lauantai 14. tammikuuta 2017

Hevostenhoitopesti




Mulla on taas tällainen vuorokauden eläintehoitopesti, kun isäntäväki on poissa. Piti olla helppo juttu. Hevoset ulos ja hevoset sisään, heiniä ja vettä eteen. Kissoille ja koirille ruokaa. Mutta kuten jostain kumman syystä näissä tilanteissa usein käy, tulikin eläinlääkärikeikka, joka melkein päätyi toisen hevosen lopettamiseen. Nyt se onneksi syö tallissa aika virkkuna heinää, mutta tilanne oli vakava, ja näyttää siltä, että Stjerne-kulta alkaa olla elämänsä ehtoopuolella. Luojan kiitos se ei kuitenkaan tapahtunut vielä tänään ja mun ollessa yksin kotona. Tai siis toivottavasti - isäntäväki palaa vasta huomenna.

Muuten hevosten kanssa touhuaminen on kyllä suoranainen ilo, varsinkin kun mulla oli tuolla tallissa kaksi pikku apulaista, jotka sinkoilevat siellä pitkin seiniä ja käyvät välillä lämmittelemässä hevosten selässä. Nyt tuoksun mukavasti hevoselle ja kroppaa kivistelee veden kantamisen ja lannan luomisen jäljiltä. Väsyttäisi, mutta vielä pitää tehdä talliin ainakin muutama tarkistuskäynti ja toivoa, että Stjernen tilanne pysyy hyvänä. Helliä ja paijata sitä, ja tehdä parhaansa, että nämä sen pitkän elämän viimeiset päivät on mahdollisimman mukavia.

Hevoseton mies on huoleton mies. 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Tammikuu, kuukausista turhin




Tammikuu, kuukausista turhin ja pisin. Uuden vuoden ja uuden alun euforia haalistuu tässä kymmenennen päivän kieppeillä. Lupaukset unohtuu ja alkaa taas tekee mieli suklaata. Tuuli hakkaa ikkunoita ja taivaalta tulee vettä joka kiillottaa pihatiet jäisiksi. Sitten se vaihtuu rännäksi. Maisema on valkoisen harmaa ja kevät tuntuu olevan vielä kovin kaukana. Onneksi on vapaapäivä, eikä mikään pakota ulos. Tänään en hae edes postia.

Maciin tulee tuttu kehoitus päivittää flash player, ja kun teen työtä käskettyä, ohjelma muuttukiin venäjänkieliseksi. Onneksi en lähtenyt just siinä vaiheessa hakemaan kahvia, vaan refleksit pelasi nopeasti. Paniikkijarrutus, kaikkien aikaisemminkin ladattujen päivitysten poisto ja koneen tarkistus virusohjelmalla. Hurahti taas pari tuntia. Toivon, että ehdin ajoissa, eikä kone ehtinyt imaista mitään ylimääräisiä. Hyvä muistutus siitä, että nykyään pitää olla valppaana ja hereillä koko ajan. 

Mutta onneksi on lämmin koti ja kaapissa ruokaa - sekään kun ei ole mikään itsestään selvyys tässä maailmassa. Voi ottaa kissan tai pari kainaloon, kirjan käteen ja keittää kahvit. Paeta Toscanan auringon alle ja haaveilla vanhasta talosta Italiassa. Tosin kylmä taitaa olla nyt sielläkin.

Ja kuten sanoin, tänään en mene ulos. Tähänkin päivään hyvin osuvat kuvat on otettu viime vuonna. Paitsi ei tammikuussa vaan huhtikuun 25.pvä...

No mutta kyllä se taas tästä, valo lisääntyy, vaikka sitä ei just nyt huomaakaan. Pitää vain luottaa.


sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kommunikoinnin vaikeudesta


Suomessa asuessani en pitänyt itseäni mitenkään erityisen tuppisuisena. Tervehdin myyjiä, bussikuskeja ja jopa naapureita. Oulussa asuessani tervehdin kolme vuotta vastapäistä naapuria, ennen kuin tämä alkoi vastaamaan tervehdykseeni. "Anteeksi, jäisin pois seuraavalla pysäkillä" ei tuottanut minulle mitään vaikeuksia, vaikka saattoikin kauhistuttaa kanssamatkustajaa, joka ei tiennyt, pitäisikö siihen vastata jotain vai riittääkö vaan, että nousee ylös. Kuulun siis niihin avoimempiin suomalaisiin, vaikka en mikään vilkas karjalainen olekaan.

Sitten muutin Norjaan. Totesin kerran aikaisemmin, että tämän alueen norjalaiset ovat hyvin samantyyppisiä kuin suomalaiset. Pidättyväisiä, hiljaisia ja vähän ujoja. Mutta ei sitten kuitenkaan, koska joissain tilanteissa norjalaiset ovat huomattavasti monisanaisempia ja olen tullut usein tuskallisen tietoiseksi suomalaisuudestani. 

Tässä vähän suomeksi käännettyjä esimerkkejä viestittelystä ihan tuttujen kesken:

"Hei Hanne, kiitoksia viimeisestä ja erittäin hyvää ja jännittävää uutta vuotta sinulle. Toivon, että uusien jännittävien maalauksien tekeminen on sujunut sinulta hyvin. Lähetän viestin kysyäkseni sinulta, mikäli on mahdollista, että voisin taas käyttää maalauksestasi ottamaa valokuvaa kurssini mainostamiseen facebookissa. Suuri halaus! E.".

(Suomeksihan sama menisi: "hei, voinko taas käyttää maalaustasi kurssin mainostamiseen?" Uudet vuodet ollaan jo kerran toivotettu, mitä niitä toistamaan :))

Tai viesti taidekerhomme fb-ketjusta:

Kiitos ja hyvää uutta vuotta myös sinulle! Olen kehystänyt maalaukseni ja siitä tuli superhieno! Kiitos kehystysohjeistasi, on niin hienoa saada sellaisia ohjeita! Tuhannet kiitokset! Katson noita suosittelemiasi kuvia myöhemmin, siitä tulee jännittävää!

Tai sitten tekstiviesti työkaverilta:

"Tuhannet kiitokset kivasta joulukortista ja sitä samaa sinulle. Tuhannet kiitokset monista mukavista hetkistä vuonna 2016, olet ollut täällä kohta vuoden. Olet tosi taitava ja mukava kollega :). Hyvää Joulua Hanne. Halaus!"

(Suomeksi sama: "Kiitos kortista! Hyvää Joulua ja kiitos menneestä vuodesta".).

No kivahan tuollaisia viestejä on saada, mutta ongelma on siinä, että niihin pitäisi vastata samalla tavalla. Kieli tuo tietenkin omat haasteensa, kun kaikki fraasit ei ole vielä hallussa, mutta ennen kaikkea se, että suomalaiselle tuollaiset positiiviset ja ylenpalttiset sanankäänteet ei nyt vain ole luontevia, ja vastaaminen vaatii todellisia ponnisteluja. Ettei vaikuttaisi tylyltä.

Joten sen sijaan, että olisin iloinen saamistani kivoista ja ystävällisistä viesteistä, otsalleni nousee joka kerta tuskan hiki. Voi apua!. En vain osaa vastata yhtä kauniisti ja monisanaisesti, vaikka kuinka yritän. Suomalainen tapa kommunikoida kun on tehokasta ja lyhytsanaista, eikä sillä ole välttämättä mitään epäystävällisyyden kanssa tekemistä (vaikka joskus sitäkin).

Oma tarinansa on sitten se, kun pitää kommunikoida kasvokkain. Siihen kun pitäisi saada vielä se norjalaisten innostunut kiekuva intonaatio mukaan. Monotoninen "Ja, takk" ei ihan aja samaa asiaa. Ei ole helppoa ei. Ainakaan minulle. Mutta yritän opetella, koska tässä asiassa meillä suomalaisilla olisi ehkä vähän oppimisen paikka.

No niin, se siitä. Lyhyestä virsi kaunis.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Hei me kuluttajat





Luin joulun aikana (taas kerran) Eija Wagerin kirjaa "Paluumuuttajan päiväkirja" (2008). Eija Wagerhan on toimittaja, joka yli kolmenkymmenen  Italian vuoden jälkeen palasi Suomeen, osti pientilan ja siirsi eläimensä Italiasta Suomeen. Suomi oli muuttunut ja usean ulkomailla asutun vuoden jälkeen sitä saa aika hyvää perspektiiviä erilaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. 

Wager kirjoittaa teräviä huomioita siitä, kuinka hänen poissaolonsa aikana Suomesta oli tullut kulutusyhteiskunta ja kansalaisista kuluttajia. Asukkaat olivat muuttuneet asiakkaiksi. Suomessa myytiin palveluja, mutta ei palveltu, oli holhousta mutta ei huolenpitoa. Liiketalouden käsitteet ja suhteet olivat hiipineet liiketaloudesta kaikkeen muuhunkin elämään. No, tilanne ei ole ainakaan parantunut kirjan julkaisemisen jälkeen, ja varsinkaan tämän nykyisen hallituksen aikana. Milloin ihan kaikesta tuli oikein bisnestä?

Luulen, että toisinaan jotkin ilmiöt täytyy viedä jotenkin sinne ääripisteeseen, ennen kuin ihmisten silmät alkavat avautua. Ja uskon, että sellainen suurempi yhteiskunnallinen muutos lähtee aina alhaalta ylöspäin, ei päinvastoin, vaikka meille niin mielellään uskotellaan. Meille syötetään ulkoapäin sitä, minkälaista elämää meidän pitäisi elää ja mitä on hyvä elämä. Kuinka meidän pitäisi kuluttaa, jotta saadaan aikaan jatkuvaa kasvua ja hyvinvointia. Mutta kenelle sitä hyvinvointia tässä nykymaailmassa oikein taotaan? Aika moni nimittäin tuntuu jäävän sen ulkopuolelle? Eikä nekään, jotka onnistuvat luomaan itselleen taloudellista menestystä, tunnu oikein olevan onnellisia, kun ei siitä hyvinvoinnista oikein jaksa tai ehdi siinä oravanpyörässä nauttia. Mutta jonkinlainen muutos on varmaan käynnistymässä. Ainakin haluan uskoa niin.

No mutta mitäs jos me ei tyydytäkään kuluttajan ja asiakkaan rooliin, vaan ryhdytäänkin suoraan tuottajiksi? Siis ihan niin kuin mummit tai isomummit teki. Joskus pyörän joutuu nimittäin keksimään uudestaan.


Kysyn itseltäni aika usein, että mitä oikein on hyvä elämä? Mikä on tarpeeksi? Tarvitsenko todellakin tätä kaikkea? Mikä on oikeasti tärkeää? 

Ja tällä hetkellä se tärkein asia on varmaankin yrittää pelastaa tämä maapallo lopulliselta tuholta, ja sitä ei kyllä kuluttamalla ja jatkuvalla kasvulla saada aikaan, vaikka meille uskoteltaisiin mitä. Aika toivoton urakka, mutta kyllä sekin lähtee ihan vaan meidän jokaisen korvien välistä ja rohkeudesta katsoa maailmaa vähän uusin silmin. Niin vaikeaa, mutta niin yksinkertaista. 

***

ps. suosittelen lämpimästi Eija Wagerin kaikkia kirjoja. Niitä ei taida saada ainakaan tällä hetkellä kirjakaupoista, vaan pitää yrittää etsiä antikvariaateista ja kirjastoista. Ja mainittakoon, että niiden lukeminen edellyttää varmaan myös ainakin jonkinasteista lämmintä suhtautumista eläimiin :).

ps. Jos aihe kiinnostaa, katsokaa tämä viitisen vuotta vanha, mutta edelleen erittäin ajankohtainen haastattelu, jossa vastakkain istuu Maarit Tastula ja filosofi Maija-Riitta Ollila. Viisaita naisia! Suosittelen! Haastattelu löytyy Ylen elävästä arkistosta

ps. tuo tuottajasta kuluttajaksi "plakaatti" on mukaeltu täältä löytämäni jutun perusteella (englanninkielinen)
TallennaTallenna

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Muutama sana vihasta

Jos pitäisi valita yksi tunnetila kuvaamaan viime vuotta, niin se olisi viha. Enkä nyt puhu omasta elämästäni tai omasta tunnemaailmastani, vaan maailmasta noin yleensä. Enkä toisaalta puhu pelkästään sodista, terrorismista, USA:n presidentinvaalikampanjasta tai suomalaisesta politiikasta, vaan vihaa kylvetään, jaetaan ja ylläpidetään ihan täällä ruohonjuuritasollakin. Itsekin on joutunut tekemään välillä hartiavoimin töitä, että viha ei olisi tarttunut ja saastuttanut omaakin ajatusmaailmaa. Ajoittain on tosi vaikeaa olla provosoitumatta.


Meissä jokaisessa on olemassa kaksi puolta: on sekä se parempi että huonompi versio itsestämme. Itse voin olla joskus kärttyisä, kärsimätön, tyly, pahantuulinen, jääräpäinen, itsekäs, ennakkoluuloinen, sarkastinen ja teräväkielinen. Aika ikävä tyyppi. Mutta useammin olen varmaankin ystävällinen, lempeä, kiltti, joustava, suvaitsevainen, avarakatseinen, hauska ja huumorintajuinen. Pidän itseäni keskimäärin aika hyvänä ihmisenä, mutta on minussakin pimeä puoleni - niin kuin meissä ihan kaikissa. 

Pointti on siinä, minkä puolen antaa hallita, ja siihen pystyy kyllä vaikuttamaan. Toki se vaatii vähän harjoittelua ja työtä. Enkä puhu nyt teeskentelystä, vaan siis siitä, että pyrkii olemaan se parempi versio omasta itsestään. Vaikka meissä kaikissa on pimeyttä, niin on meissä myös sitä valoa, ihan jokaisessa,  ja se hyvä puoli on ihan yhtä tosi, aito ja rehellinen. Nykyään kun tuntuu, että ainoastaan negatiivisuus ja pahansuopaisuus on rehellisyyttä, mutta eihän se niin ole. Ystävällinen, myötätuntoinen ihminen voi olla ihan yhtä aito ja teeskentelemätön.


Maailman  tai yleisen ilmapiirin muuttaminen tuntuu aika toivottomalle tehtävälle mutta ei se ole. Se kun alkaa yksilöistä, meistä jokaisesta. Se alkaa siitä kuinka kohtelemme lähipiiriä, kuinka kohtelemme vieraita, kuinka kohtelemme kaupan kassaa, puhelinmyyjää, maahanmuuttajaa, uusnatsia. Tai mitä jaamme ja kirjoitamme fasebookissa. Mitä kirjoitamme tai kommentoimme netissä. Myönteisyys kun tarttuu ihan samalla tavalla kuin vihakin.

Jos oikein alkaa ärsyttää, yritän nykyään miettiä hetken ennen kuin julkaisen, kommentoin tai jaan jotain. Vaikka olisi kuinka houkuttelevaa vastata johonkin älyttömyyteen näppärästi, jätän vastaamatta. Ainakin yritän. Aina ei tarvitse sanoa mielipidettään. ja sananvapaus tarkoittaa sitä, että voi jättää myös sanomatta. 


Ja ei, ei tarvitse eikä saa vaieta silloin kun pitää avata suunsa. Myös lempeyttä, ystävällisyyttä, suvaitsevaisuutta ja hyväntahtoisuutta pitää puolustaa silloin kun on sen aika. Mutta ei silloinkaan vastata vihaan vihalla, koska se vain lisää vihaa - sen on niin yksinkertaista. Ja joskus negatiivisuuden voi myös vaientaa kuoliaaksi, kun ei suostu luovuttamaan sille omaa energiaansa.

Joten yritetään olla tänä vuonna se mukavampi versio itsestämme. Minä ainakin yritän. Vihaa on maailmassa jo ihan tarpeeksi, ei ainakaan lisätä sitä edes siinä lähipiirissämme. 

Ollaan ystävällisiä toisillemme. Aina!