihan samalla tavalla olen ollut tämän netin lumoissa. Viime aikoina on kuitenkin tuntunut, että silmäni ovat alkaneet aueta ja olen havahtunut tämän kaiken älyttömyyteen. Eihän tässä ole oikeasti mitään järkeä. Lopultakaan. Vaikka sosiaalisessa mediassa on myös paljon hyvää, niin miten paljon sen myötä oikeastaan menetämme ihan sitä oikeaa elämää. Ja aikaa, joka on tosi kallisarvoista. Se kun voi loppua minä hetkenä hyvänsä.

Tällaisia pohdiskelen. Ja samalla toivon, että Knekten ei ole nyt karannut, vaan seisoo kiltisti tuolla ruokintapaikalla. Koska sen etsiminen tuolta säkkipimeästä voi olla aika haasteellista :). 

lauantai 8. marraskuuta 2014

Aamu lumen jälkeen









Yöllä oli satanut lunta. Heräsin puoli kahdeksalta traktorin ääneen - hevosille tuotiin pyöröpaali. Tuntui jostain syystä ihan joululta. Hain hevoset aamuhämärissä syömään ja julistin talviruokintakauden virallisesti avatuksi. Nyt hevoset seisovat tuossa takapihallani ja maailmani on taas järjestyksessä. 

Ivar on ajanut hiiren hirrenrakoon ja niillä on meneillään väsytystaistelu. Veikkaan vähän, että hiiri vetää pidemmän korren tälläkin kertaa. 

Puhdas valkoinen lumi näyttää levollisen kauniilta näin ensimmäisenä aamuna. Mieli ei ole alkanut vielä kaivata värejä. Kolmen kuukauden kuluttua voi laittaa taas ensimmäiset siemenet multaan, mutta sitä ennen juhlitaan joulua. Eläköön vuodenajat!

perjantai 7. marraskuuta 2014

Hetki ennen lunta









Tänne luvattiin kymmenen senttiä lunta, joten päätin lähteä metsään hakemaan varpuja ja oksia ennen kuin ne peittyvät lumen alle. Ajattelin ensin jättää kameran kotiin, koska oli niin harmaata. Mutta onneksi en - siellä oli kaunista. Ja hiljaista. Löysin puiden hautausmaan. Vanhoja, paksuja runkoja, jotka joku on joskus kaatanut, mutta jättänyt sitten metsään makaamaan. Oksanreikä harmaalla rungolla oli kuin valaan silmä - niin viisas ja levollinen. 

Ja taivaalta alkoi hiljalleen sataa lunta. Ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun talven tulo tuntuu hyvälle.