torstai 1. lokakuuta 2015

Pyhiinvaellus


Lintuparvi lentää korkealla jäljettömiin,
viimeinenkin pilvi haihtuu pois.

Istumme kaksin, vuori ja minä,
kunnes jäljelle jää vain vuori.

-Li Po-

Viisi vuotta sitten, syyskuun loppupuolella, olin ensimmäistä kertaa tuolla vuoristossa Jotunheimenin kansallispuiston kupeessa. Maisema teki niin nöyräksi ja hiljaiseksi, että muistan sanoneeni ystävälleni, että nyt voisin mennä tuohon kiven viereen makaamaan ja sulautua maahan. Kuolla pois. 

Kun silloin vuoren rinnettä vyöryi satoja poroja ohitsemme, tunsin, että en ollut yhtään merkityksellisempi kuin yksikään noista poroista, mutta toisaalta en myöskään vähäisempi. Tunsin olevani osa luontoa. Todella tunsin sen sisässäni.

En tietenkään halunnut silloin oikeasti kuolla, mutta siinä kokemuksessa oli jotain niin suurta ja pyhää, että siinä oli kaikki. Siltä tuntui. Sitä on vaikea selittää.

Nyt viisi vuotta myöhemmin, kiipesin samalle vuorelle. Nyt yksin. Yksikään kuva tai mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä tunnetta, kun istuu keskellä tuota maisemaa ja noita värejä. Ei ketään missään. Ainoastaan muuttolintujen parvi yläpuolellani.

Mietin mennyttä viittä vuotta. Sitä, kuinka se ensimmäinen matka muutti koko elämäni. Mietin hetken voiko tätä kutsua pyhiinvaellukseksi, mutta kyllä voi. Tämä reissu oli minulle juuri sitä. Pyhiinvaellusmatka.

Ja kun jonain päivä minusta aika jättää, niin toivottavasti joku käy sirottamassa tuhkani juuri tuolle vuorelle.










12 kommenttia:

  1. Upeaa!
    (Ja taidan tietää tuon tunteen...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja todellisuus on nuo kuvat potenssiin tuhat. Vähintään :). Tuolla ikäänkuin asiat asettuu oikeisiin mittasuhteisiin :).

      Tuonne on vain kahden tunnin ajomatka - mietin taas, miksi käynkään siellä niin harvoin.

      Poista
  2. voi vitsit, upeaa..♥ ja fiilis..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan se fiilis. Se on paljon enemmän kuin kaunis maisema :).

      Poista
  3. Voi tauti! En kestä noita maisemia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aiva uskomattomiahan ne ovat. Nuo käsittämättömät värit ja uusi vitivalkoinen lumi korkeimmlla huipuilla….

      Poista

  4. Oman pienuuden tunteminen on järisyttävä kokemus, ja niin terveellinen. Voi mikä paikka. Pohjoisessa on samaa kuin täällä merellä, loputon äärettömyys. Siinä tuntee maailmankaukkeuden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on järisyttävä ja jotenkin myös tosi helpottava ja vapauttava kokemus. Ainakin itse koen niin. Siinä ikäänkuin putoaa joku taakka hartioilta - en olekaan maailman napa sen enempää kuin peura tai lokki. Tai muurahainen.

      Poista
  5. Upeaa! Tuon samantapaisen tunteen kokee kun menee myrskyllä rantaan. Meidän pihalta sinne on jotain alle 200 m, mutta meri ei näy kuin vilkkuvina läikkinä sieltä täältä.
    Myrskyävän meren lähestyminen säväyttää aina pelontunteen, vaikka lukemattomia kertoja sen olen nähnyt. Siinä on jotain maagista niinkuin myös noissa Norjan jylhissä vuoristoissa. Se suuruus ja "itseriittoisuus"; se mahti vain on. (huomiseksi on tänne ennustettu 23m/s tuulta ja meriveden nousua +1,45 metriin)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myrskyävä meri on pelottavalla tavalla hieno ja siinä tuntee oman pienuutensa samalla tavalla.

      Silloin tuon edellä mainitun ensimmäisen reissun jälkeen menin usein mökille miettimään, mtä oikein oli tapahtunut. Seisoin silloin myrskyssä tuuleen nojaten kun puiden latvojen tasalla paikalle liiteli merikotka. Se "juuttui" tuuleen siihen yläpuolelleni ja katselimme toisiamme silmiin pitkän tovin - useita minuutteja. Lopulta se otti tuulta siipiensä alle ja jatkoi matkaa. Se oli myös yksi näitä "elämää suurempia" kokemuksia.

      Poista

Kommentit ovat blogin suola, joten on tosi kiva, jos osallistut kommentoimalla!