Eksistentiaalinen kriisi

Minulla on eksistentiaalinen kriisi. To be or not to be? To do or not to do? If to do, what to do and why to do? Mikä on elämän tarkoitus? Eli ei mitään sen suurempia kysymyksiä mielessä... Ei ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen kerta, eikä mitään vakavaa, vaikka vähän epämiellyttävää. Mutta ahdistus on eteenpäin työntävä voima - lopulta se pakottaa toimimaan ja tekemään ratkaisuja.

Läheisten ihmisten elämässä lyövät aallokot osuvat vähän omillekin rannoilleni. Tietenkin psyykkisesti, mutta myös ihan konkreettisesti. Marraskuu lamaannuttaa ja flunssa vain jatkuu. Sekään ei helpota oloa.  

En tiedä uskonko astrologiaan, mutta pidän sen toimivuutta mahdollisena. Tilaan itselleni aina astrologin laatiman vuosikartan, jota käyn sitten katsomassa kun en muutakaan keksi. Että onko planeetat jotenkin erityisen vinossa, kun tuntuu tältä. Ja onhan nekin nyt erityisen vinossa, ihan kaikki: todennäköisesti ahdistaa ja masentaa, elämä on raskasta, pitää levätä, kerätä voimia, kuunnella sisintään. Niinpä niin.

Joten mistäs tässä muuta kuin yrittää ottaa mallia Ajaxista. Nenänpäähän kertynyt lumi voi olla aika hauska juttu. Tarvitseeko elämässä olla sen kummempaa tarkoitusta? Oppia nauttimaan juuri tästä hetkestä. Nauttia lumesta, nauttia pimeydestä. Levätä kun väsyttää. Ottaa iisisti, kun flunssa vaivaa. Odottaa rauhassa, kun ei muutakaan voi. Olla huolehtimatta asioista, joihin ei voi vaikuttaa. Kaikki on lopultakin ihan hyvin. 

Ja jos tarvitsee vähän potkua tähän marraskuuhun, niin voi kuunnella seuraavaa kappaletta. Monivuotista suosikkiani, joka tekee vähän samaa kuin tuo Ajax: muistuttaa, että talvellakin voi elää ja lumestakin voi nauttia. 

ps. vähän selvennystä kun arvaan, että ainakin tutut miettivät, mistä ratkaisuista puhun. En ole muuttamassa täältä pois, en edes tästä asunnosta. Ne ratkaisut ovat enemmänkin sisäisiä juttuja, mihin suunnata energiaansa, minkä polun valita. Mistä löytää se kadonnut innostus ja saada potkua itseensä. Ei sen kummenpaa :). 

Marraskuun paino

Ei ole oikein sujunut tämä blogin päivittäminen viime aikoina. Ensin sairastuin lomalta palattuani oikein kunnon flunssaan ja podin sitä hyvinkin kaksi viikkoa. Sitten nettiyhteydet menivät moneksi päiväksi kokonaan poikki, ja ovat toimineet senkin jälkeen tosi nihkeästi ja hitaasti. esim. kuvien lataaminen tänne tuntuu lähes mahdottomalta. 

Vaikka itselläni asiat sujuvat ihan hyvin, usealle aivan lähipiirini ihmisille tuntuu tapahtuvat nyt tosi suuria ja raskaita asioita. Huomaan, että se on alkanut vaikuttaa minuunkin ja tuntuu raskaana energiana ylläni. Pilvenä, joka roikkuu päällä, vaikka asioita ei konkreettisesti ajattelisikaan. Huoli painaa ja unet häiriintyvät.

Ja sitten tämä marraskuu. Pilvet roikkuvat ihan kokreettisestikin laakson päällä eivätkä jaksa enää nousta siitä päivän mittaan. Aurinko paistaa sen lyhyen hetken sumuverhon läpi. Kaunista ja maagista, mutta syö energiaa. Pitäisi tehdä ja haluaisi tehdä ja saada aikaan, mutta päivät vain menevät ja sitten yhtäkkiä onkin jo ilta. Pimeää ennen viittä iltapäivällä. Vie vähän aikaa, että siihen sopeutuu. Päivä kun ei lopu pimeän laskeutuessa - tähän aikaan vuodesta pimeä ei merkitse iltaa.

Nytkin haluaisin vain käydä antamassa hevosille iltaheinät ja käpertyä sen jälkeen sohvalle lukemaan kirjaa. Mutta uhmaan tuota loskaa ja lähden syömään ystävien luo. 

Palaan tässä vielä ajatuksen tasolla Roomaankin ja kirjoitan siitä oman juttunsa - näyttää vaihteeksi onnistuvan tämä kuvienkin lataaminen. 

Yritetään pitää mieli valoisana vaikka ulkona pimeneekin. Pian on taas kevät :).

Elämässä suunnistusta

En ole koskaan ollut mikään syntymäpäivien juhlija. Vuodet ovat menneet huomaamatta ja vääjäämättä eteenpäin. Täyttäessäni pyöreitä vuosia, on etukäteen saattanut olla jonkinlainen kriisi, mutta heti h-hetken jälkeen, elämän jatkuessa ennallaan, on kriisikin haihtunut ilmaan. Tuo "kriisihän" on kuitenkin vain mielen tuotetta. Mutta halusin tai en, taas tuli yksi vuosikymmen lisää ja eräs elämänkirjani sivu sulkeutui.

Mutta mitä jos emme mittaisikaan näitä ikävuosiamme? Muuttaisiko se jotain, jos tietäisimme vain suunnilleen, minkä ikäisiä olemme? Eläisimme ja toimisimme niin, kuin hyvältä ja oikealta tuntuu, emmekä määrittelisi itseämme sen mukaan, minkä ikäsiä olemme ja kuinka tässä tai tuossa iässä kuuluu elää? Mitä pitää saavuttaa, kuinka pukeutua tai mitä omistaa? Olenko liian vanha aloittamaan jotain uutta, vaihtamaan työpaikkaa tai onko tuo toinen ihminen minulle ikävuosien puolesta liian vanha tai liian nuori? Luulen, että toimisimme ihan yhtä järkevästi kuin nytkin, mutta meitä motivoisivat omat sisäiset tarpeemme ja toiveemme, eikä ulkoiset paineet. Mielenkiintoinen ajatus. Saattaisimme olla onnellisempia. Mitä luulette?

No, koska en siis erityisemmin välitä syntymäpäiväjuhlista, lähdin viikoksi Roomaan. Siellä aloitin syntymäpäiväni vieton mahtavissa merkeissä, kun Penelope-myrsky saapui jylisten Rooman ylle. Heräsin siihen, että vesi virtasi avoimesta parvekkeen ovesta keittiön lattialle ja kastuin aivan läpimäräksi yrittäessäni sulkea parvekkeen ovia ukkosen jylistessä ja salamoiden välähdellessä Rooman yllä. Se oli voimallinen tapa aloittaa uusi vuosikymmen. Seisoin kaatosateessa märässä valkoisessa paidassani hiukset vettä valuen. Vanha pestiin yltäni pois uuden tieltä.

Myrskyn laannuttua lähdimme kaupungille. Eksyimme pieneen lahjatavara- antiikkikauppaan. Käteeni tarttui antiikkisen näköinen, vaikka ei vanha, kompassi. Kompassit ovat minulle jostain syystä hyvin tärkeitä ja niitä on kertynyt jo jokunen, joten enempiä miettimättä ostin tuon kauniin pienen kompassin itselleni.  Vähän lahjaksi, mutta enemmänkin muistoksi tuosta päivästä.

Myöhemmin palattuamme asuntoomme, huomasin, että kompassin kannen sisäpuolella on runo. Niin pienellä kirjoitettu, että en pystynyt lukemaan siitä kuin nimen. Puhelimesta hain sitten suureman kopion.

"The road not taken"

by Robert Frost

Two roads diverged in a yellow wood,

And sorry I could not travel both

And be one traveler, long I stood

And looked down one as far as I could

To where it bent in the undergrowth;

Then took the other, as just as fair,

And having perhaps the better claim,

Because it was grassy and wanted wear;

Though as for that the passing there

Had worn them really about the same,

And both that morning equally lay

In leaves no step had trodden black.

Oh, I kept the first for another day!

Yet knowing how way leads on to way,

I doubted if I should ever come back.

I shall be telling this with a sigh

Somewhere ages and ages hence:

Two roads diverged in a wood, and I—

I took the one less traveled by,

And that has made all the difference.

(hyvän suomennoksen löydät vaikkapa täältä)

Siitä ei ole kovin kauan, kun lainasin tätä täsmälleen samaa runoa täällä blogissani. Se puhutteli minua tosi paljon ja symboloi minulle tätä tekemääni elämänmutosta. Polkua, joka oli se vähemmän kuljettu, vaikeakin, mutta joka muutti koko elämäni. Ja nyt tuo sama runo oli tuon ostamani kompassin kannessa.

"Tie haarautui metsässä 

ja minä valitsin 

sen vähemmän kuljetun. 

Siksi kaikki on toisin."

- Robert Frost-

Ja niin olivat palatessani nuo kuvien kukkakimputkin odottamassa juuri täällä, joten taidan olla oikeassa paikassa. Luulen niin. Tästä on hyvä jatkaa.

Syyslomalle

Täällä syksy etenee vääjäämättä. Eilisen kauniin ja lämpimän päivän jälkeen tuli taas pakkasyö. Iltakahdeksalta pimenee. Metsästä kaikuu ajoittain yksittäisiä laukauksia ja joku valittu hirvi tai peura päättää päivänsä. Talitintit käyvät rapistelemassa ikkunalaudoilla ja kurkkivat ikkunoista sisään.

Hevosten metsälaitumelta alkaa loppua syötävä, mutta olen päästänyt ne pellolle syömään viimeisiä vihreitä ja tankkaamaan talvea varten. Talvikarva on alkanut jo kasvaa. Niille rakennetaan nyt uutta pihattoa ja pian ne pääsevät takaisin tähän omaan pihaan ja ikkunani taakse hörisemään. 

Istun aamiaispöydässä teekupin ääressä ja katse harhautuu yhä uudestaan pois tietokoneen ruudusta. Aurinko alkaa paistaa joelta nousevan sumun läpi ja sulattaa huurteisia peltoja. Näkymä muuttuu koko ajan. 

Olen lähdössä torstaina viikoksi Roomaan. Ihana, ihana Rooma. Vähän sekalaisin tunnelmin kumminkin. Roomaan on upeaa päästä pitkästä aikaa. Se on tuttu kaupunki aikaisemmilta reissuilta. Tapaan kaksikin tärkeää ystävää pitkän tauon jälkeen. 

Mutta täältä lähteminen on vaikeaa. Huoli eläimistä painaa. Ja olen varmaan vähän mökkiytynytkin. Vaatekaapin sisältö rakentuu lähinnä ruutupaidoista, farkuista ja kumppareista ja "Rooma-puvuston" kokoon haaliminen tuskastuttaa. Vaan jos lähtikisin niissä ruutupaidoissa ja farkuissa? Niin ne amerikkalaisetkin turistit siellä liikkuu?  No, ehkä tuolta löytyy jokunen edustuskelpoinen pellavapaita ja jakku - Roomassa kun on vielä kesä. Ainakin meidän mittakaavassa :).

Tähän olisin laittanut kivan kuvan edelliseltä Rooman reissultani, mutta arvatkaa mitä? Ne ovat paperikuvia... eli ehkä on korkea aika taas lähteä. Veikkaan kuitenkin, että kaupunki ei ole mennyt eteenpäin yhtä paljon kuin tekniikka. Onneksi. Siitä edellisestä reissusta ei nimittäin ole kuin seitsemän vuotta, eikä se nyt ihan hirveän paljon ole. Rooma on ikuinen, mutta kamerat eivät. Varsinkaan nämä nykyiset :).

Katsotaan ehdinkö ja jaksanko bloggailla sieltä käsin. Mutta viimeistään sitten loman jälkeen :).

Kauniita syyspäiviä ja mukavaa syyslomaa niille, joilla se näihin aikoihin on!

Ja niin koitti se aamu...

Että maisema oli yön jäljiltä valkoinen kuurasta...

ja myös ruusu oli saanut sokerikuorrutuksen.

Auringonhattu oli luovuttanut, eikä ehtinyt kukkimaan. Ainakaan vielä tänä kesänä :).

Kai se on uskottava, että tämä kesä oli tässä. Kohta on lokakuu. Tänään lähtee puutarhakalusteet varastoon. Krassien aika taitaa olla ohi vaikka eilen ne vielä kukkivat täyttä häkää. Myös ulkotomaattien kasvukausi on lopultakin ohi. Tämä on ollut hieno kesä ja hieno alkusyksy. Talvi ei ole vielä täällä, mutta tulee milloin tahansa. Milloin sille sattuu sopimaan.

Toivottavasti ei kuitenkaan vielä hetkeen. Toivon pitkää ja lämmintä syksyä. Ja lunta sitten sopivasti, jotta saadaan valkoinen vuodenvaihde ja se yksi juhlapyhä vähän ennen vuodenvaihdetta. Sitä  juhlapyhää, j-kirjaimella alkavaa, en vielä lausu ääneen :).