Levoton mieli

Keskustelu ystäväpariskunnan pihalla eilen illalla:
Mies: "Oletko nähnyt kasteluletkun liitintä?".
Vaimo: "En ole, voin etsiä" (käy etsimässä).
Mies: "Tiedätkö mitä tarkoitan?"
Vaimo: "En"
Mies: "Miten ihmeessä voit etsiä jotain, jos et tiedä mitä etsit".  :D.

( Minä ajattelin: "Ihan hyvin". )

Aika usein on nimittäin tunne, että etsin hirveästi jotain, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä oikein etsin. 

Palasin kotiin pikareissulta Suomeen. Kaksi intensiivistä päivää. Monta läheistä ja tärkeää. Monta hyvää keskustelua. Älytöntä nauramista siskon kanssa euroviisuja katsellessa. Ja palattuani olin taas niin tolkuttoman väsynyt, että toipumiseen meni hyvinkin kaksi päivää. Kahden päivän pikavisiitissä ei ole mitään järkeä, totesin taas. 

Ilalla kävelin kauniissa kesäillassa. Laskeva aurinko valaisi laakson rinteet joen toisella puolella. Tuomen tuoksu täytti ilman. Kaipasin kuitenkin meren tuoksua ja lokkien huutoa. 

"Tämä kaikki on sinulle annettu. On itsestäsi kiinni, mitä sillä teet." minulle sanottiin. Ja tunsin itseni kiittämättömäksi.

Minulla oli puutarha meren äärellä. Meri ja lokkien huuto. Halusin vuoret ja hevoset. Nyt minulla on vuoret ja hevoset, ja haluaisin puutarhan meren rannalla.

Pitäisi kai mennä kiitollisuusterapiaan. 

Ihana Ines täyttää tänään 12 vuotta. Ja on iloisempi, leikkisämpi ja onnellisempi kuin koskaan, joten ehkä me olemme ihan oikeassa paikassa. Hyvää syntymäpäivää Ines!

Isokirjopeippi sisterhood

Blogia kirjoittaessa ja blogeja lukiessa olen huomannut, että aika usein jotkin asiat ovat ikään kuin "ilmassa" ja samat teemat tulevat vastaan vähän joka paikassa. Joskus kyse on tietysti siitä, että me saadaan koko ajan vaikutteita toisiltamme ja ympäristöstämme, mutta toisinaan nämä samankaltaisuudet tulevat kummallisen yhtäaikaisesti.

Viimeisin suorastaan hassu yhteensattuma oli, kun luin yhtä lemiblogiani, ruotsalaista Krickelinia. Olin juuri tullut ystäväni luota uusi pieni pistokas kainalossa, ja kappas: Krickelin ystävineen oli jakanut täsmälleen samoja pistokkaita tuolla Ruotsin puolella.

Krickelin oli saanut pistokkaan Johannalta, joka oli tuonut niitä yhteiseen tapaamiseen, jokaiselle omansa. Kauniina ajatuksena on levittää kasvia ympäri maailmaa niin, että jokainen jakaa puolestaan omasta kasvistaan pistokkaita eteenpäin. Kasvien vointia ja etenemistä voi sitten seurata instagramissa (#palettbladunite). 

No, pistokkaitahan on jaettu iän kaiken. Perimmäinen ajatus on varmaan ollut ihan sama, ja monet perheenemännät tiesivät ennen tarkaan, mistä oma pelargonia oli lähtöisin. Itsekin olen tästä kirjoittanut. Ruotsissa tämä sama ajatus laitettiin nyt vähän moderniin muotoon. Tosi hauska idea ja kaunis ajatus mielestäni. Ja idea, jonka jokainen voi ottaa (uudestaan) käyttöön ihan omassa piirissään, ilman mitään blogi- tai instagramyhteyksiä. Tai ryhtyä jakamaan omaa palettbladia eli Isokirjopeippiään (voi tämä suomen kieli…), ja liittyä tähän samaan yhteisööön :).

 ***

Olen tainnut kehua ennenkin, mutta itse pidän noista Lovelylife-blogiyhteisön blogeista tosi paljon. Omat suosikit ovat ehkä tuo Krickelin ja Tant Johanna, mutta kivoja ovat kaikki. Aika montaa noista blogeista kirjoitetaan Ruotsin länsirannikolla Göteborgin läheisyydessä, ja olen saanut Ruotsin länsirannikosta tosi kivan käsityksen. Jopa siinä määrin, että tekisi mieli hurauttaa sinne joku kerta. Täältähän pääsisi sinne autolla muutamassa tunnissa. 

Mutta sisutus- ja lifestyleblogien ystävät käykää tutustumassa. Persoonallista, inspiroivaa ja usein vähän wabi-sabi-hengessä tehtyä. Hivelee ainakin omaa esteettistä silmääni. Blogit ovat ruotsiksi, mutta siellä on niin hienoja kuvia, että pärjää heikommallakin ruotsinkielentaidolla :).

***

Olen lähdössä taas Suomeen viikonlopuksi, joten blogi hiljenee muutamaksi päiväksi. Hyvää viikonloppua ja lämpeneviä säitä. Täällä palellaan edelleen alle kymmenenssä lämpöasteessa.

Mitä rakastan

Rakastan sateisia päiviä, kun pilvet putoavat alas vuoren rinteille. Huiput ja rinteet katoavat  sumuun ja ilmestyvät taas näkyviin. Yhtä paljon rakastan näitä aamuja sateen jälkeen. Kun sumu lepää vielä laakson yllä, mutta aurinko alkaa murtautua sumun läpi ja sininen taivas kuultaa pilviverhon läpi. 

Eilen oli Norjan kansallispäivä. Jätin juhlat väliin ja keskityin taiteen tekemiseen ateljeessamme, mutta mietin paljonkin, miksi haluan asua täällä. Ja yksi asia yli muiden on Norjan ihmeellinen, maaginen, mystinen, lumoava luonto. 

Ja tietenkin nämä ihmeelliset hevoset.

Gratulerer med dagen Norge. Päivän myöhässä. 

Kuvat napattu instagramistani. Tervetuloa seuraamaan sinnekin.

Wabi-sabi

Toisinaan haluan paeta tätä tavarapaljoutta ja mennä istuskelemaan tuonne sittemmin ravintolaksi muutettuun vanhaan navettaan. Siellä on onnistuttu ihailtavan hyvin säilyttämään paikan alkuperäinen henki ja tunnelma, eikä sitä ole korjattu hengettömäksi. Siellä on ainutlaatuinen tunnelma silloin, kun se on täynnä kynttilänvaloa ja puheensorinaa, mutta  erityisesti tyhjänä ja hiljaisena näin talven jälkeen. 

Kävin siellä tänään kameran kanssa, ja tuo tila edustaa monelta osin wabi-sabia parhaimmillaan. Siellä tuntee hyvällä tavalla olevansa osa ajan virtaa: olemme täällä vain käymässä, ei enempää eikä vähempää.

Wabi-sabi on japanilaisen estetiikan käsite, joka yhdistetään usein zenbuddhalaisuuteen. Käsitettä kuvataan usein epätäydellisyydessä, keskeneräisyydessä ja häviävyydessä olevaksi kauneudeksi, sekä yksinkertaisuuden ja vaatimattomuuden ihannoimiseksi. (Wikipedia) 

Minulle se edustaa rauhoittavaa vastapainoa kaiken tämän materian ja tavarapaljouden keskellä. Kaiken väliaikaisuudessa piilevää rauhaa.

Robyn Griggs Lawrence on kirjoittanut wabi-sabista seuraavasti (vapaasti käännettynä):

"Wabi-sabi ymmärtää harmaan joulukuisen maiseman herkän ja karun kauneuden, sekä hylätyn rakennuksen tai ladon tuskallisen eleganssin. Se ylistää  rakoja ja halkeamia, lahoa ja muita jälkiä, mitä aika, sää ja käyttö jättää jälkeensä. Wabi-sabin havaitseminen on ainutlaatuisen kauneuden näkemistä siinä, mikä ensisilmäyksellä näyttää  rumalta ja ränsistyneeltä.

Wabi-sabi muistuttaa meitä siitä, että olemme kaikki läpikulkijoita tällä planeetalla; että kehomme, niin kuin kaikki materiaalinen maailma ympärillämme, on palautumassa taas tomuksi. Luonnon kiertokulku, rappeutuminen ja eroosio ilmentyvät kuluneissa reunoissa, ruosteessa tai ihon maksaläiskissä. Wabi-sabin kautta voimme oppia ymmärtämään sen loiston ja melankolian, joka piilee näissä ohikiitävän ajan merkeissä."

(Löydät koko englanninkielisen artikkelin täältä.)

Rauhoittavaa helatorstaita. Itse ajattelin viettää sen siivoten ja miettien, mihin tarvitsen kaikkea tätä tavaraa. Miksi tunnen  tarvetta takertua materiaan, vaikka toisaalta kaipaan yksinkertaisuutta ja selkeyttä? Tuottaisiko luopuminen tuskaa, vai ehkäpä vapautta ja rauhaa?

Pääskyset ovat täällä!

Olen ahertanut kaksi päivää kasvimaani kimpussa. Perustanut perunapenkin ja istuttanut perunat. Aloittanut toisen älyttömän projektin vain huomatakseni, että siinä ei ole mitään järkeä. Huomisen joudun käyttämään sen korjaamiseksi. Sellaista on puutarhahulluus. Tarinoita myös siitä, mikä ei onnistunut.

Mutta elämä ei ole ollut pelkkää raatamista. Vein työmaalleni puutarhatuolin ja ison termoksen täynnä kahvia. Istuin auringossa ja hengittelin leutoa kevättuulta. Seurustelin kissojen ja hevosten kanssa. Soitin Äidilleni ja join äitienpäiväkahvit etänä äitini, siskojeni ja kummityttöni kanssa.

Ja taivaalla kasvimaan päällä lensi ensimmäinen pääskynen.

Toivottavasti kaikilla äideillä oli hyvä äitienpäivä. Ja hyvä päivä kaikilla muillakin.

Ps. Norjan televisisossa kerätään juuri nyt rahaa Nepalin maanjäristyksen uhrien hyväksi. Siellä pyydettiin apua, jotta eloonjääneet voisivat jäädä eloon. Apua tarvitaan edelleen. Joko Punaisen Ristin tai jonkin muun järjestön kautta. Jos haluaisit auttaa, mutta et ole vain saanut vielä aikaiseksi, tee se nyt. Vielä ei ole liian myöhäistä.