tiistai 20. tammikuuta 2015

Kahden päivän matka menneisyyteen






Olen ihan pikkutytöstä lähtien ollut kiinnostunut perheemme historiasta. Kysellyt äidiltäni menneistä ja hän on myös kertonut. Turhanpäiväinen salailu ei ole onneksi kuulunut oman perheeni kulttuuriin, vaan traagisista ja ikävistäkin asioista on kerrottu rehellisesti. 

Koska tiedän sukulaisistani niin paljon, olen myös vaalinut vanhoja valokuvia. Kummityttöni pyysi laittamaan niitä digitaalisen muotoon ja minähän laitoin. Skannasin ja tallensin. Se vei täysin mukanaan. Näin itsekin ensimmäistä kertaa nuo pikkuruiset kuvat isossa koossa ja pystyin tunnistamaan henkilöt. Nauravat sisarukset onnellisina nuoruuden päivinään.

Mietin sukumme tarinoita ja sitä, miten tietyt tarinat ja kohtalot ovat toistaneet itseään sukupolvesta toiseen. Vahvat naiset ja petolliset miehet. Naiset, jotka eivät ole kuitenkaan olleet lopulta kovin onnellisia vahvuudessaan. Lähtökohdat aikoinaan melko vauraat, mutta hyvin harvoja "tavallisia" perheitä ja kestäviä liittoja. Levottomia sieluja.

Sama kohtalo tuntuu edelleen toistavan suvussamme itseään. Onkin tosi mielenkiintoista, joskin myös vähän surullista ja traagista huomata, miten kauaksi tämän kaiken juuret oikein menevätkään. Seitsemänteen polveen, sanotaan raamatussa. Nyt seitsemän polvea tunnettua historiaa alkaa olla täynnä, joten ehkä meidänkin sukumme tarina lopultakin muuttuu.

Mutta vaikka sukumme tarinoihin on kuulunut surua ja traagisia tapahtumia, niin myös paljon iloa ja naurua. Se välittyy noista kuvista paljon paremmin kuin ne ikävämmät tarinat. Ja sen naurun muistan lapsuudestanikin. Kuvan tytöt ovat muuten isotätejäni. 

Tunnetko sinä sukusi tarinan? Siihen kannattaa tutustua ja kysyä vanhemmilta polvilta niin kauan kuin se on mahdollista. Aivan liian usein ihmiset päätyvät sanomaan: "Olisi pitänyt joskus kysyä…". 

10 kommenttia:

  1. Ihastuttavia kuvia! Paljon on mennyt muistitietoa vanhempien ja isovanhempien mukana hautaan, mutta olen kiitollinen, että äiti hoksasi kirjoittaa muistojaan paperille ennen vakavaa sairastumistaan. Hänen kuolemansa jälkeen kirjoitin muistelmat puhtaaksi, liitin tarinaan vanhoja valokuvia ja meidän sisarusten omia muistoja äidistä ja tein kokonaisuudesta kirjan, joka annettiin kaikille äidin lapsille ja lastenlapsille muistoksi.
    Puolisoni isotätiä,vuonna 1917 syntynyttä Kaisaa haastattelin vuorotteluvapaalla ollessani ja siitäkin syntyi kirja. Jotain on siis tallennettuna, edes pieni osa tavallisen ihmisen elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, olet saanut paljon aikaiseksi! Usein se on niin, että nämä asiat tajutaan vasta liian myöhään. Sitä kuvittelee tuntevansa vaikkapa oman äitinsä tai ajattelee, että ehtiihän sitä. Ja sitten onkin liian myöhäistä.

      Olen itse ajatellut kirjoittaa ylös sen, mitä muistan ja sitten täydentää sitä vielä äidiltäni. Hänkin lähentelee jo yhdeksääkymmppiä mutta muistaa toistaiseksi vielä hyvin. Ei kuitenkaan jaksa/ pysty enää itse kirjoittamaan.

      Nuo vanhat kuvat, lähemmäs sata kappaletta, olen kuitenkin nyt laittanut nettikansioon sukulaisten katsottavaksi, joten se on hyvä alku. Siellä oli paljon kuvia mm. omasta äidistäni vauvana - niitä en ole aikaisemmin edes huomannut, koska nuo originaalit kuvat ovat niin pikkuisia.

      Poista
  2. Kiehtovia kuvia. Minäkin rakastan vanhoja kuvia, kirjeitä ja muistiinpanoja. Ne kertovat suvun tarinaa iloineen ja suruineen. Ihanimmat kuvat ovat juuri sellaisia tilannekuvia, arkista eloa, hetken tapahtumia. Lapsena minua kiehtoi vanhassa albumissa ollut kuva isäni vauvana kuolleesta veljestä. Kuvassa pikkuinen Martti lepäsi kauniisti puettuna arkussa ja muistan kokeneeni kuvan hyvin vahvasti silloin lapsena. Oletko katsonut tv-sarjaa Vet du hvem du er ? Katson sitä yleensä aivan haltioissani, niin mielenkiintoisia kohtaloita, sukujen kulkua....wow!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuolla oli niin ihania kuvia joukossa! Suunnittelen suurentavani niistä osan tauluiksi.

      Olen katsonut tuota sarjaa aina välillä ja se on tosi mielenkiintoinen. Itse olen ollut aina tosi kiinnostunut näistä vanhoista asioista - kuvista, esineistä ja tarinoista. Muistan kuinka meillä oli lapsuudessani iso avovintti jonne oli kertynyt erinäisten sukulaistenkin tavroita. Olin siellä usein äitini kanssa ja kyselin tosi tarkasti, kenen mikäkin esine oli. Varsinkin kaikki oikein vanhat tavarat olivat minusta tosi hienoja :). Vieläkin palaan tuonne vintille unissani.

      Poista
  3. Ihastuttavia merenneitoja. Aika harvinaisia kuvia, sisällöltään kuin nykyaikaa. Usein tuon ajan kuvat ovat pääasiassa pönöttämistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on paljon tosi ihania kuvia näistä hurmaavista sisaruksista, joista yksi on isoäitini. Ottaen huomioon, että kuvat on otettu pääosin 1910-1920 välisenä aikana, niin ne on kyllä yllättävän iloisia ja vapautuneita.

      Tässä perheessä tapahtui sellainenkin erikoisuus, että isoisoäitini jätti miehensä joskus 1910-luvulla ja kasvatti nämä viisi pientä tytärtään yksin. Ei olltu ihan tavallista tuolloin. Ehkä siitä johtuu, että tytöt saivat elää tuolle ajalle poikkeuksellisen vapaata elämää.

      Poista
  4. Mä olen miettinyt tota, että ne tarinat pitäisi saada nimenomaan kirjoitettuna. Vaikka meillä vielä hengissä olevat sukulaiset niitä juttuja puhuukin, niin eivät ne jää muistiini niin, että pystyisin niitä koskaan kertomaan eteenpäin, kun en ole niitä itse ollut kokemassa ja muutenkin tuntuu, etten muista edes omia asioitani ;) Mutta ehdottomasti oman suvun kohtalot ovat mielenkiintoisia, mutta jotenkin kirjallisesti ne täytyisi saada talteen. Vielä kun olisi energiaa sellaiseen urakkaan... enkö voisi vain sanoa kaikille vanhoille tädeille, että kirjoittakaahan muistelmat :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laadi sellainen pieni "sukupuu", johon laitat sukulaisten nimet muistiin ja ehkä jotain isompia elämänkäänteitä jokaisen kohdalle, mitä nyt vanhat tädit muistavat. On sitten ainakin jotain tallella, jos joku vaikka haluaa alkaa tekemään sukututkimusta. Jos koko elämänkertaa alkaa kirjoittaa niin se jää sitten usein tekemättä...

      Poista
  5. Tiedän aika paljon, koska minulle kerrottiin varsinkin lapsena paljon näitä tarinoita ja kuuntelin niitä mielelläni vielä aikuisenakin. Olen joskus miettinyt, että pitäisi kirjoittaa muistiin kaikki, minkä muistan minulle kerrotusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä niitä kannattaisi kirjoittaa ainakin vähän muistiin, joku saattaa olla niistä vielä joskus kovinkin kiinostunut. Ja aina parempi, jos kirjoittelee niitä tarinoita silloin kun vanhempi polvi on vielä tarinoita tarkentamassa.

      Poista

Kommentit ovat blogin suola, joten on tosi kiva, jos osallistut kommentoimalla!