keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Wabi-sabi









Toisinaan haluan paeta tätä tavarapaljoutta ja mennä istuskelemaan tuonne sittemmin ravintolaksi muutettuun vanhaan navettaan. Siellä on onnistuttu ihailtavan hyvin säilyttämään paikan alkuperäinen henki ja tunnelma, eikä sitä ole korjattu hengettömäksi. Siellä on ainutlaatuinen tunnelma silloin, kun se on täynnä kynttilänvaloa ja puheensorinaa, mutta  erityisesti tyhjänä ja hiljaisena näin talven jälkeen. 

Kävin siellä tänään kameran kanssa, ja tuo tila edustaa monelta osin wabi-sabia parhaimmillaan. Siellä tuntee hyvällä tavalla olevansa osa ajan virtaa: olemme täällä vain käymässä, ei enempää eikä vähempää.

Wabi-sabi on japanilaisen estetiikan käsite, joka yhdistetään usein zenbuddhalaisuuteen. Käsitettä kuvataan usein epätäydellisyydessä, keskeneräisyydessä ja häviävyydessä olevaksi kauneudeksi, sekä yksinkertaisuuden ja vaatimattomuuden ihannoimiseksi. (Wikipedia) 

Minulle se edustaa rauhoittavaa vastapainoa kaiken tämän materian ja tavarapaljouden keskellä. Kaiken väliaikaisuudessa piilevää rauhaa.

Robyn Griggs Lawrence on kirjoittanut wabi-sabista seuraavasti (vapaasti käännettynä):

"Wabi-sabi ymmärtää harmaan joulukuisen maiseman herkän ja karun kauneuden, sekä hylätyn rakennuksen tai ladon tuskallisen eleganssin. Se ylistää  rakoja ja halkeamia, lahoa ja muita jälkiä, mitä aika, sää ja käyttö jättää jälkeensä. Wabi-sabin havaitseminen on ainutlaatuisen kauneuden näkemistä siinä, mikä ensisilmäyksellä näyttää  rumalta ja ränsistyneeltä.

Wabi-sabi muistuttaa meitä siitä, että olemme kaikki läpikulkijoita tällä planeetalla; että kehomme, niin kuin kaikki materiaalinen maailma ympärillämme, on palautumassa taas tomuksi. Luonnon kiertokulku, rappeutuminen ja eroosio ilmentyvät kuluneissa reunoissa, ruosteessa tai ihon maksaläiskissä. Wabi-sabin kautta voimme oppia ymmärtämään sen loiston ja melankolian, joka piilee näissä ohikiitävän ajan merkeissä."
(Löydät koko englanninkielisen artikkelin täältä.)

Rauhoittavaa helatorstaita. Itse ajattelin viettää sen siivoten ja miettien, mihin tarvitsen kaikkea tätä tavaraa. Miksi tunnen  tarvetta takertua materiaan, vaikka toisaalta kaipaan yksinkertaisuutta ja selkeyttä? Tuottaisiko luopuminen tuskaa, vai ehkäpä vapautta ja rauhaa?

12 kommenttia:

  1. Kalahti tuo sun teksti! Näin se on.
    Täällä Vaskessa on useita vanhojen kalastajamökkien jäännöksiä. Varmaan kaipaisivat siistimistä ympäristöt...Talvella armelias lumi peittää ja kesällä horsma kukkii raunioilla. Mutta kevät alastomuudessaan näyttää rappion. Kaikenlaista vanhaa tavaraa lojuu kuloheinän keskellä. Olen nyt keväällä etsinyt polkuja kuljettavaksi ja löytänyt pikkuruisia saunoja ja autioita "menneitten majoja". Kyllähän ohikulkijalle tulee mieleen, onko entisistä asujaimista jäänyt "jotain" tuntuja niille tanhuville.
    Ja uusi loistelias loma-asutus limittäin, siinä on kontrastia. Mukavaa helatorstaita! Viileä ja kostea on keli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle sattui kerran Hailuodossa kummia, kun käveltiin juurikin tuollaisten vanhojen majojen keskellä. Olin ystävien kanssa siellä syksyllä patikoimassa (vuosia sitten) ja päälläni oli anorakki ja vaellushousut. Yhtäkkiä kuitenkin tunsin käveleväni pitkä hame päällä, hameen helmat painavana kosteudesta ja ämpäri kädessäni. Tuo hetki oli vain välähdys, kesti ehkä sekunnin, mutta kokemuksena tosi voimakas. Silloin tuli mieleen, että olenkohan asunut täällä joskus aikaisemmassa elämässäni.

      No en tiedä, mutta Hailuodolla on joka tapauksessa ihan erityinen paikka sydämessäni, vaikka en siellä niin hirveän montaa kertaa ole edes käynyt :). Ja siellä löytyy tosiaan niitä vanhoja asumuksia, joiden entiset asukkaat saattavat siellä hyvinkin vielä vaellella.

      Olen aina salaa toivonut, että sinne ei rakenneta siltaa. Hankalaa teille vakinaisille asukkaille, mutta vähän pelottaa, että siltä veisi mennessään sen ainutlaatisen tunnelman ja charmin, kun sinne alettaisiin rakentaa lisää niitä "loisteliaita" kesäpaikkoja ja asumuksia… Hailuoto on kuitenkin niin pieni saari, että se on äkkiä isolla rahalla pilattavissa.

      Poista
  2. Wabi Sabi on toteutuessaan erityistä mielihyvää ja tyyneyttä tuova elämys. Itselleni vaikuttavin kokemus tapahtui pitkällä hiljaisuuden retriitillä. Istuin vähän tylsistyneenä katsellen sateen piiskaamaa ikkunaruutua ja seurasin yhden pisaran kulkua. Se näytti äkkiä tavattoman kauniilta ja mielenkiintoiselta. Oivalsin jotakin hyvin perustavalaatuista ja vaikka näitä kokemuksia on vaikea kuvailla sanoin niin tuon tapahtuman jälkeen mikään ei enää ollut entisellään. Koin valtavaa luovuuden riemua suorittamatta mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno tarina <3 Usein ne kaikkein merkittävimmät kokemukset ja suurimmat oivallukset syntyvät juuri tuollaisissa pienissä hetkissä. Ei niitä voi oikein sanoin kuvailla, ja ne saattavat muuttua vähän banaaleiksikin kun niitä yrittää sanoittaa - ne kun ovat usein sanojen ja tämän käsitemaailman ulottumattomissa. Mutta mieti, mikä voima yhdessä vesipisarassa!

      Poista
  3. Aika jännää, Hanne! Päälaella kihelmöi tuo kertomasi! Yksi paikka täällä on sellainen jossa aina katselen ympärilleni; tuntuu ihanan valoisalta ja riemukkaalta. Hiekkateiden risteys kaukana nykyasutuksesta. Kiviä, männikköä, vähän korkeampi paikka. Ehkä entinen karikko, meren saartama. Joku onnellinen siellä on kivillä istunut, ehkä nähnyt toivotun purjeen horisontissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ehkä ollaan siellä joskus yhdessä istuttu katselemassa merelle - ken tietää? :)

      Poista
  4. Tätä käsitettä en tuntenutkaan! Näin tärkeää asiaa!

    Luin ääneen. Alakerran isäntä sanoi: "Toihan on ihan ku meillä!"

    Sattumalta postasin juuri kuihtumisesta ja elämän kiertokulusta ennen tänne popsahtamistani. Tämä sinun tekstisi oli kuin suoraan minulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tämä käsite ole ollut mullakaan tiedossa kovin kauan. Jokunen kuukausi sitten aloin yhtäkkiä törmätä siihen vähän joka paikassa, ja ajattelin, että ehkäpä tässä on nyt joku viesti kätkettynä. Ja kun aiheeseen tutustuin, niin se puhutteli hienolla tavalla.

      Olen aina arvostanut vanhaa ja nimenomaan esineitä, joissa näkyy käytön jälki. Vanhoja puukauhoja ja keittövälineitä, työkaluja ja tuoleja, joiden käsinojat ovat kuluneet monen sukupolven käsien alla. Miettinyt, kuka tätäkin on mahtanut käyttää tai kuka tässäkin tuolissa on istunut ja kuka tässä mahtaa tulevsiuudessa istua.

      Mulla on käynyt muuten useinkin niin, että kun kirjoitan jostain aiheesta, niin monella suunnalla tulee aika identtisiä tekstejä - ihan kuin jotkut aiheet olisivat "ilmassa" ja moni nappaisi ne sieltä yhtä aikaa :).

      Ja tämä on aika hyvä käsite pitää varastossa. Jos joku valittaa, että on keskeneräistä tai kulunutta, niin voi sanoa, että tämä on wabi-sabia :D.

      Poista
  5. Hailuoto-kokemuksesi kuulosti erityisen kauniilta. Samaten koko wabi-sabi. Miksi on aina liian kiire ettei ehdi nähdä ja kokea?

    Itse kävin tänään valokuvaamassa paikassa jossa on ollut mielisairaalan maatila. Paikka on ränsistynyt, mutta kiehtova. Olen käynyt siellä aikaisemminkin, mutten ole koskaan mennyt päärakennukseen sisälle. Nyt koitin ovea ja se olikin auki. En vaan kertakaikkiaan pystynyt menemään sisällä. Tuli tunne, ettei sinne kannata mennä. Päätin kuunnella sitä tunnetta.

    Mietin monesti ränsistyneissä ja hylätyissä paikoissa miltä niiden elämä on ennen näyttänyt. Kuka on istuttanut pihalla olleet kukat, kuka on kantanut ämpärin juuri siihen missä se oli? Millaista elämää he ovat eläneet?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo wabi-sabin idea siitä, että kauneutta löytyy usein siinäkin, mikä ensin näyttää ehkä rumalta ja kuluneelta. Ja usein sellainen kauneus on vielä syvempää ja vivahteikkaampaa.

      Vanhat, autiot rakennukset ovat tosi kiehtovia mielenkiintoisia - aika monetkin valikuvaajat ovat nähneet niiden mystisen kauneuden. En oikein tiedä, mikä niissä puhuttelee. Ehkä just tuo Wabi-sabinkin perusajatus siitä, että olemme täällä vain käymässä ja kaikki on väliaikaista. Ainakin itselleni ajatus tuo elämään rauhaa: ei näitä arjen touhuja kannata ottaa liian vakavasti.

      Oletko tutustunut kirjaan: "Viimeiset vieraat - Elämää autiotaloissa" - jos et, niin kannattaa tutustua. Erilainen luontokirja siitä, kuinka luonto valtaa takaisin ihmisten hylätyt asumukset. Samalla idealla tuli tv:sta dokumentti myös Tshernobylin hylätyistä kylistä.

      Intuitiotaan kannattaa aina kuunnella ja kunnioittaa, eikä tunkea sinne, minne ei ole tervetullut. Voisin kuvitella, että tuollaisessa talossa on paljonkin tuskaa ja negatiivista energiaa tallentunut seiniin, vaikka ei ihan kummituksia olisikaan.

      Poista

Kommentit ovat blogin suola, joten on tosi kiva, jos osallistut kommentoimalla!