Kissani on buddhalainen

Ivar on pitänyt hiirivahtia tauotta jo monta päivää. Se ei ole hiiriä pelottanut, vaan ne ovat muuttuneet yhä rohkeammiksi. Itse yllätin hiiren eilen keittiön allaskaapista. Koko asuntoa ei pysty tiivistämään (vaikka ensin yritin niin kuin kuvista näkyy…), mutta allaskaappi ja makuuhuoneen vaatekaappi on nyt tiivistetty foliolla ja roudarinteipillä. Sillä hopeanvärisellä. Hiiret ei kuulemma pysty syömään tietään folion läpi. Jää nähtäväksi. Hirsiseinän vierellä on korkeasta roskiksesta tehty hiiriansa. Se on lauennut jo kaksi kertaa, mutta hiiri on hypännyt sieltä pois, eli sekin vaatii vähän tuunaamista.

Ja eilen sitten. Ivar sai hiiren kiinni. Se juoksi täällä ylpeänä hiiri suussaan. Leikki sen kanssa niin kuin kissat tekevät, julmaa leikkiä ennen tappamista. Paitsi että ei se sitä tappanut. Lopulta ne istuivat vastakkain lattialla, kissa ja hiiri. Hiiri tujotti aikansa epäuskoisena, ja katosi sitten koloonsa. Ivar siirtyi syömään leluhiirtään. Kissani on ilmeisesti buddhalainen ja kunnioittaa kaikkea elämää. Tai sitten se on vain jänishousu. Luulen kuitenkin, että siinä menetettiin se pelotevaikutus. Kun yksi hiiri olisi päässyt hengestään, niin muutkin olisivat alkaneet kunnioittaa kissallista kotia. Näin olin ajatellut.

Ja nyt täällä rapisee taas. Tässä on nyt sellainen ikävä juttu, että tätä menoa on pakko siirtyä järeämpiin keinoihin ja viritellä tänne niitä hiirenloukkuja. Vaikka sydämeen sattuu. 

Viimeisessä kuvassa äidiltäni viime jouluna lahjaksi saama hiiri - äitini oli inspiroitunut viime talven hiiritarinoista. Perheessämme eläimiin on aina suhtauduttu inhimillisesti ja inhimillistäen. Kerrottu satuja hiiriäidistä, joka keittää puuroa lapsilleen. Miten sellaisia loukuttaa? Sanokaa se!

Sappi kiehuu

Tänään paistaa aurinko ja ikkunassa riippuvasta kristallista heijastuva auringonvalo leikkii seinillä kaikissa spektrin väreissä - näyttää, kuin asunto olisi täynnä pieniä keijuja. Aamiainenkin maistuu vaihteeksi hyvältä.

Täällä on ollut pieniä erimielisyyksiä hevosten hoitoon liittyen. Vastakkain kaksi käsitystä. Toinen suhtautuu hevosiin vain eläiminä, toinen ystävinä. Minä huolehdin ja stressaan liikaakin, toinen liian vähän (omasta mielestäni). Se on aiheuttanut minussa turhautumista, ärsyyntymistä, huonosti nukuttuja öitä, aamuöisiä päänsisäisiä keskusteluja. Tiedättehän, kun aamuyöllä herää ja pyörä lähtee pyörimään eikä ajatusta saa katkeamaan vaikka mitä tekisi. Ei ollut hyvää tilaisuutta selvittää asioita kunnolla kasvokkain, joten väittelyt jäivät pääni sisälle ja siitä ei tietenkään seuraa mitään hyvää. Ja taustalla muitakin puhumattomia asioita, jotka kulminoituvat tässä hevoskeskustelussa. 

Unta heikensi myös outo selkäkipu, jonka lopulta paikansin sappeen. Mulla on ollut sapen kanssa jo pitkään ajoittaisia ongelmia, mutta nyt se suorastaan kiehui yli :). Osittain, koska olen syönyt viime aikoina ihan väärin. Mutta kun eilen lopultakin saatiin puhuttua hevosasioista kasvokkain ja päästiin jonkinlaiseen kompromissiin ja yhteisymmärrykseen, niin kuinka ollakaan: nukuin viime yön ihan hyvin ja sappikin lakkasi vaivaamasta. Ihminen on todellakin psykofyysinen kokonaisuus.

Silloin kun on turhautunut, ärsyyntynyt ja vihainen, on helpointa syyttää toista osapuolta. Jos vain tuo toinen toimisi eri tavalla tai olisi toisenlainen, oma oloni paranisi ja voisin olla onnellinen ja tyytyväinen. Mutta ei se valitettavasti niin mene. Niin ärsyttävää kuin se onkin myöntää… Kyllä se ratkaisu löytyy peilistä. Tai ehkä enemmänkin sieltä omasta sisimmästä. Omista käyttäytymismalleista. Ja juuri tällaisina hankalina aikoina, omien käyttäytymismallien tutkiminen on kaikkein hedelmällisintä. Hyvinä aikoina on helppoa olla tyyni, rauhallinen ja rakastava - ei kai siinä mitään muutettavaa ole. Sitä paistattelee oman erinomaisuutensa ja viisautensa loistossa… Mutta sitten kun syystä tai toisesta menettää tasapainonsa, löytää yllättäen itsestään myös kaikkea vähemmän miellyttävää, ja huomaa, ettei sitä nyt niin kovin pitkällä oman itsensä kanssa olekaan.

Mutta onneksi on ystäviä. Ja kirjoja. Olen yrittänyt nöyränä kuunnella ystävien suusta tulevia neuvoja ja totuuksia (ei ihan helppoa), ja yöpöydällä on lainassa uusia kirjoja. Ystäviltä nekin. Mielenkiintoisimmalta juuri nyt tuntuu José Stevensin "Transforming your Dragons" (Kesytä sisäinen lohikäärmeesi). Sen avulla voi tutkia omia sisäisiä, pelkoon perustuvia käyttäytymismallejaan, niitä sisäisiä lohikäärmeitä. Lisätietoja kirjasta löydät täältä. Samalla sivustolla voit tehdä myös oman lohikäärmetestisi. Jos uskallat :). 

"Jos syytät vanhempiasi, sisaruksiasi, huoltajiasi, ystäviäsi, vihamiehiäsi tai vaikka itseäsi tuskastasi  ja    ongelmistasi, siitä ei seuraa mitään hyvää. Tämä, koska meille ongelmia aiheuttavat ihmiset ovat itsekin kauas menneisyyteen ulottuvien perinteidensä ja toimimattomien mallien uhreja, ja toisaalta nuo ihmiset, joita syytämme omasta onnettomuudestamme, ovat itse asiassa opettajiamme. Ilman heitä meillä ei olisi mitään syytä haastaa itseämme, eikä elämämme olisi niin mielenkiintoista." José Stevens.

Voi tätä loppumatonta matkaa omaan itseen. Turhauttavaa, ärsyttävää, pelottavaa, usein koomista mutta niin mielenkiintoista!

Ikkunatarinoita

Täällä saman tien varrella asuu ystävä, joka on kotoisin Zimbabwesta. Muuttanut sieltä kohta viisikymmentä vuotta sitten nuorena miehenä Englantiin ja sitten Norjaan. 

Hän on pienenä poikana istuttanut maahan passionhedelmän siemenen. Siitä on kasvanut iso kasvi, josta  uusien sukupolvien lapset tänäkins päivänä poimivat hedelmiä.  He lähettivät niitä nyt menneenä kesänä tänne Norjaan. Siemenet istutettiin multaan, ja nyt ikkunallani kasvaa huimaa vauhtia punapassion. Pohtii vielä, mihin lähtisi kiipeämään, mutta uhkuu elämää. Miettikää, mikä tarina kasvilla!

Olen kirjoittanut aikaisemminkin kasveista ja niihin liittyvistä tarinoista. Niistä tarinoista tuttu Mrs. Parker sisaruksineen viettää talvea punapassionin vieressä. Esittelee itsensä ja kertoo sukunsa olevan kotoisin Mikkelistä, Tertin kartanosta. Ja matkustaneensa paljon elämänsä aikana. Yöpynyt sisaruksiensa kanssa mm. Sundsvallin Best Western-hotellissa, jota voi suositella, jos tulee matkaa sinne päin. 

Muut kuuntelevat hämmentyneinä. Ovat juuri saaneet asetettua juurensa tänne, eivätkä voi ymmärtää moista maailmanmatkaamista. Tai sitten ne haaveilevat salaa Zimbabwen auringosta ja Sundsvallin Best Western- hotellista.

Vuori ja minä

Lintuparvi lentää korkealla jäljettömiin,

viimeinenkin pilvi haihtuu pois.

Istumme kaksin, vuori ja minä,

kunnes jäljelle jää vuori. (Li Po)

Tuo runo on ollut minulle jo vuosia aivan erityinen. Vuoret ovat edustaneet jotain sellaista pysyvyyttä , turvallisuutta ja suuruutta, joka on ja pysyy vaikka ihmissukupolvet vaihtuvat. Täällä vuorten juurella asuessani olen kuitenkin joutunut miettimään tätä vähän uudella tavalla.

Norjassa on nyt jo muutama päivä odotettu henkeä pidätellen yhden vuoren huipun romahtahtamista ja niin suurta kivivyöryä, että vuoren juurelta on evakuoitu maatiloja. Yksi tilallinen ei suostunut jättämään lampaitaan (tietenkään!), mutta nyt 200 lampaalle on löytynyt tilapäismajoitus, ja viimeinenkin sissi on suostunut siirtymään pois vuoren juurelta. Suurta vyöryä odotetaan nyt lähipäivinä - sateista riippuen.

Nämä meidän vuoret ovat aika paljon pienempiä, mutta täälläkin tulee kivivyöryjä. Noin vuosi sitten yksi näistä tilan takana olevista rinteistä sortui useampaankin otteeseen aiheuttaen kivivyöryn. Ei siitä mitään varaa ollut (jos ei saatunut juuri kohdalle), mutta kallion sortumisen aiheuttama ääni on yksi epämiellyttävimpiä ja kammottavimpia kuulemiani ääniä. Se meni suoraan selkäytimeeni ja sai ihon kananlihalle. Se järkytti perusturvaani ja siinä tunsi itsensä niin hirvittävän pieneksi. En näe yleensä painajaisia, mutta noiden sortumien jälkeen näin unta, että koko tämä takanamme oleva vuori sortui.

Mutta ehkä onkin niin, että maailmassa ei ole mitään pysyvää. Kaikki muuttuu ja muuttaa muotoaan, myös vuoret. Yleensä se vain tapahtuu niin hitaasti, että yhden ihmiselämän aikana sitä ei ehdi näkemään. Lopultakin ainoa pysyvä asia on oma sisin, sielu tai miksi sitä nyt kutsuukaan. Se ydin, joka on ja pysyy, vaikka vuoret sortuu, ympärillä kuohuu ja vaikka keho muuttuu. Jota ei heilauta tunteet, koska tunteet ovat osa mielen maailmaa, enkä puhu nyt mielestä. Joka on ollut sama ja muuttumaton jo syntyessämme ja on edelleen sama kuollessamme. Ja joka pysyy myös kuolemamme jälkeen - niin uskon. Kun hetkittäin pääsee kosketuksiin tuon oman kaikkein sisimmän kanssa, tuntee syvää rauhaa ja turvallisuutta. Ja sitä kauttaa pääsee kosketuksiin myös sen kaikkein suurimman kanssa. Kutsutaan sitä sitten millä nimellä tahansa.

Kävelen tuolla vuoremme juurella turvallisella, vaikkakin kunniottavalla mielellä. Jos sieltä irtolohkare osuu juuri minun päähäni, niin sitten se oli niin tarkoitettu. Ihan samalla tavalla, kuin se mahdollinen salamaniskukin. Näin uskon.

Luin tuon alun runon ensimmäistä kertaa Jon Kabat-Zinnin kirjasta "Olet jo perillä, tietoisen läsnäolon taito". Se on yksi niitä kirjoja, joiden voin katsoa muuttaneeni elämääni. En tiedä onko se kirjana erityisen suuri tai ihmeellinen, mutta omalle kohdalleni se osui juuri oikeaan aikaan ja hetkeen, noin kymmenen vuotta sitten. Hyvä kirja. Kannattaa ehdottomasti lukea.

"Se mitä on takanamme ja se mitä on edessämme,

on pientä verrattuna siihen, mitä on sisällämme."

Oliver Wendell Holmes

Sumusta aurinkoon

Tänään käveltiin aamulla melkein taivaaseen, Ajax ja minä. Täällä alhaalla maailma oli sumun peitossa, mutta pikkuhiljaa ylöspäin mennessä taivas selkeni, ja yhtäkkiä yläpuolella aukeni sininen taivas.

Oltiin retkellämme pari tuntia, ja ulkona oli suorastaan pakahduttavan kaunista - niin sumussa, kuin sumun yläpuolellakin. Kuvasin kännykälläni melkein sata kuvaa… Tosin aika harva otos onnistui. Vastavaloon kännykällä kuvaamisessa on sellainen hankaluus, että ei yhtään tiedä, mitä kuvaa. Sitä joutuu vain tähtäilemään summamutikassa. 

Omakin elämä on liikahtanut vähän eteenpäin lamaannuksen jälkeen, ja kuinka ollakaan, kun itse otin ne ensimmäiset askeleet vähän uuteen suuntaan, alkoi myös kuukauden epäkunnossa oleva kännykkä toimia ja kaksi kuukautta kadoksissa ollut ajokortti löytyi. Niin se menee. Kaikki on synkassa keskenään. 

Elämä on vähän samanlaista kun tuolla sumussa kävely. Välillä näkee tuskin tietä ja sitten yhtäkkiä taivaaseen aukeaa aukko ja aurinko valaisee maiseman. Kunnes sitten tulee taas sumua. Ja sitten taas aurinkoa... Aika kliseistä, mutta tuollaisia minä oikeasti mietin, kun tuolla kävelen. Ja saan usein voimakkaita ahaa- elämyksiä ihan näistä tavallisista asioista. 

Viimeisessä kuvassa ei ole hyökkäävä susi, vaan naurava koira. Ajaxia nauratti ja välillä vähän hermostuttikin jatkuva pysähteleminen ja valokuvaaminen. Nähtiin hirvikin, mutta tätä hirvikoiraa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hiiret ovat mielenkiintoisempia.