Nyt tuntuu siltä, että olen saanut vähäksi aikaa tarpeekseni raivaamisesta, raahaamisesta, kantamisesta, kuuraamisesta, puunaamisesta ja kiillottamisesta. Entisen kodin ovi on nyt suljettu ja taakse jäi mäntysuovalta tuoksuva valkoinen asunto. Ihan kun en olisi siellä koskaan asunutkaan. Asunnon jättäminen ei tuntunut oikeastaan miltään. Eläinten jättäminen sitäkin vaikeammalta, vaikka olen ajatukseen ehtinytkin jo totutella. En voi kuin luottaa siihen, että kaikki järjestyy parhain päin.
Uusi koti on edelleen enemmän ja vähemmän kaaoksessa, mutta tuntuu turvalliselta ja omalta. Oma olokin tuntuu kevyemmältä ja on helppoa taas hengittää. Oli korkea aika siirtyä eteenpäin.
Ja Lille Venn sitten. Kun olin jo muuttanut, mutta kävin vanhalla asunnolla siivoamassa, Lille Venn istui aina surullisen näköisenä ovimatolla odottamassa. Viime sunnuntaina laitoin sen kantohäkkiin ilman mitään ongelmia. Häkki autoon, ja sitten ajettiin tähän pihaan. Se matkusti hiljaisemmin kuin Ivar, tuijotti vain minua suurilla silmillään.
Täällä päässä toin häkin sisälle sen verran, että Lille Venn näki Ivarin ja Ineksen. Sitten vein häkin ulos ja avasin sen oven. Olin varautunut siihen, että kissa säntää paniikissa tiehensä, mutta niin ei käynytkään. Se jäi pyörimään jalkoihini, kävi ruokakupillaan ja tuntui tietävän ihan tarkkaan, missä ollaan. Se vaikutti jopa tyytyväiseltä. Sitten se lähti uteliaana mutta rauhallisesti kävelemään, katosi talon nurkan taakse, ja sen jälkeen en ole sitä nähnyt.
Ensimmäisenä yönä menin kolmelta yöllä katsomaan, jos sitä näkyisi. Ruokakupilla oli kaksi kissaa, mutta ei Lille Veniä. Ruokaa kuluu, piha on täynnä kissan jälkiä, mutta onko yhdet jäljet Lille Venin - en tiedä. Toivon totisesti niin. Ainakaan se ei ole palannut sinne entiseen kotiin.
Oveni takana on se sama ovimatto, jolla se aina makaili. Korituoli, jossa se aina nukkui, on seinustalla maamerkkinä. Luotan siihen, että se tietää, missä asun. Se tuntee pihan ja rakennukset paremmin kuin minä, ja on varmasti löytänyt itselleen suojapaikan. Luotan kyllä siihen, että tiemme vielä kohtaavat.
Miten yksi puolivilli kissa voikin jättää sellaisen jäljen sydämeen? Miten paljon sen poissaolo herättää huolta? Ja miten sen ehdoton luottamus voi tuntua sielussa saakka?