Kotiinpaluu

Olen palannut Norjaan. Istun täällä sisällä ja mielialat vaihtelee onnen tunteista lähes jäätäviin epätoivon hetkiin, kun joka puolella leijuva jäinen sumu on tarttumassa kiinni mielestäni. Rooman värit, tuoksut, äänet ja joka puolella virtaava elämä on vaihtunut valkoiseen harmauteen ja hiljaisuuteen. Poissa ollessani vuoret ovat kadonneet jonnekin valkeuteen, linnut hiljentyneet ja ainoa ääni ulkona on hetkittäin vuoren rinteiltä kantautuva kivivyöryn kumina, joka on mielestäni kolkoin ääni maailmassa. 

Mutta juuri kun alan vaipua ahdistukseen, laskeutuu onnellisen kissan pehmeä tassu käsivarrelleni. Ne kun ei mieti tällaisia, vaan elämä on tässä ja nyt. Ja kaikki se, mitä olen juuri nähnyt ja kokenut, virtaa edelleen sisälläni. Rooma on edelleen olemassa siellä jossain, aurinko paistaa tuolla sumun takana ja vuoretkin ilmestyvät taas joku päivä näkyviin, ja sitten taas muistan, miksi oikein asunkaan juuri täällä. Siihen pitää vain luottaa ja tarttua niihin asioihin, jotka tuntuvat hyvältä. 

Matka oli hieno ja Rooma hurmasi taas kerran. Hetken oli tunne, että onkohan tämä nyt jo nähty, mutta hitaasti ja varmasti tuon kaupungin energia virtasi sisälleni ja muistin, miksi sinne aina palaan. Kaikkialla läsnä olevat historian kerrokset ja nöyryys historian ja menneiden ihmiskohtaloiden edessä saa olon tuntumaan hyvällä tavalla pieneltä - asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Myös Rooman kauneus on jotain ihan omanlaistaan, puhutaan sitten ihmisistä tai rakennuksista: kaunista ei ole ainoastaan uusi, kiiltävä, virheetön ja nuori, vaan sen kauneudessa on syvyyttä, jota muualta on vaikea löytää. 

Ehkä palaan vielä aiheeseen, mutta nyt yritän ottaa tästä arjesta niskaotteen ja laittaa pyykit koneeseen ja kynttilät palamaan. Eiköhän tämä taas tästä.