Viime syksynä seisoin tuolla vuoremme juurella kun toisaalla Norjassa odotettiin kokonaisen vuoren huipun romahtamista, ja kirjoitin seuraavaa:
"Kävelen tuolla vuoremme juurella turvallisella, vaikkakin kunniottavalla mielellä. Jos sieltä irtolohkare osuu juuri minun päähäni, niin sitten se oli niin tarkoitettu. Ihan samalla tavalla, kuin se mahdollinen salamaniskukin. Näin uskon."
Toissa iltana olin koirien kanssa lenkillä, ja tadaa: täsmälleen tuossa samassa paikassa, missä seisoin ottamassa tuota ensimmäistä kuvaa, oli suuri vuorenseinämästä irronnut kivi...
Jäin miettimään, että onkohan tässä nyt joku viesti? Usein sitä kirjoittelee elämää suurempia viisauksia, hienoja sanoja ja kauniita ajatuksia ilman, että niitä ihan oikeasti on sisäistänyt. Samalla tavalla kun niitä ajatelmia ja elämänohjeita lisäilee facebook-seinälleen. Hienoja ajatuksia, sanoja ja elämänohjeitahan tässä maailmassa riittää.
Sitä tekee hyviä päätöksiä, jotka unohtaa seuraavana päivänä ihan yhtä kevyesti kuin sen facebook-seinälleen lisäämänsä elämänviisauden. Näin ainakin minä toimin ihan liian usein. Jätän edelleen tekemättä asioita, jotka pelottavat. Pysyn tiukasti mukavuusalueellani. En muista olla kiitollinen kaikesta tästä ja jupisen turhista.
Arggh miten omien astenteiden ja toimintamallien muuttaminen voi olla vaikeaa! Se on hyvä muistaa silloinkin, ja etenkin silloin, kuin toivoo ja edellyttää toisilta muuttumista.
Ehkä mulle taas kerran muistutettiin oikein konkreettisesti, että se kivi voi ihan oikeasti pudota ja osua juuri omaan päähän? Elämä on ihan oikeasti rajallista. Oikea aika toimia on nyt. Ei sitten.




