Pyhiinvaellus

Lintuparvi lentää korkealla jäljettömiin,

viimeinenkin pilvi haihtuu pois.

Istumme kaksin, vuori ja minä,

kunnes jäljelle jää vain vuori.

-Li Po-

Viisi vuotta sitten, syyskuun loppupuolella, olin ensimmäistä kertaa tuolla vuoristossa Jotunheimenin kansallispuiston kupeessa. Maisema teki niin nöyräksi ja hiljaiseksi, että muistan sanoneeni ystävälleni, että nyt voisin mennä tuohon kiven viereen makaamaan ja sulautua maahan. Kuolla pois. 

Kun silloin vuoren rinnettä vyöryi satoja poroja ohitsemme, tunsin, että en ollut yhtään merkityksellisempi kuin yksikään noista poroista, mutta toisaalta en myöskään vähäisempi. Tunsin olevani osa luontoa. Todella tunsin sen sisässäni.

En tietenkään halunnut silloin oikeasti kuolla, mutta siinä kokemuksessa oli jotain niin suurta ja pyhää, että siinä oli kaikki. Siltä tuntui. Sitä on vaikea selittää.

Nyt viisi vuotta myöhemmin, kiipesin samalle vuorelle. Nyt yksin. Yksikään kuva tai mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä tunnetta, kun istuu keskellä tuota maisemaa ja noita värejä. Ei ketään missään. Ainoastaan muuttolintujen parvi yläpuolellani.

Mietin mennyttä viittä vuotta. Sitä, kuinka se ensimmäinen matka muutti koko elämäni. Mietin hetken voiko tätä kutsua pyhiinvaellukseksi, mutta kyllä voi. Tämä reissu oli minulle juuri sitä. Pyhiinvaellusmatka.

Ja kun jonain päivä minusta aika jättää, niin toivottavasti joku käy sirottamassa tuhkani juuri tuolle vuorelle.

Verenpunainen kuu

Nyt on aika lailla tasan viisi vuotta siitä, kun tulin tänne ihan ensimmäistä kertaa käymään. Blesen (ensimmäisessä kuvassa) oli silloin vasta kolmevuotias, ja nipisti etuhampaillaan kämmenselkääni. Pikkuinen nirhama, joka kuitenkin vähän tulehtui ja jätti puolikuun muotoisen arven käteeni. Siinä se on edelleen. Vitsailin silloin, että Blesen merkitsi minut, enkä arvannut miten oikeaan se osuikaan.

***

Tuntuu siltä, että olisi melkein pakko kommentoida viime aikojen tapahtumia, vaikka ei jaksaisi. Suomi kun on päässyt pääuutsilähetykseen täällä Norjassakin, eikä suinkaan positiivisessa mielessä. Välillä tuntuu, että koko Suomi on nykyään kovin täynnä vihaa. Puolesta ja vastaan. Ääripäät huutavat niin kovaa, että se suuri hiljainen enemmistö jää näkymättömiin. Ne tavalliset, hyvät ihmiset. 

Ollaan jokainen kuitenkin tarkkana - vihaan kun on kovin helppoa tempautua mukaan, ja sitä yritetään tällä hetkellä myös ruokkia. Mutta viha synnyttää vain lisää vihaa, eikä siitä koidu mitään hyvää. Ei kenellekään. 

Vahdi ajatuksiasi, niistä tulee sanoja. Vahdi sanojasi, niistä tulee tekoja. Vahdi tekojasi, niistä tulee tapoja. Vahdi tapojasi, niistä tulee luonne. Vahdi luonnettasi, siitä tulee kohtalosi.— Filosofi Laozi (604-531 eKr.)

***

Ja ensi yönä katse taivaalle. Siellä loistaa verenpunainen täysikuu. Siitä löytyy tieteellistä tietoa Ursan sivuilta, ja juttua astrologian kannalta vaikkapa Astron sivuilta. 

Kun kuu saa vuorovedet nousemaan ja laskemaan, niin miksipä se vaikuttaisi myös meihin ihmisiin. Tavalla tai toisella. Ainakin se tarjoaa mahtavan näytelmän. 

Vetinen syyskuu

Flunssa jatkuu ja syksy etenee. Tällä viikolla piti olla aurinkoista, mutta nytkin näyttää satavan vettä. 

Vettä on tullut niin paljon, että tuolla "isolla puolella" vesi tuli kellarin seinistä läpi, ja piha on nyt kaivettu auki. Siihen on muodostunut allas, koska pohjavesi on niin korkealla. Yleensä rauhallisesti virtaava joki kuohuu leveänä uomassaan. Vuorten seinämille on ilmestynyt taas vesiputouksia. 

Yksi erityisen sateinen päivä huuhteli kaksi kertaa mullatun, korkean perunapenkkini mennessään, jättäen perunat maan pinnalle - tuli kiire perunannostoon.

Mutta ei elämä mitenkään erityisen kurjaa ole. On ollut ihan hyväkin vähän hiljentyä ja rauhoittua aika intensiivisen kesän jälkeen. Ja mielummin sitä sairastaa vesisateessa kuin aurinkoisina päivinä.

Metsä on täynnä suuria, hienoja puolukoita, jotka odottavat vain sitä kaunista syyspäivää. Jos muu sato jäikin vähän heikoksi, niin syödään sitten puolukoita. Ovat jonkun tutkimuksen mukaan ihan yhtä terveellisiä kuin mustikat. Eivätkä tarvitse pakastinta. 

Syksyn raukeutta

Ei ole vuodet veljiä keskenään. Jos viime vuonna kesä tuntui kestävän lähes puoli vuotta, tänä vuonna se on kestänyt ehkä puolitoista kuukautta. Ja senkin vähän nihkeästi. Ehkä siitä syystä syksy ei tunnu nyt yhtä mukavalta kuin se yleensä tuntuu. Mutta omaa haikeaa kauneutta siinä on - oli ihan pakko käydä vielä iltahämärissä kameran kanssa ulkoilemassa.

Juhlat ladossa oli ja meni, yleisöryntäystä ei tullut, mutta hauskaa oli ollut. Bandi oli hyvä ja pystyin vahvistamaan sen ihan tästä omalta sohvaltani - jalka löi tahtia, vaikka muuten en paljon jaksanut päätäni nostaa.

Eilen neljä hevosta karkasi naapuriin. Kunhan pitivät vähän hauskaa. Elvira reppana ei ehtinyt muiden mukaan, mutta kävi viisaana tyttönä ilmoittamassa asian tuossa ikkunan takana. Haettiin neljä karkulaista takaisin kotiin ja ne tulivat kiltisti ja hyvässä järjestyksessä. Oman kunto meinasi tosin loppua hakumatkalla. Flunssa pitää edelleen otteessaan.

Ja meidän Ivar sai taas hiiren. Paitsi että se oli jo valmiiksi kuollut ja tarkasti ottaen päästäinen. Ivar käveli valjaissaan ylpeänä hiiri suussaan ja oli tuomassa sen mukanaan kotiin.  Jätettiin se sitten suosiolla ulos, mutta Ivar otti ylenpalttiset kehut vastaan. On hyvä alkaa vähän harjoitella mahdollista syksyn hiiri-invaasiota varten…

Siinä ne tärkeimmät :).

Ai niin, ja Norjassa on tänään kunnallisvaalit, joita tässä jännitetään. Minullakin olisi ollut äänioikeus, mutta flunssan takia jäi nyt äänestämättä.

Yhdeksän elämää

Olen kaksi päivää imuroinut hiirenkakkaa ja hämähäkin seittejä, pedannut sänkyjä ja pessyt hirsiseiniä mäntysuovalla. Täällä on valmisteltu tänään navetan ylisillä järjestettävää konserttia ja counrty&western-juhlaa. Puitteet kun on kunnossa ihan luonnostaan. Tulee bändi ja kaikki. Vuoden tapaus paikkakunnalla, kymmenen metriä uko-ovestani.

Ja juuri tänään, tai oikeastaan jo eilen, elimistöni teki stopin ja makaan täällä nyt älyttömässä flunssassa ja sängyn pohjalla. Oma diagnoosini on, että kroppa puskee ulos kaikkea hengittämääni hiirenkakkapölyä. Voi se tietenkin olle viruskin.

Sen sijaan että söisin juuri nyt muiden työntekijöiden ja bändin poikien kanssa hampurilaisia ennen juhlien alkua, syön kotona kaurapuuroa ja katselen verhon raoista bändin poikia, ja illan varmaan kuuntelen konserttia omalta sohvalta. Tänään olisi mukavampi asua jossain kauempana - tämä juhlien läheisyys kun tarjoaa oivan kasvualaustan oikein todelliselle itsesäälille. Ottaa päästä ihan älyttömästi, mutta toisaalta harmittaisi vielä enemmän, jos en tuntisi itseäni niin kipeäksi. 

Tällaista tämä elämä on. Ei aina mene ihan niin kuin toivoisi.

Mutta saanko esitellä, tänä iltana, tuolla ladossamme "Ni Liv" Telemarkista!