lauantai 28. tammikuuta 2017

Vuorilla vai laaksossa?





Ainakin tällä meidän seudulla ihmiset jakautuvat aika tiukasti kahteen kastiin: niihin, jotka haluavat asua korkealla vuoristossa ja niihin, jotka haluavat asua laaksossa. Itsehän asun alhaalla laaksossa, mutta työpaikkani on naapurikylässä noin 800 metrin korkeudessa. Kilometreissä välimatkaa on linnuntietä viitisen kilometriä, mutkien kanssa vähän enemmän. 

Täällä käydään jatkuvaa kissanhännänvetoa siitä, kumpi kylä on parempi paikka asua, ja työpaikallani kohotellaan vähän kulmia sille, että asun ja haluan asua alhaalla laaksossa. Miksi ihmeessä en muuta tuonne ylös, jossa aurinko paistaa läpi talven? On siinä vähän tottakin. Täällä alhaalla elellään osa talvesta "vuoristokaamoksessa", jolloin aurinko ei jaksa nousta laaksoa reunustavien vuorten yläpuolelle.

Tähän laakson päälle saattaa asettua myös eräänlainen pilvikansi, jolloin täällä eletään sumupilvien keskellä, kun tuolla ylhäällä paistatellaan auringossa. Tai pakkanen saattaa jämähtää tänne laakson pohjalle ja lämpötila voi olla kymmenen astetta matalampi kuin säätiedotuksessa lupaillaan. Eilen oli sellainen päivä. Tällä pilvet roikkuivat alhaalla, mutta työpaikallani paistateltiin auringossa - aurinko oli jo korkealla taivaalla ja lämmitti mukavasti poskia. 

Mutta sitten. Kun ajoin töistä kotiin tuon sumupilven läpi tänne laaksoon, jossa sumu oli jäätynyt puiden oksille värjäten puut sadan eri harmaan ja valkoisen sävyllä, huokaisin taas syvään. Maiseman kauneus oli suorastaan mykistävää. Minä olen laakson asukas, ja ajoittaisesta epämukavuudesta huolimatta täällä on hyvä asua, turvallisesti vuorten sylissä. Se on vain sellainen tunne, jota on vaikea edes järkevästi perustella. Välillä on hienoa päästä tuonne korkealle ja saada vähän perspektiiviä, mutta tänne on aina hyvä palata. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä.

Sitä paitsi täällä alhaalla on noin kaksi viikkoa pidempi kesä ja kasvukausi :).



tiistai 24. tammikuuta 2017

Ole se muutos




Nyt ei ole ollut niinkään eksistentiaalinen kriisi, mutta melkoiset tuumaustalkoot itseni kanssa. Luin Friolandian Eveliinan jutun syömisen vaikeudesta, ja se laittoi ajatusprosessin liikkeelle. Itsekin olen tuskaillut nimittäin saman asian kanssa. Syöt sitten niin tai näin, aina syöt jotenkin väärin. Itse syön mielestäni varsin terveellisesti, mutta silti painoa vain tulee lisää, enkä voi sanoa voivani mitenkään erityisen hyvin.

Jotta pohdiskelut eivät menisi liian yksinkertaiseksi, tuli mukaan vielä etiikka ja arvot. "Erehdyin" katsomaan Netflixiltä dokumentin "Cowspiracy" (suosittelen lämpimästi), jossa puhutaan siitä, miten suurin yksittäinen ilmaston lämpenemiseen ja metsien tuhoamiseen vaikuttava seikka on länsimaisen ihmisen tolkuton lihankulutus ja karjatalous - ei suinkaan liikenne. Ja siihen sitten liittyy taas  mm. tuotantoeläinten kohtelu, jota olisi niin paljon mukavampi olla ajattelematta. 

Mutta jos arvoihini kuuluu kaiken elämän kunnioitus ja eläinten itseisarvon kunnioittaminen, niin miten ihmeessä voin popsia pihviä tai kanankoipia hyvällä omalla tunnolla, vaikka ne maistuisi kuinka hyvältä tahansa? Tai jos tarkemmin ajatellaan, niin edes syödä kananmunia tai juoda maitoa, sillä niidenkin teolliseen tuottamiseen liittyy niin julmia yksityiskohtia, että olisin mielummin niistä tietämättä.  



Mitä mieltä on arvoilla, vaikka kuinka ylevillä, jos ne ei muutu todeksi käyttäytymisen kautta? On niin helppo vastustaa eläimiin kohdistuvaa julmuutta ja väkivaltaa, olla huolissaan ilmastonmuutoksesta, tykätä ja jakaa erilaisia viisauksia facebookissa, mutta kuinka moni todellisuudessa toteuttaa näitä arvoja elämässään? En minä ainakaan. Tai toteutan ainoastaan siltä osin, kuin se on ollut  itselleni mukavaa ja helppoa. Jättänyt katsomatta filmejä ja lukematta juttuja, joiden olen arvannut häiritsevän mielenrauhaani. Joskus on niin paljon helpompi olla tietämättä. 


"Ole se muutos,
jonka haluat maailmassa nähdä"
-Mahatma Gandhi-


Mutta nyt olen tietoisesti avannut silmäni ja korvani ja tässä nyt sitten suunikin. Perehtynyt asioihin, ja sen seurauksena päättänyt osallistua kuukauden vegaanihaasteeseen, eli jättää ruokavaliostani pois kaiken eläinperäisen ravinnon.
Tiedän, että moni on aloittanut haasteen jo vuoden alussa, mutta itse herään näihin juttuihin aina vähän hitaasti. Syön kyllä jääkaapissa olevat oman pihan onnellisten kanojen munat loppuun, enkä hävitä nahkaisia kenkiä ja laukkuja tältä istumalta, mutta en osta enkä syö tehotuotettuja munia, maitoa, kalaa tai lihaa. 

Toiveena ja tavoitteena on, että opin kuukauden aikana valmistamaan maukasta kasvisruokaa, sekä käyttämään papuja, linssejä, vihanneksia ja juureksia monipuolisemmin. Kuukauden kuluttua teen sitten arvion sen suhteen, miten jatkan eteenpäin. 

Yksi asia minulle on selvinnyt jo nyt: käsitykseni ryppyotsaisista, kiihkoavista ja palavasilmäisistä vegaaneista on muuttunut. Toki varmaan heitäkin löytyy, mutta se ei ole koko totuus. Asiaan voi suhtautua myös maltillisen suvaitsevaisesti.

Ja tiedättekö mitä? Luulen, että tulen syömään tulevan kuukauden aikana paljon paremmin, terveellisemmin ja monipuolisemmin kuin mitä tähän asti. Mutta palaan tähän vielä uudemmankin kerran.

Jos asia kiinnostaa, niin tutustu vaikkapa aluksi




torstai 19. tammikuuta 2017

Tämä kaunis, hullu maailma



Monella on varmaan ollut viime aikoina tunne, että maailma on tullut ihan hulluksi. Tai maailmankirjat menneet sekaisin ja ihmiset tulleet siinä samassa hulluksi. Vai oliko nyt muna vai kana ensin? Jos ennen ajattelin, että kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää, niin nykyään ajattelen, että mikään ei ole sitä, miltä se näyttää. Mihinkään ei voi luottaa, mutta toisaalta samalla pitää olla avoin uskomaan asioita, jotka vielä joku aika sitten tuntuivat täysin mahdottomilta. Ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän. 

Kognitiivinen dissonanssi on psykologinen termi, jolla tarkoitetaan sitä epämiellyttävää tunnetta, kun joudumme kohtaamaan asioita, jotka ovat voimakkaassa ristiriidassa sen kanssa, mihin olemme aina aikaisemmin uskoneet. Siis juuri sitä, kun mikään ei yhtäkkiä olekaan sitä, miltä se näyttää, vaan jotain ihan muuta, jolloin mieli välittömästi haluaa torjua uuden tiedon, vaikka faktat olisivat kuinka selviä ja kiistattomia. 

Tällaisessa tilanteessa voimme kieltää ja torjua kaikki uudet faktat epätosina, yrittää ylläpitää entistä uskomusmaailmaamme ja jatkaa elämäämme kuten ennenkin. Tai vaihtoehtoisesti voimme yrittää hyväksyä tuon uuden tiedon, jolloin joudumme ehkä rakentamaan kokonaan uuden sisäisen kartan ja maailmankuvan. Se saattaa tarkoittaa myös kaiken muun, vanhaan ajatusmaailmaan kytköksissä olevan tiedon kyseenalaistamista. 

Ihmisellä on synnynnäinen taipumus pysyä vanhoissa uskomuksissaan, vaikka kohtaisimme kuinka vahvoja todisteita päinvastaisesta. Tämä liittyy neurokemialliseen palkitsemisjärjestelmään: kun koemme kognitiivista dissonanssia, vaistonvarainen päätös torjua totuus ja lakaista kaikki uudet todisteet maton alle vapauttaa aivoissa tiettyjä kemikaaleja, saaden meidät tuntemaan olomme onnelliseksi ja turvalliseksi.


Huomenna on päivä, joka ravistelee monen maailmankuvaa. Miten tämä on mahdollista? Itselleni USA:n vaaleissa oli vain kaksi huonoa vaihtoehtoa, joista toinen valittiin. Osoittautuuko tämä vaihtoehto katastrofiksi vai vanhoja rakenteita terveellä tavalla ravistelevaksi muutokseksi, jää nähtäväksi. Emme voi sitä vielä tietää, vaikka olisimme miehestä mitä mieltä. Joka tapauksessa tämä valinta tulee taatusti ravistelemaan niin USA:n kuin maailmankin järjestystä, mutta millä tavalla? Oli muutos sitten positiivinen tai negatiivinen, niin kivuton se ei tule olemaan. 

Mutta pitää muistaa, että tämä valinta on lopultakin vain seuraus ja osa paljon suurempaa kokonaisuutta. On niin helppo syyttää Venäjää tai epäreilua vaalijärjestelmää, mutta kyse on paljon suuremmista asioista. Maailma muuttuu kiihtyvään tahtiin koska sen on pakko muuttua, ja muutos lähtee alhaalta päin. Vanhoihin illuusioihin uskominen saisi meidät tuntemaan olomme turvalliseksi, onnelliseksi ja mukavaksi, mutta se ei taida olla enää vaihtoehtona. 

Itse yritän hyväksyä sen, että minulla ei ole juurikaan vastauksia, mutta sitäkin enemmän kysymyksiä. Yritän pitää mieleni avoimena. Mitä jos? Olenko ollut ihan väärässä? Mitä on tämän kaiken takana? Mistä mikäkin alkoi? Onko lukemani tieto totta? Mistä tiedän, että se on totta? Mitä jätetään kertomatta? 

Ja sitten mennä talliin, kuunnella hevosten rouskutusta ja katsella kissanpentujen leikkiä. Keskittyä siihen, mikä pitää minut järjissäni tämän kaiken keskellä. 

lauantai 14. tammikuuta 2017

Hevostenhoitopesti




Mulla on taas tällainen vuorokauden eläintehoitopesti, kun isäntäväki on poissa. Piti olla helppo juttu. Hevoset ulos ja hevoset sisään, heiniä ja vettä eteen. Kissoille ja koirille ruokaa. Mutta kuten jostain kumman syystä näissä tilanteissa usein käy, tulikin eläinlääkärikeikka, joka melkein päätyi toisen hevosen lopettamiseen. Nyt se onneksi syö tallissa aika virkkuna heinää, mutta tilanne oli vakava, ja näyttää siltä, että Stjerne-kulta alkaa olla elämänsä ehtoopuolella. Luojan kiitos se ei kuitenkaan tapahtunut vielä tänään ja mun ollessa yksin kotona. Tai siis toivottavasti - isäntäväki palaa vasta huomenna.

Muuten hevosten kanssa touhuaminen on kyllä suoranainen ilo, varsinkin kun mulla oli tuolla tallissa kaksi pikku apulaista, jotka sinkoilevat siellä pitkin seiniä ja käyvät välillä lämmittelemässä hevosten selässä. Nyt tuoksun mukavasti hevoselle ja kroppaa kivistelee veden kantamisen ja lannan luomisen jäljiltä. Väsyttäisi, mutta vielä pitää tehdä talliin ainakin muutama tarkistuskäynti ja toivoa, että Stjernen tilanne pysyy hyvänä. Helliä ja paijata sitä, ja tehdä parhaansa, että nämä sen pitkän elämän viimeiset päivät on mahdollisimman mukavia.

Hevoseton mies on huoleton mies. 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Tammikuu, kuukausista turhin




Tammikuu, kuukausista turhin ja pisin. Uuden vuoden ja uuden alun euforia haalistuu tässä kymmenennen päivän kieppeillä. Lupaukset unohtuu ja alkaa taas tekee mieli suklaata. Tuuli hakkaa ikkunoita ja taivaalta tulee vettä joka kiillottaa pihatiet jäisiksi. Sitten se vaihtuu rännäksi. Maisema on valkoisen harmaa ja kevät tuntuu olevan vielä kovin kaukana. Onneksi on vapaapäivä, eikä mikään pakota ulos. Tänään en hae edes postia.

Maciin tulee tuttu kehoitus päivittää flash player, ja kun teen työtä käskettyä, ohjelma muuttukiin venäjänkieliseksi. Onneksi en lähtenyt just siinä vaiheessa hakemaan kahvia, vaan refleksit pelasi nopeasti. Paniikkijarrutus, kaikkien aikaisemminkin ladattujen päivitysten poisto ja koneen tarkistus virusohjelmalla. Hurahti taas pari tuntia. Toivon, että ehdin ajoissa, eikä kone ehtinyt imaista mitään ylimääräisiä. Hyvä muistutus siitä, että nykyään pitää olla valppaana ja hereillä koko ajan. 

Mutta onneksi on lämmin koti ja kaapissa ruokaa - sekään kun ei ole mikään itsestään selvyys tässä maailmassa. Voi ottaa kissan tai pari kainaloon, kirjan käteen ja keittää kahvit. Paeta Toscanan auringon alle ja haaveilla vanhasta talosta Italiassa. Tosin kylmä taitaa olla nyt sielläkin.

Ja kuten sanoin, tänään en mene ulos. Tähänkin päivään hyvin osuvat kuvat on otettu viime vuonna. Paitsi ei tammikuussa vaan huhtikuun 25.pvä...

No mutta kyllä se taas tästä, valo lisääntyy, vaikka sitä ei just nyt huomaakaan. Pitää vain luottaa.


sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kommunikoinnin vaikeudesta


Suomessa asuessani en pitänyt itseäni mitenkään erityisen tuppisuisena. Tervehdin myyjiä, bussikuskeja ja jopa naapureita. Oulussa asuessani tervehdin kolme vuotta vastapäistä naapuria, ennen kuin tämä alkoi vastaamaan tervehdykseeni. "Anteeksi, jäisin pois seuraavalla pysäkillä" ei tuottanut minulle mitään vaikeuksia, vaikka saattoikin kauhistuttaa kanssamatkustajaa, joka ei tiennyt, pitäisikö siihen vastata jotain vai riittääkö vaan, että nousee ylös. Kuulun siis niihin avoimempiin suomalaisiin, vaikka en mikään vilkas karjalainen olekaan.

Sitten muutin Norjaan. Totesin kerran aikaisemmin, että tämän alueen norjalaiset ovat hyvin samantyyppisiä kuin suomalaiset. Pidättyväisiä, hiljaisia ja vähän ujoja. Mutta ei sitten kuitenkaan, koska joissain tilanteissa norjalaiset ovat huomattavasti monisanaisempia ja olen tullut usein tuskallisen tietoiseksi suomalaisuudestani. 

Tässä vähän suomeksi käännettyjä esimerkkejä viestittelystä ihan tuttujen kesken:

"Hei Hanne, kiitoksia viimeisestä ja erittäin hyvää ja jännittävää uutta vuotta sinulle. Toivon, että uusien jännittävien maalauksien tekeminen on sujunut sinulta hyvin. Lähetän viestin kysyäkseni sinulta, mikäli on mahdollista, että voisin taas käyttää maalauksestasi ottamaa valokuvaa kurssini mainostamiseen facebookissa. Suuri halaus! E.".

(Suomeksihan sama menisi: "hei, voinko taas käyttää maalaustasi kurssin mainostamiseen?" Uudet vuodet ollaan jo kerran toivotettu, mitä niitä toistamaan :))

Tai viesti taidekerhomme fb-ketjusta:

Kiitos ja hyvää uutta vuotta myös sinulle! Olen kehystänyt maalaukseni ja siitä tuli superhieno! Kiitos kehystysohjeistasi, on niin hienoa saada sellaisia ohjeita! Tuhannet kiitokset! Katson noita suosittelemiasi kuvia myöhemmin, siitä tulee jännittävää!

Tai sitten tekstiviesti työkaverilta:

"Tuhannet kiitokset kivasta joulukortista ja sitä samaa sinulle. Tuhannet kiitokset monista mukavista hetkistä vuonna 2016, olet ollut täällä kohta vuoden. Olet tosi taitava ja mukava kollega :). Hyvää Joulua Hanne. Halaus!"

(Suomeksi sama: "Kiitos kortista! Hyvää Joulua ja kiitos menneestä vuodesta".).

No kivahan tuollaisia viestejä on saada, mutta ongelma on siinä, että niihin pitäisi vastata samalla tavalla. Kieli tuo tietenkin omat haasteensa, kun kaikki fraasit ei ole vielä hallussa, mutta ennen kaikkea se, että suomalaiselle tuollaiset positiiviset ja ylenpalttiset sanankäänteet ei nyt vain ole luontevia, ja vastaaminen vaatii todellisia ponnisteluja. Ettei vaikuttaisi tylyltä.

Joten sen sijaan, että olisin iloinen saamistani kivoista ja ystävällisistä viesteistä, otsalleni nousee joka kerta tuskan hiki. Voi apua!. En vain osaa vastata yhtä kauniisti ja monisanaisesti, vaikka kuinka yritän. Suomalainen tapa kommunikoida kun on tehokasta ja lyhytsanaista, eikä sillä ole välttämättä mitään epäystävällisyyden kanssa tekemistä (vaikka joskus sitäkin).

Oma tarinansa on sitten se, kun pitää kommunikoida kasvokkain. Siihen kun pitäisi saada vielä se norjalaisten innostunut kiekuva intonaatio mukaan. Monotoninen "Ja, takk" ei ihan aja samaa asiaa. Ei ole helppoa ei. Ainakaan minulle. Mutta yritän opetella, koska tässä asiassa meillä suomalaisilla olisi ehkä vähän oppimisen paikka.

No niin, se siitä. Lyhyestä virsi kaunis.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Hei me kuluttajat





Luin joulun aikana (taas kerran) Eija Wagerin kirjaa "Paluumuuttajan päiväkirja" (2008). Eija Wagerhan on toimittaja, joka yli kolmenkymmenen  Italian vuoden jälkeen palasi Suomeen, osti pientilan ja siirsi eläimensä Italiasta Suomeen. Suomi oli muuttunut ja usean ulkomailla asutun vuoden jälkeen sitä saa aika hyvää perspektiiviä erilaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. 

Wager kirjoittaa teräviä huomioita siitä, kuinka hänen poissaolonsa aikana Suomesta oli tullut kulutusyhteiskunta ja kansalaisista kuluttajia. Asukkaat olivat muuttuneet asiakkaiksi. Suomessa myytiin palveluja, mutta ei palveltu, oli holhousta mutta ei huolenpitoa. Liiketalouden käsitteet ja suhteet olivat hiipineet liiketaloudesta kaikkeen muuhunkin elämään. No, tilanne ei ole ainakaan parantunut kirjan julkaisemisen jälkeen, ja varsinkaan tämän nykyisen hallituksen aikana. Milloin ihan kaikesta tuli oikein bisnestä?

Luulen, että toisinaan jotkin ilmiöt täytyy viedä jotenkin sinne ääripisteeseen, ennen kuin ihmisten silmät alkavat avautua. Ja uskon, että sellainen suurempi yhteiskunnallinen muutos lähtee aina alhaalta ylöspäin, ei päinvastoin, vaikka meille niin mielellään uskotellaan. Meille syötetään ulkoapäin sitä, minkälaista elämää meidän pitäisi elää ja mitä on hyvä elämä. Kuinka meidän pitäisi kuluttaa, jotta saadaan aikaan jatkuvaa kasvua ja hyvinvointia. Mutta kenelle sitä hyvinvointia tässä nykymaailmassa oikein taotaan? Aika moni nimittäin tuntuu jäävän sen ulkopuolelle? Eikä nekään, jotka onnistuvat luomaan itselleen taloudellista menestystä, tunnu oikein olevan onnellisia, kun ei siitä hyvinvoinnista oikein jaksa tai ehdi siinä oravanpyörässä nauttia. Mutta jonkinlainen muutos on varmaan käynnistymässä. Ainakin haluan uskoa niin.

No mutta mitäs jos me ei tyydytäkään kuluttajan ja asiakkaan rooliin, vaan ryhdytäänkin suoraan tuottajiksi? Siis ihan niin kuin mummit tai isomummit teki. Joskus pyörän joutuu nimittäin keksimään uudestaan.


Kysyn itseltäni aika usein, että mitä oikein on hyvä elämä? Mikä on tarpeeksi? Tarvitsenko todellakin tätä kaikkea? Mikä on oikeasti tärkeää? 

Ja tällä hetkellä se tärkein asia on varmaankin yrittää pelastaa tämä maapallo lopulliselta tuholta, ja sitä ei kyllä kuluttamalla ja jatkuvalla kasvulla saada aikaan, vaikka meille uskoteltaisiin mitä. Aika toivoton urakka, mutta kyllä sekin lähtee ihan vaan meidän jokaisen korvien välistä ja rohkeudesta katsoa maailmaa vähän uusin silmin. Niin vaikeaa, mutta niin yksinkertaista. 

***

ps. suosittelen lämpimästi Eija Wagerin kaikkia kirjoja. Niitä ei taida saada ainakaan tällä hetkellä kirjakaupoista, vaan pitää yrittää etsiä antikvariaateista ja kirjastoista. Ja mainittakoon, että niiden lukeminen edellyttää varmaan myös ainakin jonkinasteista lämmintä suhtautumista eläimiin :).

ps. Jos aihe kiinnostaa, katsokaa tämä viitisen vuotta vanha, mutta edelleen erittäin ajankohtainen haastattelu, jossa vastakkain istuu Maarit Tastula ja filosofi Maija-Riitta Ollila. Viisaita naisia! Suosittelen! Haastattelu löytyy Ylen elävästä arkistosta

ps. tuo tuottajasta kuluttajaksi "plakaatti" on mukaeltu täältä löytämäni jutun perusteella (englanninkielinen)
TallennaTallenna

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Muutama sana vihasta

Jos pitäisi valita yksi tunnetila kuvaamaan viime vuotta, niin se olisi viha. Enkä nyt puhu omasta elämästäni tai omasta tunnemaailmastani, vaan maailmasta noin yleensä. Enkä toisaalta puhu pelkästään sodista, terrorismista, USA:n presidentinvaalikampanjasta tai suomalaisesta politiikasta, vaan vihaa kylvetään, jaetaan ja ylläpidetään ihan täällä ruohonjuuritasollakin. Itsekin on joutunut tekemään välillä hartiavoimin töitä, että viha ei olisi tarttunut ja saastuttanut omaakin ajatusmaailmaa. Ajoittain on tosi vaikeaa olla provosoitumatta.


Meissä jokaisessa on olemassa kaksi puolta: on sekä se parempi että huonompi versio itsestämme. Itse voin olla joskus kärttyisä, kärsimätön, tyly, pahantuulinen, jääräpäinen, itsekäs, ennakkoluuloinen, sarkastinen ja teräväkielinen. Aika ikävä tyyppi. Mutta useammin olen varmaankin ystävällinen, lempeä, kiltti, joustava, suvaitsevainen, avarakatseinen, hauska ja huumorintajuinen. Pidän itseäni keskimäärin aika hyvänä ihmisenä, mutta on minussakin pimeä puoleni - niin kuin meissä ihan kaikissa. 

Pointti on siinä, minkä puolen antaa hallita, ja siihen pystyy kyllä vaikuttamaan. Toki se vaatii vähän harjoittelua ja työtä. Enkä puhu nyt teeskentelystä, vaan siis siitä, että pyrkii olemaan se parempi versio omasta itsestään. Vaikka meissä kaikissa on pimeyttä, niin on meissä myös sitä valoa, ihan jokaisessa,  ja se hyvä puoli on ihan yhtä tosi, aito ja rehellinen. Nykyään kun tuntuu, että ainoastaan negatiivisuus ja pahansuopaisuus on rehellisyyttä, mutta eihän se niin ole. Ystävällinen, myötätuntoinen ihminen voi olla ihan yhtä aito ja teeskentelemätön.


Maailman  tai yleisen ilmapiirin muuttaminen tuntuu aika toivottomalle tehtävälle mutta ei se ole. Se kun alkaa yksilöistä, meistä jokaisesta. Se alkaa siitä kuinka kohtelemme lähipiiriä, kuinka kohtelemme vieraita, kuinka kohtelemme kaupan kassaa, puhelinmyyjää, maahanmuuttajaa, uusnatsia. Tai mitä jaamme ja kirjoitamme fasebookissa. Mitä kirjoitamme tai kommentoimme netissä. Myönteisyys kun tarttuu ihan samalla tavalla kuin vihakin.

Jos oikein alkaa ärsyttää, yritän nykyään miettiä hetken ennen kuin julkaisen, kommentoin tai jaan jotain. Vaikka olisi kuinka houkuttelevaa vastata johonkin älyttömyyteen näppärästi, jätän vastaamatta. Ainakin yritän. Aina ei tarvitse sanoa mielipidettään. ja sananvapaus tarkoittaa sitä, että voi jättää myös sanomatta. 


Ja ei, ei tarvitse eikä saa vaieta silloin kun pitää avata suunsa. Myös lempeyttä, ystävällisyyttä, suvaitsevaisuutta ja hyväntahtoisuutta pitää puolustaa silloin kun on sen aika. Mutta ei silloinkaan vastata vihaan vihalla, koska se vain lisää vihaa - sen on niin yksinkertaista. Ja joskus negatiivisuuden voi myös vaientaa kuoliaaksi, kun ei suostu luovuttamaan sille omaa energiaansa.

Joten yritetään olla tänä vuonna se mukavampi versio itsestämme. Minä ainakin yritän. Vihaa on maailmassa jo ihan tarpeeksi, ei ainakaan lisätä sitä edes siinä lähipiirissämme. 

Ollaan ystävällisiä toisillemme. Aina!



tiistai 3. tammikuuta 2017

Linssikeiton voimalla kohti kevättä




Tänään lähti joulukoristeet takaisin laatikkoon ja oma katseeni on jo kovasti suuntautunut kevääseen. Sikäli tietysti vähän yltiöpositiivista, että se kovin talvin on todennäköisesti vasta tulossa, mutta ei haittaa - pääasia, että valo lisääntyy. Sillä ihan niin kuin joulussakin, nimenomaan se kevään ja kesän odotus on sitä parasta aikaa - kun kaikki on vielä edessä. Mutta vaikka mulla on jo kovasti kevättä rinnassa, niin kylmä säärintama lähestyy myös Norjaa ja nyt on hyvä hetki syödä keittoja.

Olen toki joskus maistanut linssejä, mutta ihmetellyt aina, miksi ihmiset niitä hehkuttavat. Omassa suussani ne ovat maistuneet lähinnä vain jauhoisilta, enkä ole sitten vaivautunut tutustumaan asiaan sen enempää. Paitsi että jossain "uuden ja terveellisen elämän" puuskassani olen tietenkin hankkinut niitä tuonne kaappiin, niin kuin kaikkea muutakin terveellistä. Ruokakomeroni sisältö on nimittäin huomattavasti terveellisempi ja monipuolisempi kuin todellinen ruokavalioni, hah!

Tänään päätin kuitenkin täyttää aukon sivistyksessäni ja valmistaa linssikeiton ennen kuin joskus ostamani punaiset linssit menevät vanhaksi. Googlaamalla löysin reseptin jonka kaikkia ainesosia löytyi kaapeista, ja kun keiton nimikin on Maailman paras linssikeitto, niin eihän se nyt suorastaan pahaa voi olla. Eikä ollutkaan - oli nimittäin taivaallista, eikä taatusti viimeinen linssikeittoni! En muista, milloin olisin syönyt jotain yhtä hyvää. Tätähän voi varmaan soveltaa vähän sen mukaan, mitä kaapista löytyy. Oma hieman sovellettu ohjeeni tässä:

2 rkl voita
1 tai 2 sipulia, koosta riippuen
3 valkosipulin kynttä
2 tl kurkumajauhetta
1 tl inkiväärijauhetta
1/4 tl cayennepippuria
1/2 tl väkevää chilirouhetta
1,5 rkl hyvää merisuolaa
2 purkkia (á 400 g) tomaattimurskaa
1,1 l vettä
3 dl punaisia linssejä kuivana
2 dl kermaa


- Sulata voi kattilassa, lisää mausteet ja anna niiden kiehahtaa (älä polta!), 
- Lisää silputtu sipuli ja valkosipuli ja kuullota hetki miedolla lämmöllä (älä ruskista).  
- Lisää tomaattimurska ja vesi, kuumenna ja anna kiehua muutama minuutti. 
- Lisää kylmällä vedellä huolellisesti huuhdotut linssit ja anna kiehua puolisen tuntia, sekoittele     välillä. 
- Lopuksi lisää kerma ja anna vielä kiehahtaa.

Tämä annos on noin kuudelle hengelle, itse syön tästä kahtena päivänä ja loput menee pakkaseen - kätevää!

Bon appétit!
TallennaTallenna

maanantai 2. tammikuuta 2017

Uusi vuosi, uudet kujeet?



On kyllä kummallista, miten uuden vuoden lähestyminen saa aina aikaan tunteen uuden alun mahdollisuudesta. Itse ainakin mietin aika montaakin asiaa, jotka haluaisin tehdä toisin. Ei mitään kovin suuria juttuja, mutta voisivat olla pienuudestaan huolimatta hyvinkin radikaaleja oman hyvinvoinnin kannalta. Mutta vähintään yhtä kummallista on se, miten älyttömän vaikeaa niiden pientenkin arkisten juttujen muuttaminen tai asioiden toisin tekeminen on. Ainakin minulle.

Vuoden ensimmäisen päivän euforiassa kakki tuntuu mahdolliselta: alan syödä terveellisesti, liikkua enemmän, ratsastaa, joogata, hoitaa itseäni, maalata enemmän. En osta uusia kirjoja, vaan luen kaikki ne lukemattomat lukemattomat (hauska suomen kieli!) kirjat. Teen sen, tämän ja tuon toisin, ja kohtaan tulevan kesän virkeänä, hoikkana, terveyttä hehkuvana ja raikkaana...

Jotain nimittäin tarvitsisi tehdä, ihan oikeasti, mutta kun sen noin luettelee, niin tuntuu aika haastavalta. Mutta eihän se sitä oikeasti ole - ihan mahdollisia juttuja kaikki. 

Eli ehkä uuden vuoden lupaukseni onkin se, että alan tekemään asioita, jotka saavat silmät loistamaan. Tiedän, että hevosilla on sellainen vaikutus, metsällä on sellainen vaikutus, joogallakin on sellainen vaikutus. Pitää vain ottaa se ensimmäinen askel.

Niin kuin niiden lukemattomien kirjojen lukeminen pitää aloittaa siitä ensimmäisestä kirjasta, ensimmäisestä sivusta ja ensimmäisestä sanasta, niin samalla tavalla pitää aloittaa kaikki. Siitä ensimmäisestä pienestä askeleesta. Heti ei tarvitse hypätä satulaan, jos satula tuntuu olevan liian korkealla, voi aloittaa siitä, että käy edes rapsuttelemassa noita hevosia ihan joka päivä - nyt sekin on usein jäänyt, kun en ole enää hoitovastuussa.  Ja se jos mikä saa silmät loistamaan.

Viime yönä oli ensimmäinen uusi vuosi pitkää aikaan, kun pystyin seisomaan ystävien pihalla ottamassa vastaan uutta vuotta ja katselemassa raketteja. Juhlittiin hyvin rauhallisesti. Arvatkaa mitä kaipasin? En suinkaan niitä menneitä kaupunkielämän uusia vuosia, kun vuoden vaihdetta juhlittiin vähän isommalla vaihteella, vaan kahta edellistä uutta vuotta, kun seisoin pimeässä pipo silmillä ja puhellen rauhoittavia hevosten rouskuttaessa heinää. 

Mutta ne raketit, niitä vihaan, vaikka ne kauniita onkin. Täällä meidänkin pienessä kylässä räjähteli siihen malliin, että joutsenet lensivät paniikissa edestakaisin pilkkopimeässä, ja se sai koko touhun tuntumaan järjettömältä. Puhumattakaan kaikista muista panikoivista eläimistä. Ainoa positiivinen asia on, että täällä pauke rajoittuu ainoastaan siihen yhteen tuntiin keskiyön kieppeillä, mutta sekin on eläimille liikaa.