Luonto hoivaa

Facebookissa on viime aikoina kiertänyt tällainen, varmaankin jostain lehdestä napattu kuva luonnon parantavasta vaikutuksesta. 

Allekirjoitan. Vaikka asun koko ajan maalla, niin silti minun pitää päästä metsään. Mielellään päivittäin.  Jos jostain syystä tuntuu ahdistavan, niin sitten mielellään korkealle, että näkee kauas. Siellä asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Tai sitten tuonne hevoslaitumen taakse joen rantaan, jossa ikivanha koivu ja ikivanha kuusi nojaavat vierekkäin joen ylle. Ovat seisoneet siellä käsikädessä jo hyvinkin sata vuotta. Minusta tuntuu, että siellä on moni muukin istunut miettimässä maailman menoa jo ennen minua. Paikka on suorastaan luotu moiseen.

Olen ollut oikeastaan koko aikuisikäni kaupunki-ihminen ja nauttinut elämästä kaupungissa. Mielellään mahdollisimman suuressa kaupungissa. Mutta nyt kun menen kaupunkiin, väsyn tosi nopeasti. En vain jaksa. Ollessani viimeksi Oslossa, halusin tulla seuraavalla bussilla takaisin kotiin. Olin vähän pettynytkin, koska en löytänyt itsestäni sitä entistä seikkailijaa, joka nauttii liikkumisesta tuntemattomana vieraassa kaupungissa.

Mutta mitä sitten on tapahtunut? No, minulla on teoria. Luulen, että kun tarpeeksi kauan asuu näin maalla, aistit herkistyvät ihan eri tasolle. Niiden on pakko, koska kaikki on täällä niin paljon hienovaraisempaa. Miettikää vaikka. Liikenteen melu verrattuna metsän ääniin. Liikenteen ja pakokaasun tai kuuman asfaltin haju verrattuna sumuisen syysaamun tuoksuun. Tai vaikkapa hajuveden tuoksu verrattuna krassin tai kehäkukan tuoksuun...

Enkä nyt halua arvottaa näitä erilaisia ympäristöjä hyviksi tai pahoiksi, enkä väittää, että ainoastaan maalla voi olla onnellinen.  Mutta fakta on, että kaupungissa ja maalla liikutaan jotenkin ihan eri sfääreissä ja eri asteikoilla.

Ihminen on kuitenkin sopeutuvainen ja me sopeudumme ympäristömme mukaan. Jos elää ympäristössä, jossa on paljon ja voimakkaita aistiärsykkeitä, on pakko oppia sulkemaan ja suojaamaan itseään. Toisaalta jos asuu maalla ja liikkuu metsissä, täytyy puolestaan herkistää itsensä ja aistinsa. On toisin sanoen pakko herkistyä kuulemaan mahdollisesti lähestyvä ja väijyvä peto.

Ja kun aistit ovat herkistyneet tällaiselle "maalaisasteikolle", ei kaupungin aistiärsyketulvaa tahdo enää kestää.

No, välillä on ehkä ihan hyvä lähteä ihmisten ilmoille ja sivistyksen pariin. Nimittäin hevostenkin seurassa voi ilmeisesti viettää liikaa aikaa. Kun minun piti tänään sanoa olevani enemmän koiraihminen, totesin olevani enemmän koirahevonen. Enemmän koirahevonen kuin kissahevonen siis :D.

Tämä on hieno video metsästä, niin kuin me suomalaiset sen ymmärrämme. Ja kyllä norjalaisetkin. Vaikkakin tuosta metsäteollisuuden kyvystä vaalia vanhoja metsiä voi olla montaa mieltä... minkälaisia metsiä mahtaakaan jäädä jälkeemme? Mutta video on hieno.