sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Ajan kulku




Taas vierähti viikko, en tajua. Aika menee niin älyttömän nopeasti. Mulla oli tuolla kaapissa purkillinen vitamiineja, jotka on jäänyt syömättä. Just katsoin, että niissä on vielä käyttöaikaa jäljellä, ja kun tänään katsoin uudestaan, että paljonko sitä vielä oli, niin ne oli mennyt vanhaksi 2013! Mihin se kolme vuotta katosi???

Tämä kesäkin on kohta mennyt. Tai riippuu toki vähän syksystä, mutta tässä eräänä aamuna oli kyllä jo niin syksyn kuulautta ilmassa, että alkoi vähän ahdistaa. Jos tästä kesästä meinaa nauttia, niin se on tehtävä nyt. Tänään. Ei kannata odottaa sitä kunnon kesän alkamista, vaan on lähdettävä liikkeelle. Koskaan ei nimittäin aika kulu niin nopeasti kuin sohvalla istuessa ja miettiessä, että mitähän sitä tekisi vai tekisikö vasta huomenna.

Ja niinpä riuhtaisin itseni ylös, lähdin metsään lenkille ja törmäsin lähes ensi metreillä niihin kanttarelleihin, joita olen täällä jo neljä vuotta metsästänyt. Kävelin tunnin tosi reippaasti, paluumatkalla keräsin kanttarellit fleecen sisään, söin vatsan täyteen mustikoita ja metsämansikoita ja kävin rapsuttamassa hevoset. 

Laskut on edelleen maksamatta ja pyykit pesemättä, mutta ne ehtii. Pyörähdän tässä vielä kasvimaatarkastuksella, niin tämä oli lopulta oikein hyvä kesäpäivä.  Ja bloginkin sain päivitettyä.
TallennaTallenna

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Tänä iltana







Hullu viikko alkaa olla lopuillaan. Tässä tosin kävi niin onnekkaasti, että tämänpäiväinen työvuoro peruuntui - en tiedä, olisinko jaksanut. Ainakaan kunnolla.

Koirat ja hevoset pakottivat vielä ukkoskuuron jälkeen liikkeelle, ja onneksi pakottivat. Ulkona oli niin käsittämättömän hienoa. Ilman noita eläinystäviä olisin saattanut jäädä sohvalle makailemaan, ja jäänyt paitsi kaikkea tuota kauneutta ja sateen kostuttamaa ilmaa. 

Hetkittäin sitä aina turtuu näihin maisemiin, mutta sitten tulee tällaisia iltoja. Ei sille tunteelle löydy edes sanoja. 

Kaukana kavala maailma.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Hei hulinaa sano halinen





Loma loppui kertarysäyksellä ja työt meinaa nyt vähän häiritä vapaa-aikaa. Kuuden päivän työputki, josta puolet ihan uudessa ja tosi vaativassa paikassa. Lukemattomia avaimia, koodeja, salasanoja, uusia ihmisiä, nimiä ja käytäntöjä. Onneksi Norjassa ovet ei yleensä mene lukkoon kuin avaimella - muuten olisin lukinnut itseni ulos jo monta kertaa.

Ja jotta aika ei kävisi pitkäksi, just tähän kuuden päivän työputkeen ajoittuu myös pesti eläintenhoitajana muiden lomaillessa. Kaksi hevosta, kaksi koiraa, viisi kissaa ja kahdeksan kanaa. Kolmen kultakalan isäntäperhe tuli onneksi tänään kotiin. Toisella koirista tietenkin vielä juoksuaika ja juuri ne kriittiset päivät, joten se on ihan vahdittava. Erinäinen nippu avaimia tässäkin pestissä, ja koko ajan tunne, että olen varmaan unohtanut jotain... joku eläin nyt varmasti nääntyy janoon jossain oven takana, kun en ole muistanut sitä hoitaa...

Tältä illalta on hevoset paijattu ja öljytty, koirat ruokittu ja ulkoilutettu, kissat ruokittu ja kanatkin istuvat kiltisti rivissä orrellaan, joten nyt voi hetken rentoutua. Ainakin yrittää.

No kaksi työpäivää vielä jäljellä, siten on yksi vapaapäivä ja lomailijatkin saapuvat kotiin lemmikkiensä luokse. 

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Kaipaus



Istuin penkillä kun Blesen tuli luokseni, työnsi päänsä syliini, huokaisi syvään ja nukahti. Uneksi varmaan viime kesästä. Kaipasi hevosystäviään, laumaansa, minun toimiessa siltana entisen ja nykyisen välillä. Tai ehkä minä olen yksi niistä vanhoista ystävistä, jonkinlainen osa sitä laumaa.

Ymmärrän olevani etuoikeutettu, että olen saanut ja saan edelleen kokea sellaista läheisyyttä ystävyyttä näiden hevosten kanssa. Tunsin taas kerran lähes täydellistä onnea ja palaset loksahtivat paikoilleen. Jotenkin vaan kaikki oli hetken niin selvää, vaikka oma mieleni tekee koko ajan parhaansa sekoittaakseen tätä pakkaa.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Kot kot



Tänne tilalle tuli kahdeksan kanaa. Ne tuli pahvilaatikossa - kahdeksan kanaa samassa pienessä laatikossa. Ei ihme, että ne viettivät viisi ensimmäistä päivää hiirenhiljaa ja kylki kyljessä orrellaan. Odottivat varmaan mitä kamalaa seuraavaksi tapahtuu. Tai sitten ne olivat viettäneet siihenastisen elämänsä tiukassa supussa, eivätkä pystyneet hahmottamaan tyhjää tilaa ympärillään.

Vähitellen ja ruualla houkutellen ne uskaltautuivat tulemaan pieneen ulkohäkkiinsä. Nyppivät heinänkorsia ja juoksivat kiireesti takaisin sisään heti kun joku jossain vähän liikahti. Alkoivat vähitellen kuopia maata ja harjoittaa äänijänteitään. Kaivoivat kuoppia ja ottivat hiekkakylpyjä. Sitten häkinkin ovi avattiin päiväksi, ja maailma laajeni entisestään. 

Nyt täällä juoksee ja kotkottaa kahdeksan onnellista kanaa. Aika usein tuossa keittiön ikkunan alla. Tietävät ihan tarkkaan, mitä sellaiseen oikeaan kanan elämään kuuluu, vaikka ei ne sitä tullessaan osanneet. Kaipa se on johonkin geeneihin kirjoitettu. Perustivat kylpylän lasten hiekkalaatikkoon. Osaavat leikkiä myös kuollutta, mikä tuli todistetuksi kun talon hirvikoira pääsi kerran karkuun. Ensin tuli kauhistuksen kanahäkki, mutta oikealla hetkellä kanat muuttuivat kuolleeksi. Ja selvisivät kaikki hengissä, eivätkä näyttäneet edes traumatisoituneen.

Ja joka aamu kanalasta löytyy kahdeksan munaa. 

Eräänä aamuna ovikello soi. Yksi talon lapsista toi mulle kennollisen tuoreita munia. "Sun ei tarvi maksaa näistä, kun olet niin kiltti kanoille ja hevosille ja muutenkin." Vuorosanat ei ehkä menneet ihan just niin kuin vanhemmat oli ajatellut, mutta ajatus tuli selväksi ja lämmitti kovasti mieltä :). Eläimille kannattaa olla kiltti. Ja lapsille ja kaikille muillekin.