Norjalainen työpäivä

Vietin vapun Suomessa auringonpaisteessa, ja sillä aikaa täällä oli satanut 50 senttiä uutta lunta... Kevät on ollut täällä tänä vuonna paljon Suomea jäljessä, mutta ei varmaankaan kauan - tänään bongasin jo ensimmäisen haarapääskyn.

Pyhäpäivän kunniaksi houkuttelin työpaikan nuoret miehet kävelylle ja siitä tulikin melkoinen lenkki. Viimeinen kilometrin mittainen ylämäki meinasi viedä multa hengen - ainakin tuntui siltä. Ikävämminkin voisi työpäivää viettää, joten yritin olla siinä henkeä haukkoessani kiitollinen. Maisemat oli nytkin upeat, mutta kun vielä muutama päivä odotetaan, että maisema alkaa kunnolla vihertää, niin ai ja voi!

Kroppa on nyt tosi kipeä ja jumissa, mutta niin vaan ajauduin vielä päivän päätteeksi tuonne ratsastuskentälle juoksemaan hevosen vieressä ja pitämään ratsastustuntia. Tai yritin pitää - oli termit vähän hakusessa. :). Nuoret ratsastusoppilaat vaikutti kuitenkin tyytyväisiltä.

Ihana kevät! Tännekin on luvattu viikonlopuksi + 20 astetta, niin että melkein voi puhua jo kesästä. Vai mitä?

Maassa rauha ja kissoilla hyvä tahto

Kuukausi vierähti. Elämä on sujunut niin leppoisasti, että en ole viitsinyt tätä rauhaa alkaa järkyttämään. Viime päivinä on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että kissat on itse vähän pyöritelleet silmiään kaikille varotoimenpiteille ja ovenraosta kurkisteluille, joten tänään vedin syvään henkeä ja päätin katsoa, mitä tapahtuu. Avasin oven. Ja ei tapahtunut mitään. Ei ainakaan mitää katastrofaalista.

Ivar ja Ines käveli tyynen rauhallisesti Lille Venin ohi ja menivät tutkimaan sen huonetta. Lille Venn tutki makuuhuonetta. Kävi merkkaamassa Ineksen ja Ivarin hiekkalaatikon.

No vähän täällä vielä kyräillään - totta kai. Lille Veniä vähän kyllästyttää moiset arkajalat (ovat tulleet emäntäänsä) ja se haluaisi leikkiä. Ivar ja Ines ei ole vielä ihan valmiita leikkiin, mutta sulattavat Lille Venin läsnäolon oikein hyvin. Nytkin ne nukkuvat kaikki kolme parin metrin välein toisistaan. Minkäänlaista yhteenottoa ei ole tapahtunut.

Joten hiljaa hyvä tuli. Ehkä olin vähän liiankin varovainen, tai sitten se oli ihan viisasta. En nimittäin olisi ikinä uskonut, että Ivar tulee sulattamaan tätä yhteiseloa, mutta ainakin toistaiseksi näyttää oikein lupaavalta. Asioilla on tapana järjestyä.

Hevoseton mies on huoleton mies

No niin. Hups vaan ja täällä on kaksi hevosta. Jo 17-vuotias, mutta aika säpäkkä tamma Stjerne (Tähti), ja toisena vanha tuttuni Blesen - kuinka ollakaan. Vähän aavistelinkin. Hevoset tuli tänne pikavauhtia sunnuntaina, ja vasta sitten lähdettiin ostamaan välineitä ja korjaamaan aitaa :). 

Hevosmiestaitoja perheessä ei (toistaiseksi) juurikaan ole, mutta paljon intoa oppia ja koko perhe on mukana tallihommissa. Ja sitten tietysti minä :). Olenkin oikein luottavaisin mielin, ja uskon, että hevosilla on täällä on hyvä olla, kunhan alkuun päästään.

Alkuhössötyksen jälkeen olen ottanut vähän etäisyyttä ja ajatellut antaa perheelle rauhaa opetella ja tutustua hevosiin. No, tänään soi sitten ovikello ensimmäistä kertaa: "Voisitko...".

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ehdin jo hetken huokaista helpotuksesta, kun yhtäkkiä ei ollutkaan vastuuta hevosista. Mietin jo vähän, että ehkä tällainen hevoseton elämä voisi olla vaihteeksi aika leppoisaa. Mutta aina meiltä ei kysytä. 

Elämä ei tuo mukanaan aina sitä mitä haluamme, vaan usein sellaista, mitä tarvitsemme. Syystä tai toisesta. Ja hevosilla näyttäisi olevan minulle vielä jotain tärkeää opetettavaa. Ja kissoilla :).

"Kun nyt sitten asut täällä"

Täällä kylässä on yksi näkymä yli muiden - siis omasta mielestäni. Tietyssä kohtaa tuota meidän autotietä näkyy yhtä aikaa nämä kaksi omaakin kapuamiskohdetta, eli Stamskollen ja vähän kauempana Puttekollen. Olen sanonut ystävälleni jo pitkään, että haluan joskus asua niin, että näen ikkunastani juuri tuon maiseman: molemmat vuoret samalla kertaa ja niiden editse virtaavan Begnan. Nyt ollaan jo lähellä. Ikkunasta en tuota ihan näe, mutta ei tarvitse kuin kipaista tuohon pelolle, niin johan näkyy. Ymmärrän hyvin, miksi nämä kylän suurimmat tilat on rakennettu juuri tähän. Kännykällä räpsityt kuvat eivät toki tee oikeutta näille maisemille, mutta kuvia klikkaamalla ne saa vähän isommiksi. Joudutte nyt varmaan jakamaan tätä maisemaa kanssani aika paljonkin; se kun näyttää ihan erilaiselta eri vuodenaikoina, eri vuorokaudenaikoina ja eri sääolosuhteissa...

En tiedä onko mitään parempaa tapaa herätä keväiseen sunnuntaiaamuun, kuin peipon laulu. Täällä ilma soi peippojen viserrystä nyt siihen malliin, että en ole halunnut avata edes radiota. Eilen näin ja kuulin ensimmäiset kurjet ja seuraavaksi odotankin sitten jo pääskysiä. Ikkunoita pestessäni huomasin, että tuossa meidän räystään alla asuu pääsky-yhdyskunta. Se tietää mielenkiintoisia aikoja näille perheen kissaeläimille, ja itselle hirveää stressiä, kun pitää vahtia pesästä putoilevia poikasia... Ne pesät kun on tuossa ihan käden ulottuvilla.

Eilen sain kuulla senkin, että "kun nyt sitten asut täällä", niin ajateltiin ostaa tytölle hevonen. Tai oikeastaan kaksi. "Että voit sitten auttaa". Eli tänne tulee kaksi dølehevosta :). Surullista kyllä, kyseessä ei ole entiset ystäväni (ainakaan toistaiseksi), mutta ei sitäkään tiedä. Minulla on tunne, että sitäkään tarinaa ei ole kirjoitettu vielä loppuun. Mutta joka tapauksessa elämässäni tulee olemaan taas hevosia. Nopeammin kuin arvasinkaan. Perhe on nimittäin tänään hevosenostomatkalla.

Hylätyt talot, autiot pihat

Kevät pakottaa liikkeelle, vaikka pilvet roikkuisivat raskaina. Synkkä taivas ei pysty hiljentämään lintujen laulua, veden kohinaa ja sulavan maan tuoksuja. Välillä aurinko tulee esille ja lämmittää kasvoja kuin parhaina kesäpäivinä.

Kävelylläni kuljen varovasti lähes naapurissa olevan autioituneen ja hylätyn pientilan pihalla. Kurkin ikkunoista, kokeilen ovia. Tila odottaa pelastajaansa tai lopullista tuhoaan. Vanhat ruuspuskat ja syreenit sinnittelevät vielä heinän keskellä. Tyhjässä navetassa on parsi parille lehmälle, nurkassa karsina sialle ja lampaalle. Vanha käsilaukku roikkuu aitan seinällä. Auton korjaaminen on jäänyt joltain kesken. Tunnelma on rauhallinen ja pikemminkin odottava kuin surullinen. Pakko taas vähän unelmoida. Mitä jos?

***

Tarjoan Lille Venillekin mahdollisuutta tulla ulos haistelemaan kevättä. Se tulee portaille, mutta kääntyy nopeasti, juoksee takaisin sisälle, eikä näyttäydy, ennen kuin suljen ulko-oven. Sitten se heittäytyy matolle selälleen ja tuntuu huokaisevan helpottuneena. Sillä ei selvästi ole aikoimustakaan luopua saavuttamistaan eduista.

Ivarin kanssa ne jo haistelevat toisiaan oven raosta kummankaan murisematta. Hitaasti hyvä tulee :).