Kotiinpaluu

Olen palannut Norjaan. Istun täällä sisällä ja mielialat vaihtelee onnen tunteista lähes jäätäviin epätoivon hetkiin, kun joka puolella leijuva jäinen sumu on tarttumassa kiinni mielestäni. Rooman värit, tuoksut, äänet ja joka puolella virtaava elämä on vaihtunut valkoiseen harmauteen ja hiljaisuuteen. Poissa ollessani vuoret ovat kadonneet jonnekin valkeuteen, linnut hiljentyneet ja ainoa ääni ulkona on hetkittäin vuoren rinteiltä kantautuva kivivyöryn kumina, joka on mielestäni kolkoin ääni maailmassa. 

Mutta juuri kun alan vaipua ahdistukseen, laskeutuu onnellisen kissan pehmeä tassu käsivarrelleni. Ne kun ei mieti tällaisia, vaan elämä on tässä ja nyt. Ja kaikki se, mitä olen juuri nähnyt ja kokenut, virtaa edelleen sisälläni. Rooma on edelleen olemassa siellä jossain, aurinko paistaa tuolla sumun takana ja vuoretkin ilmestyvät taas joku päivä näkyviin, ja sitten taas muistan, miksi oikein asunkaan juuri täällä. Siihen pitää vain luottaa ja tarttua niihin asioihin, jotka tuntuvat hyvältä. 

Matka oli hieno ja Rooma hurmasi taas kerran. Hetken oli tunne, että onkohan tämä nyt jo nähty, mutta hitaasti ja varmasti tuon kaupungin energia virtasi sisälleni ja muistin, miksi sinne aina palaan. Kaikkialla läsnä olevat historian kerrokset ja nöyryys historian ja menneiden ihmiskohtaloiden edessä saa olon tuntumaan hyvällä tavalla pieneltä - asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Myös Rooman kauneus on jotain ihan omanlaistaan, puhutaan sitten ihmisistä tai rakennuksista: kaunista ei ole ainoastaan uusi, kiiltävä, virheetön ja nuori, vaan sen kauneudessa on syvyyttä, jota muualta on vaikea löytää. 

Ehkä palaan vielä aiheeseen, mutta nyt yritän ottaa tästä arjesta niskaotteen ja laittaa pyykit koneeseen ja kynttilät palamaan. Eiköhän tämä taas tästä.

Kesälomaterveiset marraskuussa

Tässä on sitten viime kuuleman kaunis lokakuu ehtinyt muuttua synkäksi ja koleaksi marraskuuksi. Tuli kaksi tuulista päivää, ulkona satoi keltaisia lehtiä ja maisema muuttui kovin marraskuiseksi. Eilen pakkanen ja lumisade laskeutui norjalaiseen laaksooni ja olikin siis erinomainen hetki lähteä tälle jo traditioksi muuttuneelle syksyiselle Rooman lomalle. Tänä vuonna tultiin peräti samaan asuntoon kuin vuosi sitten, ja oli vähän kun kotiin olisi tullut. Rooma ei ole tänä vuonna ihan yhtä kesäisen lämmin kuin vuosi sitten, mutta kyllä tämä marraskuinen sää silti pohjoisen kesän päihittää.

Nyt on käyty ostamassa jääkaappiin vähän ruokaa, päivällinen kuitattiin kioskista ostetuilla pizzanpaloilla ja sen seuraksi lasilliset Frascatin valkoviiniä. Aamuvarhainen herätys painaa silmäluomia ja nyt on hyvä nukahtaa ulkoa kantautuvaan italialaiseen puheensorinaan, kirkonkellojen soittoon ja lähiravintolan astioiden kilinään. Ette arvaakaan miten mukavalta se tuntuu kaiken maalaiselämän jälkeen. Ja viikon kuluttua on taas hyvä palata pohjoisen hiljaisuuteen. 

Mutta ehkä tässä palaillaan vielä ennen sitä.

Huulirasvalle käyttöä ;)

Eilen tuli sitten se aamu, kun sai kaivaa lumiharjan auton takakontista ja harjata ikkunat puhtaaksi lumesta. Lunta ei tosin ollut kuin nimeksikään, mutta harjaa se vaati. Työmatkalla olin onnellinen, että olin tajunnut vaihtaa talvirenkaat alle, ainakin yksi auto oli nimittäin juuttunut tuonne mäkeen kesärenkaissaan. 

Mutta miten satumaisen kaunis päivä siellä oli. Tuo pilvikansi lepäsi tässä päällä, mutta ei niin tiiviisti, etteikö aurinko olisi päässyt välillä valaisemaan maisemaa. Vaikka töissä oli aika haipakkaa, oli pakko välillä pysähtyä nappaamaan kuvia. 

Tänään on vapaapäivä ja aloin tässä aamukahvia juodessa lukemaan omia vanhoja blogikirjoituksiani. Yksi tärkeimpiä juttuja tässä blogin pitämisessä kun on se päiväkirja-aspekti. Viime syksy oli monella tavalla tosi rankka, mutta ei sitä paljon kirjoituksistani huomaa. En ole tänä syksynä päässyt Jotunheimeniin asti, mutta viime vuonna tein sinne pienen pyhiinvaelluksen. Vähän liikutti lukea juttua myös Lille Venistä -se kun istuu nytkin tuossa selkäni takana ikkunalla tyytyväisenä uuteen elämäänsä. Silloin ei ollut vielä aavistustakaan, mihin elämä meidät oikein heittää.

***

Ja talvesta puheenollen Norjassa on lähes maansuru eilisen dopingpaljastuksen takia ja lehdet täyttyvät itkevästä Therese Johaugista. Hiihto on nimittäin Norjalaisille n i i n iso juttu, että sitä on suomalaisena vähän vaikea ymmärtää. Uutinen on saanut täällä lähes surkuhupaisia piirteitä. Kansa kuulemma tukee Therese-rukkaa (on tehty galluppi), mutta itse olen vähän kyynisempi. Muistan nimittäin edelleen hyvin sen, kuinka omat hiihtäjätähtemme aikoinaan kyynelehtivät viattomina, kun eivät ollenkaan ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut. 

Norjalaiset ovat myös hirvittävän huolissaan siitä, mitä ruotsalaiset nyt ajattelevat (suomalaisista ei niin piitata), ja kommentoivat ruotsalaiset yrittävät pidätellä nauruaan. Vahingonilo on se paras ilo... No, tapahtuma on toki hirvittävä henkilökohtainen tragedia urheilijalle, jolle hiihto on koko elämä ja enemmänkin, mutta ihan hyvä kolaus Norjan hiihtoliitolle - suhtautuminen on ollut sen verran ylimielistä. Ja se on myös monen norjalaisen mielipide. Eilisessä keskusteluohjelmassa norjan kulttuuri- ja urheiluministeri lähes huusi Norjan hiihtoliiton presidentille - ja sellaista ei Norjassa kyllä kovin usein tapahdu. Mutta eiköhän Norjakin tästä selviä ja elämä jatkuu ;). 

Eräänä päivänä töissä

Syksy. Aamulla työmatkalla oli niin kaunista, että meinasi tulla itku ihan vaan siitä kauneudesta. Mutta tuulessa tuntee jo lähestyvän talven ja lumen. Eräänä aamuna, ihan pian, vuorten rinteillä näkyy jo valkoista.Sieltä se valuu sitten vähitellen alas laaksoon, kunnes yhtenä aamuna voit lukea kissan jäljet lumessa. Niin se on joka vuosi. 

Aamuvarhaisella parkkipaikalla miehet seisoivat kädet taskuissaan ja päällään punaiset liivit. Koirat vielä autoissa odottamassa. Vuoden tärkein päivä. Kylän yllä leijuu testosteroni, ja kohta kaupassa kulkee miehiä puukko vyöllään; metsän, nuotion ja veren haju vaatteissaan. Minä hymyilen noille miehille, vaikka samalla huudan hiljaa mielessäni: paetkaa hirvet! Viekää vasanne turvaan. 

Työpaikalla ilman täyttää lampaan kellojen kalkatus. Pilvet vyöryvät vuorten yli syksyisen jäätävän tuulen mukana. Valo leikkii vuorten seinillä ja muuttaa maisemaa joka hetki. Lintuparvi pysähtyy pihlajaan ja syö sen hetkessä tyhjäksi lehahtaen taas uudestaan lentoon. Tuuli saa minut puristamaan kädet tiukemmin ympärilleni. Ympärilläni asuu surullisia nuoria ihmisiä. Tulevaisuus edessä, mutta monella raskaampi taakkaa kannetavanaan kuin kohtuullista.  Mietin, miten kaiken tämän kauneuden ja yltäkylläisyyden keskelle mahtuu niin paljon surua, toivottomuutta ja neuvottomuutta.

Tänne on muuttamassa nuori nainen. Sielu ja kädet täynnä arpia, mieli täynnä pelkoa. Siellä hän istui kylmässä asunnossaan yrittäen muuttaa sitä kodikseen. Elämä pahvilaatikoissa ja rakkaat eläimet vain valokuvissa. Piano, antiikkituoli ja paljon laatikoita. Vien hänelle puita takkaan ja toivon sen lämmittävän vähän myös sisältä päin. Muuta apua hän ei vielä halua. Toisen ihmisen läheisyys voi olla jollekin maailman pelottavin asia.

Kaipaan maalausteni äärelle ja laakson suojaan, mutta kun en juuri nyt muuta voi, niin maalaan sanoillani. Juon kupin lämmintä kahvia, katselen ikkunasta vuoren karua kauneutta  ja siunaan mielessäni niin metsästäjät, hirvet kuin nämä surulliset nuoret ihmisetkin.

Illuusio nimeltään aika

On melkein traagista, että näillä korkeuksilla puutarha saavuttaa kauneimman kukoistuksensa juuri ennen talven tuloa. Kaikki on vihreää ja vehreää, joku aloittaa vasta kukintaansa, kunnes eräänä aamuna huomaa, että se oli taas siinä. Täällä oli lämpimin syyskuu yli sataan vuoteen ja lokakuukin on alkanut hienona, mutta paikoitellen yöpakkaset ovat jo puraisseet ja omien samettikukkien loisto on muisto vaan. Ystävän puutarha vielä toistaiseksi kukoistaa.

Näin oman syntymäpäivän jälkimainingeissa tuntuu joskus samalta. Elämässä on niin paljon kaikkea, mitä haluaisi vielä tehdä ja kokea, mutta aikaa on rajallinen määrä. Tuli taas hetkellinen paniikki. Ystäväni kysyi, että mitä et muka voi enää tehdä. Totesin, että en ainakaan voi ottaa enää papukaijaa, ne kun elävät niin vanhaksi. Pienet on murheet, totesi ystäväni. Ja tuo kaikki ehtiminen on lopultakin vain illuusiota, koska eihän meillä oikeasti ole kuin tämä hetki. Olimme sitten minkä ikäisiä tahansa.

Yhteen vanhaan unelmaan olen tarttunut nyt oikein kaksi käsin. Nimittäin maalaamiseen - noin niin kuin taiteellisessa mielessä. Päätin katsoa, mitä saan siitä irti, vai saanko mitään. Etten sitten kerran mieti, että olis pitänyt. Piirtäminen oli ehdottomasti lapsuuteni suurin intohimo, ja olen siihen tasaisin väliajoin palannut. Tänne muuton jälkeen olen maalannut enemmän kuin koskaan, mutta en kuitenkaan oikein tosissani. Olen turhautunut, kun en osaa ja löytänyt itseni ajattelemasta ihan liian usein, että pitäisi.

Nyt osallistun maalauksen nettikurssille ja käytän suuren osan liikenevää aikaani maalien ja pensseleiden parissa.  Kurssilla on tavoitteena maalata intuitiivisesti ja päästää irti tavoitteista ja suunnitelmista. Luottaa. Jättää tilaa "magialle". Antaa intuition johdattaa ja katsoa mitä siitä syntyy. Jos lopputulos ei miellytä, aloittaa alusta. Kuulostaa ehkä helpolle, mutta voi vakuuttaa, että ei ole, vaan on niin pirun vaikeaa. 

Puhumattakaan siitä, miten vaikeaa tuo on ottaa yleiseksi elämänasenteeksi. Jättää suunnittelu ja odotukset vähemmälle ja antaa tilaa magialle. Antaa intuition johdattaa, ja katsoa mitä siitä syntyy. Aina voi aloittaa uudestaan. Ihan jokainen hetki. 

ps. kun näitä postauksia on syntynyt sen verran harvakseltaan, niin laitan kissauutiset tähän loppuun. Kissat voi hyvin. Ines taitaa jopa vähän tykätä Lille Venistä, se selvästi flirttailee ja niillä on keskenään väijytysleikkejä. Ivar vähän komentelee, mutta ihan sopuisasti kuitenkin. Sekin haluaisi kai leikkiä, mutta kun se ei oikein osaa. Reppana.